Yläluokkainen skottiperhe kärsii kulkutaudista ja teekakkujen vähenemisestä – arviossa Loch Down Abbey

Kuvat: Bazar Kustannus / Amanda Jackson

Takakansi teksti väittää Beth Cowan-Erskinen esikoisromaanin olevan ”herkkupala Agatha Christien ja Downtown Abbeyn ystäville sekä murhamysteeri, joka heittää lukijan keskelle Skotlannin ylämaan hämyisiä nummia”. Sehän nyt ei siis pidä lainkaan paikkaansa. En ole varma, onko edes mahdollista kirjoittaa 1930-luvun Britanniaan sijoittuvaa rikosromaania ilman, että sitä verrattaisiin Agatha Christieen – rikoskuningatar on maailman parhaiten myyviä kirjailijoita, ellei jopa myydyin, ja syystä. Christien teokset ovat hyviä, hauskoja, ja viihdyttäviä, joten luonnollisesti niihin vertaaminen on hyvä markkinointi-argumentti. Vaikka Christieen liitettävä cosy crime, viihteellisyys, ja kuvailu ovat esillä myös Loch Down Abbey -romaanissa (suom. Timo Korppi; Bazar, 2023) agathachristiemäistä tarinaa odottava saa pettyä. 

Juoneen liittyy kulkutauti, hämärä kuolemantapaus, vastakkainasettelu yläluokan ja palvelusväen välillä ja tähän liittyen kehittyvä yhteiskunta, perintö- ja sukuriidat sekä tietysti romantiikka – toisin sanoen aineksia olisi ollut useampaan kirjaan, mutta kaikki on ängetty yksien kansien väliin.

Tiivistetysti: Lordi Inverkillen ei ilmesty illalliselle tanssiaisten jälkeen, ja seuraavana aamuna hänet löydetään kuolleena kartanon mailla virtaavalta joelta. Kuolema määritellään tapaturmaksi, mutta taloudenhoitajatar MacBain epäilee asiaa ja päättää tutkia tapausta, mitä kartanon hoitamiselta ehtii. Tanssiaisista on tuotu tuliaisena kulkutauti, joka tappaa nopeasti lastenhoitajattaren (ja pakottaa perheen ottotytön katsomaan lapsikatraan perään), ja pian muutkin palvelusväkeen kuuluvat alkavat oireilla.

Samaan aikaan kuin palvelusväki vähenee Inverkillenin suvun välit kiristyvät erilaisten aviokriisien takia, eivätkä testamentin paljastukset auta asiaa. Perhe on jo pitkään ollut veloissa, tekemättä asialle mitään, joten alkaa näyttää siltä, että kartano täytyy myydä. Kulkutauti puolestaan vaatii veronsa myös raaka-aineiden suhteen, ja niinpä esimerkiksi teekakkujen määrää joudutaan vähentämään kuudesta kolmeen. Kaiken tämän vielä kestäisikin, mutta kun perhettä pyydetään sytyttämään tulet huoneisiinsa aamulla itse ja vähentämään vessapaperia, joka sekin on kiven alla, alkaa viihtyvyys vuosisatoja vanhassa kartanossa rakoilla toden teolla.

Kirjan parasta antia ovat humoristiset kuvaukset yläluokkaisesta perheestä, jolla ei ole mitään ymmärrystä työnteosta, talousongelmiesta tai oikeastaan mistään tavallisten ihmisten elämään liittyvästä; heidän päähänsä tuntuvat mahtuvan vain tanssiaiset, muoti ja valittaminen. Eron tähän tekee mainittu ottotytär Iris, joka asemansa puolesta on jo valmiiksi väliinputoaja kahden kerroksen välillä, sekä lordin toinen poika Fergus, joka on ilmeisesti perinyt isänsä yli hypänneen, suvun ainokaisen taloutta ja bisnestä ymmärtävän aivosolun.

Lisäksi pitää mainita suvun matriarkka Lady Georgiana, joka tuntuu suoralta kopiolta Downton Abbeyn Granthamin leskikreivittärestä Violet Crawleysta (jota esittää iki-ihana dame Maggie Smith). Kuten esikuvansa, on Lady Georgianakin leskikreivitär, joka on mieltynyt asemansa tuomiin mukavuuksiin, mutta pakon edessä ymmärtää tarpeen niiden karsimiseen. Lady Georgiana asettuu palvelijoiden puolelle ja on ainoa, joka saa sukuun järjestystä. Teoriassa Ladyn hahmo on oikein hyvä, mutta yhtäläisyydet Violet Crawleyhin ovat niin vahvat, että Georgianaa vain vertaa esikuvaansa – ja tämän vertailun kirjan leskikreivitär auttamattomasti häviää. 

Muu suku onkin yhtä valittavaa hienohelmaa. Sukuun kuuluu aikuisten lisäksi lapsenlapsenlapset eli ”yksi hiomaton teini, kolme ranskalaista pikkuista ja kolme vinkuikäistä skottia”. Lapset toimivat tarinassa lähinnä päänsäryn aiheuttajina ja hämmenyksen lietsojina, mutta siitä huolimatta he ovat mielenkiintoisimpia ja myös selkeästi fiksumpia kuin suvun aikuiset. Lapsikatras muun muassa löytää kartanon salakäytävät ja tarjoaa tarpeellisia vihjeitä taloudenhoitajatar MacBainille tapauksen ratkaisemiseksi. 

Taloudenhoitajatar on muuten ihan mukiinmenevä hahmo. Ollakseen takakannen ainut nimetty hahmo hän on itse tarinassa melko pienessä roolissa – mutta niin ovat kaikki hahmot, sillä kerronta poukkoilee näkökulmasta toiseen ilman lukuja tai nimettyjä vaihdoksia. Välillä näkökulma tuntui vaihtuvan jopa kesken kappaleen. MacBainin voisin kyllä palkata taloudenhoitajaksi, sillä ottaen huomioon kaiken, minkä kanssa hän joutuu tekemisiin – kuten kulkutaudista johtuva vessapaperin säännöstelyn, jonka takia palvelusväelle tarjotaan omia tarpeitaan varten vain sanomalehtiä – on nainen selkeästi piinkova ammattilainen.

* *

Muutama sana kulkutauti-juonesta, joka on selkeästi inspiroitunut koronasta: miksi??? 

Okei, tuossa oli vain yksi sana ja monta kysymysmerkkiä, joten jatketaan: miksi tämä juoni oli tarpeellinen? Tarjotakseen syyn palvelusväen häviämiselle, mikä puolestaan toi lisää draamaa tarinaan? Eikö sitkeä flunssa olisi riittänyt? Tautijuoni ja siihen liittyvä säännöstely ja sen tuskat perheelle olivat toki huvittavaa luettavaa, mutta itse juoni tuntui päälleliimatulta ja irralliselta.

Yhdessä kohtaa selviää, että yksi perheenjäsenistä on hamstrannut lopun vessapaperin omaan huoneeseensa – tämä mainitaan kerran humorisena koukkuna, minkä jälkeen koko juttu unohdetaan nopeammin kuin kartanon herrasväki unohtaa palvelijoidensa nimet. Jos tautijuonen poistaisi, tarinasta tulisi selkeämpi ja lukunautinto paranisi.

Lukunautinnosta puheen ollen: sitä ei ole. En ole varma, onko alkuperäinenkin teos oudosti epätasapainossa, vai onko tämä suomennoksesta johtuva ongelma. Useampaan otteeseen kirjassa kursiivi katkeaa kesken sanan, mikä antaa vaikutelman kiireestä – ehkä suomennoskin on kärsinyt siitä? Joka tapauksessa teoksen kieli ja hahmojen puhetyyli tuntuvat aivan liian nykyaikaisilta ottaen huomioon tarinan sijoittumisen 1930-luvulle ja etenkin ah-näin-yläluokkaiseen kartanoon. Tuntuu esimerkiksi oudolta, että palvelija saattaa sekä teititellä että sinutella samaa hahmoa saman kohtauksen aikana. 

Väitän myös vakavissani, että tämän tarinan voisi sijoittaa lähes minne tahansa. Hämyisiä nummia ei ole, sillä noin kymmenen minuutin kävelymatkaa kauemmas kartanon ovilta ei lähdetä. Viski esiintyy tarinassa, mutta sekään ei ilmeisesti ole hyvää, eli sinänsä Inverkillenit voisivat olla amerikkalaisiakin.

Tarinalle on tulossa jatkoa, mikä hämmentää, mutta amerikkalainen Cowan-Erskine on ilmeisesti inspiroitunut uudesta skottilaisesta suvustaan, johon on nainut, joten ehkäpä tosielämästä riittää aineksia. Onneksi oma sukuni ei ole ihan näin kaoottinen.

Elsa Lindström

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua