Yliopistojen tilaa käsittelevän teoksen suurin voima on lähestymiskulmassa ja tyylissä – arviossa Hanna Kuuselan Syytös

Kuvat: Marjaana Malkamäki / Vastapaino

Kirjan takakannen mukaan Syytös (Vastapaino, 2024) on syytekirjelmä, jonka tyylilajeina käytetään ”esseistiikkaa, päiväkirjaa, valitusvirttä ja autofaktaa”. Joku genre-tyypittelystä kiinnostunut voisi kai puhua pamfletistakin. Kirjan alaotsikko ehdottaa ”komitragediaa”.

Joka tapauksessa kyseessä on hyvin henkilökohtainen ja varsin suorapuheinen kokonaisuus, jossa tekijä suree demokratian, sivistyksen ja erityisesti edellisten oleellisena tukipilarina pidetyn yliopistolaitoksen luonteen muutosta – muutosta, joka on kulkenut nimenomaan kohti huonompaa. Hanna Kuuselan mukaan keskeinen ongelma on, että yliopistot ovat alkaneet tanssia talouden, työelämän ja yritysten kirjoittamien nuottien mukaan. Ne ovat menettäneet autonomiaansa, niihin on syntynyt demokratiavajetta ja niiden tutkimuksellinen ja tieteellinen kunnianhimo on virttymässä pahan kerran.

Teoksen voima ei kuitenkaan ole niinkään sen jo tutussa sanomassa, vaan esitystavassa, sen päiväkirjamaisuudessa, henkilökohtaisuudessa, ruumiillisuudessa, siinä veren maussa ja hien hajussa, jotka kirjoittaja on saanut tekstiinsä tarttumaan. Hän makaa jo kirjan ensi sivulla yliopistollisen sairaalan (Tays kaiketi) päivystyksessä rytmihäiriöiden vuoksi. Taudikseen hän itsediagnosoi yliopiston.

Lääketieteen spesialistit kertovat kirjoittajalle eli Kuuselalle kyllä, että kiihottunut pulssi ei yleensä merkitse vaaraa, mutta tapahtuma saa yhtä kaikki hänet purkamaan huoltaan demokratian ja yliopistojen tolasta kirjoittamalla. Ja niin syntyy syytekirjelmä, jossa ykkössyytettyinä ovat Suomen pari tuhatta professoria, ”koska he ovat antaneet pahan tapahtua”.

”Vain vähän vähemmän” Kuusela kirjoittaa syyttävänsä itsensä ikäisiä tutkijoita, koko sukupolveaan oikeastaan, ja kaikkia heitä, niin nuoria kuin vanhoja, jotka ovat sanoneet hänelle, että ”minä tein jo osani”, kun hän on kääntänyt puheen yliopistojen, siis autonomisten ja parempaa tietopohjaista tulevaisuutta rakentavien yliopistojen, puolustamiseen.

* *

Vaikka teos on ”autofaktaa” ja sen sitaatit aidoista tilanteista ylös poimittuja, on sen rakenteessa hyödynnetty joitakin kaunokirjallisia vapauksia. Sellainen on esimerkiksi kirjan sisällön ymppääminen näennäiseen kronologiseen kehykseen, vuodenkiertoon, joka alkaa tutusti tammikuusta otsikkonaan Minä. Siinä päähenkilö, luvun minä, siis Kuusela, palaa Lontoosta Suomeen, ja kaikki näyttäisi olevan hyvin. Hän on juuri väitellyt, saanut työpaikankin, avioitunut.

Sitten soi puhelin. Soittaja on professori, joka kertoo, että Kuuselan vuoden työsopimus on leikkautunut neljään kuukauteen. Professori harmittelee sattumusta, mutta kertoo, että ei voi mitään. Rehtori on ”perunut strategisen kehittämisohjelman määrärahat”, ja niin vasta Suomeen palannut onnellinen tutkija on ensimmäistä kertaa kohdannut ilmiön, jota kutsutaan strategiseksi kehittämisohjelmaksi, strategisiksi painopistealueiksi, strategiseksi tutkimukseksi tai muuksi vastaavaksi. Ilmenee, että kun ennen tutkittiin, mitä kukin ala ja sen osaajat määrittelivät tärkeäksi ja mielenkiintoiseksi, nyt tutkitaan, mitä strategiatekstissä seisoo. Ja niitähän muutetaan vähän väliä, strategioita.

Helmikuun tarkastelukulman ja samalla luvun nimi on Me. Keskustelu yliopistojen, varsinkin Tampereen uuden yliopiston kaltaisten säätiöyliopistojen autonomian ja demokratian tilasta lisääntyy ja kiihtyy, ja kirjoittaja nousee kampuksella jonkinlaiseen soihdunkantajan rooliin, vaikka kihinä oli jatkunut jo pitkään ennen hänen kotiinpaluutaan.

Maaliskuussa pääroolin saa rehtori, huhtikuussa konsistorilaiset, ja niin matka jatkuu, kunnes joulukuussa Hullun, Juudaksen ja Lenan jälkeen kalenteri päättyy hieman yllättäen Toivoon. Toivoa siis vielä on, mutta missä ja millaista? Päätösluku kertoo.

* *

Sivistyksestä ja yliopistoista on tietysti kannettu huolta lähes aina, ja Kuuselan kuvaamat viime vuosien tapahtumatkin ovat saaneet jo aiemmin väkeä liikkeelle. Esimerkiksi Sari Kivistö ja Sami Pihlström käsittelivät aihetta hieman eri tulokulmasta ja eri värityksellä kuin Kuusela teoksessaan Sivistyksen puolustus vuonna 2018 (Gaudeamus).

Lähemmäksi Kuuselan ilmaisua taipuvat jotkin kielitieteilijä ja mediapersoona Janne Saarikiven kirjoitukset. Esimerkiksi Ylioppilaslehdessä 11.5.2022 julkaistussa esseessään hän ja vaimonsa kirjoittavat: ”Yliopisto on kuollut, koska sitä ohjasivat valtiovallan poukkoileva politiikka, yksityinen rahoitus ja aikamme ideologiat. Näihin kuuluvat talouskasvu, kilpailu, innovointi, tehokkuuden tavoittelu, tuottaminen ja tuotosten vertailu.” Niinpä Saarikivet vaativat Suomeen uutta yliopistoa, joka ei ole kuitenkaan se sama uusi yliopisto, jota vastaan Kuusela kapinoi. Ei siis tuo nykyinen, uudeksikin nimitetty ja hengeltään rapistuva yliopisto, vaan ”Suomen vapaa yliopisto. Tai Suomen uusi yliopisto. Suomen vanha uusi yliopisto. Universitas”.

Kuusela itse mainitsee tekstissään psykohistorioitsija Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyen historian (Otava, 2004), joka näyttää miten meno on muuttunut ja koventunut toki muuallakin kuin Akatemian seinien sisällä.

* *

Yliopistojen(kin) tilanteesta huolehtivia siis riittää, mutta Kuusela onnistuu erottautumaan ja oikeuttamaan oman tuotoksensa juurikin omalla lähestymiskulmallaan ja tyylittelyllään, tekemällä komitragediaa. Ja jos oikein tarkkaan aikaamme poraudumme ja taloudellista ja poliittista valtaa käyttäviä tarkkailemme, mikä muu tyylimuoto voisi olla puhuttelevampi ja enemmän kohdallaan? Difficile est satiram non scribere, totesi jo antiikin Rooman aikainen runoilija ja satiirikko Juvenalis.

Elämä on loppupeleissä vakavasti otettava projekti, ja siksi yhdyssanan osien järjestys on parempi olla juuri näin, komi-määrite edessä ja tragedia-sana perässä varmistamassa, ettei totuus unohdu: naurattaahan tämä tällainen, mutta ei tästä hyvää seuraa. Lohtuna toki saamme käteemme ykkösluokan matkaliput helvettiin?

Syytös on omakohtainen, tunnetason kuvausta kaihtamaton raportti yliopistoista, joissa ei enää uskalleta tai haluta puhua tieteestä, totuudesta ja sivistyksestä, vaan innovaatioista, positiivisesta turbulenssista ja tehostamisesta. Teoksen Sturm und Drang -henki on vahvaa, mutta vahvaa on myös riveiltä löytyvä asia, jota Kuusela ryydittää tutkimus- ja kirjallisuusviittein. Estradilla käväisevät yhtä lailla Lauri Viita kuin Eino Leino, Sofokleskin Antigoneineen.

Kuuselan syytekirjelmä on tervetullut lisä niin yliopisto- ja demokratiakysymyksiin vihkiytyneelle kuin aiheiden parissa vasta verryttelevälle. Ainoa kohta, jossa koin rohkean kirjan arastelevan, liittyy tieteen ja tutkimuksen arvopohjaan. Kuuselalle yliopistojen ja tieteen tehtävä on parantaa maailmaa, tuottaa uutta, maailman jättimäisten ongelmien purkamiseen relevanttia tietoa. Ja kyllä, ilman muuta näin. Yliopistoilla on tietenkin monia välineellisiä ja käytännöllisiä tehtäviä ja arvoja. Mutta entä tieteen ja tiedon itseisarvo? Juuri se arvo, jonka ”kauppakamarien pojat” ovat hukanneet arvoavaruudestaan.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua