Yksissä kansissa julkaistut Jorge Luis Borgesin kertomukset ovat vuoden käännöstapaus

Jorge Luis Borges on edelleen arvostettu tarinoitsija ja esseisti. Kuva: Grete Stern (Public Domain) / Teos

Jorge Luis Borgesin (1899–1986) kaikkien kertomusten suomentaminen on merkittävin käännöskirjallisuuden julkaisu tältä vuodelta, vaikka kaikki maamme Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden ystävät ovatkin luultavasti lukeneet samat tarinat jo englannin- tai espanjankielisistä kokoelmista.

Aiemmat suomennokset ovat kiertäneet satelliitteina tämän Borgesin tärkeimmät kirjoitukset kokoavan teoksen ympärillä. Kirjailijalta on käännetty aiemmin muun muassa absurdi hakuteos Kuvitteellisten olentojen kirja (Teos, 2009, alkup. 1957) ja tähän kokoelmaan sisällytetty Hiekkakirja (WSOY, 2003, alkup. 1975), mutta varsinaiseen pääasiaan ei olla päästy vuosikymmenien aikana kertaakaan.

Mutta nyt siis on. Yli 700-sivuinen järkäle sisältää argentiinalaisen klassikon kaikki novellit. Merkittävää osaa niistä ei ole julkaistu suomeksi koskaan aiemmin ja jo aiemmin käännetyt tarinat on Anu Partanen suomentanut uudelleen.

Teos sisältää kronologisesti kaikki Borgesin novellikokoelmat sekä satunnaisia muista kokoelmista poimittuja kirjoituksia, jotka ovat ylittäneet faktan ja fiktion välisen rajan enemmän fiktion puolelle kallistuen. Mikäli kokoelmiin on myöhemmissä painoksissa sisällytetty uusia tarinoita, myös ne on sisällytetty tähän suomennokseen.

Jorge Luis Borges oli siis argentiinalainen kirjastonhoitaja, luennoitsija ja kirjailija. Kirjoittajana hän oli hyvin tuottelias. Hän aloitti uransa nuorena julkaisemalla tekstejään surrealistisissa lehdissä ja keskittyi sittemmin genrekirjallisuuteen luokiteltaviin lyhytkertomuksiin, esseisiin ja runoihin. Hän sai useita kansainvälisesti arvostettuja palkintoja. Borgesin palkitsematta jättämistä pidetään yleisesti yhtenä Nobel-palkintoraadin suurimmista ”mokista”. Hän sokeutui verrattain varhain, mutta jatkoi siitä huolimatta tuotteliasta kirjallista uraansa. Myöhempinä vuosinaan hän asui ulkomailla ja kuoli Sveitsissä.

Borgesin tyyli on lyhyt ja ytimekäs. Hänen kertomuksensa ovat novelleiksikin lyhyitä, yleensä vain muutaman sivun mittaisia. Kertomukset-kokoelmassa on peräti yli sata tarinaa.

Epäröin silti kutsua niitä kaikkia novelleiksi. Niissä on usein juonta vain nimeksi, toisinaan Borgesin kertomuksia voisi kutsua pikemminkin teoreettisiksi ajatusleikeiksi. Näin ollen hänen kertomuksensa ovat irrallaan ajankohtaisuuden vaatimuksista, kestäviä vuosikymmenien jälkeenkin.

* *

Stereotyyppinen borgesilainen kertomus menee suunnilleen näin: On jokin filosofisesti haastava konsepti, joka ottaa maagisen esineen tai tilan muodon. Usein konseptia verrataan labyrinttiin. Borgesille labyrintteja eivät ole vain sokkeloiset rakennukset vaan monet muutkin asiat, ennen kaikkea koko kirjallisuuden viittausverkosto. Tulla kertomuksen hämäämäksi eli uppoutua kirjallisuuteen on eksyä labyrinttiin. Borgesin peruskertomuksessa akateeminen tai historiallinen päähenkilö joutuu maagisen konseptin kanssa tekemisiin ja lankeaa sen pauloihin. Tämä loputtomuuden ja ikuisuuden seitti saa tarkkailijansa vangikseen.

Klassinen esimerkki on Borgesin luultavasti tunnetuin tarina, Baabelin kirjasto, jossa lukutoukkien ”loputtoman” kirjallisuuden fantasiasta tehdään helvetti. Baabelin kirjasto on ääretön joukko kirjastosaleja, joiden varrella eri ihmisten heimot asuvat. Kaikkien äärettömien salien kirjahyllyissä on ääretön määrä kirjoja, joihin ovat asettuneet satunnaisin tavoin. Joukossa voi olla osin koherentteja teoksia, mutta niiden olemassaolo on vahinko siinä missä kaikkien muidenkin. Kertomus on ajatusleikki merkityksen etsimisen mahdottomuudesta merkitsijöiden täyttämässä maailmassa. Konsepti on postmodernistinen jo paljon ennen kuin postmodernismista alettiin puhua. Ajatusleikki on inspiroinut muun muassa sen pohjalta luotua nettisivua.

Varhaisissa kirjoituksissaan kirjailija ei ole vielä aivan tyylinsä ytimessä. Kokoelman aloittava Kunniattomuuden yleinen historia (1935) on sarja lyhyitä pikareskeja, kertomuksia erilaisista veijareista ja huijareista, joista suurin osa on historiallisia henkilöitä. Borges esittää heidän elämänvaiheensa fiktiivisiä yksityiskohtia viljellen. Teos tuntuu esikuvalta muun muassa Roberto Bolañon (1953–2003) Nazi Literature in Americasin (1996) kaltaisille teoksille.

Kunniattomuuden yleistä historiaa pidetään tekijänsä heikoimpiin kuuluvana teoksena. Kirjailija itsekään ei arvostanut sitä. Ei kannata silti ajatella, että se poikkeaa radikaalisti hänen muusta tuotannostaan. Todellisuuden ja fiktion välinen rajankäynti on läsnä jo tässä varhaisteoksessa. Samoin kirjailijan mieltä kiehtonut rikoksen tematiikka on mukana heti ensimmäisissä kertomuksissa. Borges hallitsee kerronnan, minkä Partasen käännös tuo hyvin esiin:

”Vuoden 1797 paikkeilla Keltaisenmeren lukuisten merirosvolaivueiden osakkaat perustivat konsortion ja nimittivät sen amiraaliksi erään Chingin, oikeamielisen ja kokeneen miehen. Rannikkoa ryöstäessään hän oli niin esimerkillisen säälimätön, että kauhistuneet asukkaat anoivat keisarilta apua kyynelin ja lahjuksin. Heidän liikuttavat vetoomuksensa eivät kaikuneet kuuroille korville: he saivat käskyn polttaa kylänsä, jättää kalastuksen ja muuttaa sisämaahan opettelemaan heille tuntematonta maanviljelykseksi kutsuttua taitoa. Näin he myös tekivät, ja hyökkääjät turhautuivat löytäessään enää vain autioita rantoja. [– –]”

Ja niin edelleen. Otin edellisen lainauksen esimerkiksi, koska se kertoo jotain kirjailijan ominaislaadusta. Pätkä vaikuttaa ensisilmäyksellä mitä tavanomaisimmalta historialliselta fiktiolta. Lähemmin tarkasteltuna jokainen virke on ironinen kommentti sitä edeltäneeseen virkkeeseen ja yllätys lukijalle: Pankkimaailmaan yleensä liitetyt termit ’osakas’ ja ’konsortio’ luovat merirosvojen armadasta parodisen ilmestyksen. ’Oikeamielinen’ merirosvo osoittaa jaloutensa seuraavassa virkkeessä säälimättömyydellä, joka saa kyläläiset anomaan apua keisarilta… lahjomalla. Seuraavassa virkkeessä keisarin armo toteutuu säälimättömyydellä, joka taas sitä seuraavassa virkkeessä osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi.

Keskinkertaiset, jopa hyvät kirjailijat saavat upotettua tällaisia käänteitä tarinaan yhden, yleensä kertomuksen loppuun. Borgesin tapauksessa kieputus on melkein huomaamatonta. Vasta läheltä katsoen huomaa sen retorisen taitavuuden. Kirjailija kuljettaa kertomusta eteenpäin hurjalla vauhdilla ja ironisella huumorilla sen tuntuen silti luonnolliselta.

* *

Kenties juuri briljeeraus ärsytti tekijää itseään, koska se väistyy myöhemmissä kertomuksissa ja tilalle tulee edelleen tarkkaa mutta aikansa ottavaa, tunnelmallista kerrontaa. Borgesin vahvuus on kielen konstailemattomuus. Se yhdistyy mielikuvitukseen, joka on fantasmaattinen ja groteski.

Borgesin kieli on eleganttia ja etäistä. Hänen lauseensa ovat seikkaperäisiä ja joskus jopa kuivia. Hän kirjoittaa käyttäen pitkiä kappaleita, jotka korostavat kertomusten ”vanhahtavuutta”. Hän ei silti ole kylmä tai lukijalle vihamielinen.

Kertomukset ovat kerralla luettavaksi liikaa, eivätkä vain opuksen sivumäärän takia. Niin kuin Borgesia selvästi inspiroineet Edgar Allan Poe (1809–1849) ja H. P. Lovecraft (1890–1937), kirjailija toisintaa samoja teemoja tarinasta toiseen, minkä vuoksi niitä kannattaa napsia yksi sieltä ja toinen täältä ja ottaa teos ahmimisen sijasta pitkäaikaiseksi projektiksi yöpöydälle.

Borges on pääosin genrekirjailija ja hänen toiminta-alueensa on fantasia. Toisinaan hän liikkuu dekkareiden ja mysteerien alueelle. Genren luovan hyödyntämisen vuoksi hän on selvästi inspiroinut muun muassa Julio Cortázaria (1914–1984) ja Gabriel García Márquezia (1927–2014).

Borgesin novelleissa toistuvat labyrinttien, kaksoisolentojen ja identiteettien teemat, kuolemattomuuden ja petoksen kysymykset. Kiinnostavasti myös gaúchojen ja rikollisten käymät veitsitaistelut ovat toistuva elementti, niinkin yleinen, että eräässä tarinassa yksi päähenkilöistä kommentoi tätä piirrettä kirjailijalle, joka henkilöhahmonsa suulla kommentoi kirjallisuutensa itseparodisia piirteitä:

”Kerron nyt teille jotain, mitä en ole kertonut kellekään. Siitä eivät tiedä vaimoni Ana eivätkä edes lähimmät ystäväni. Kaikki tapahtui niin monta vuotta sitten, että tuntuu kuin se olisi sattunut jollekin toiselle. Ehkä voitte käyttää sitä jossakin tarinassa, jonka epäilemättä höystätte veitsitappeluilla. [– –]”

Borges tai joku häntä muistuttava onkin usein henkilö omissa kertomuksissaan. Useimmiten hänen hahmonsa on tarkkailija, jolle kerrotaan tarina, jonka kirjailija kuuliaisesti merkitsee ylös. Borgesin vanhetessa hänen nimeään kantava kertoja nousee toistuvasti päähenkilöksi ja kohtaa pari kertaa jopa oman kaksoisolentonsa. Joskus hänen kirjoituksistaan on vaikea erottaa esseen ja novellin välistä eroa. Minämuotoinen asiaproosa sotkeutuu fiktioon. Tyylikeino tekee mielettömistäkin tapahtumista lähestyttävämpiä ja saa lukijan epäilemään omaa rationalismiaan. Ehkä Borges oikeasti tapasi kaksoisolentonsa? Ehkä hän todella kohtasi vihamiehensä kellarissa jonkinlaisen jumalolennon? Samalla kertomukset vihjaavat omasta fiktiivisestä luonteestaan. Sokea Borges kuvailee joissain tarinoissa, miltä hänen ympärillään näyttää ja jopa minkä värisiä eri esineet ovat.

Borgesin politiikka taas on värejä kaihtavaa. Hänen tiedetään suhtautuneen epäluuloisesti poliittisiin ideologioihin. Hän vastusti kommunismia ja fasismia, toisaalta kritisoi kotimaansa peronisteja ja oli pitkän ajan elämästään pettynyt demokratiaan, jota piti yhtenä ihmisten hallintaan tarkoitettuna keksintönä muiden joukossa. Hän oli tiettävästi agnostikko ja käsittelee uskontoa avoimuudella ja uteliaisuudella.

Borges pyrki pitämään poliittiset näkemyksensä kertomuksiensa ulkopuolella. Filosofisena luonteenlaatuna hän tuntuu pitävän ihmiselämän aitoina ongelmina ikuisuuden kysymyksiä. Hänen henkilöhahmojaan on mahdotonta kutsua hyviksi tai pahoiksi. Pikemminkin kirjailija kutsuu lukijan kerta toisensa jälkeen todistamaan ihmisen kykyä selittää oma toimintansa parhain päin.

Novellissa Emma Zunz nuori nainen häpäisee itsensä luodakseen tarvittavan tunnetilan erään väärintekijän surmaamiselle. Viha on aitoa, sen kohde eri kuin voisi luulla. Useammassa kertomuksessa puhuja paljastuu jonkinlaiseksi petturiksi, jonka elämää petos ei välttämättä tuhoa vaan mahdollistaa tavallisen elämän. Fasismin epäinhimillisyyttä kommentoivassa Deutsches Requiemissa taas esitellään täydellinen natsi, joka on vienyt kuolemanuskonnon ajattelun äärimmäiseen päähän. Ironisesti hän on yksi Borgesin suoraselkäisimmistä henkilöhahmoista.

Borges ei Deutsches Requiemissa kutsu lukijaa taivastelemaan kammotusta vaan pohtii, miltä fasismi näyttäisi, jos sen nimessä marssiva ihminen oikeasti uskoisi siihen, eikä käyttäisi sitä vain lapsellisten voimafantasioidensa oikeuttamiseen. Kertomuksessa Asteronin talo puhuja taas on eräs mytologian tunnettu hahmo, jonka todellinen luonne paljastuu vasta loppua läheten. Hirviöksi tuomittu olento muuttuu Borgesin käsittelyssä inhimillisemmäksi kuin saman mytologian sankari.

* *

Kirjailijan sokeutuminen muutti hänen teostensa luonnetta. Yleisesti hänen parhaimpina töinään pidetään ennen sokeutumista kirjoitettuja kokoelmia Ficciones (alkup. 1941, myöh. 1956) ja Alef (1949), joista erityisesti ensin mainittua pidetään kirjailijan magnum opuksena. Siitä löytyy moni tekijän tunnetuin teos, kuten Baabelin kirjasto, Kuolema ja kompassi sekä Haarautuvien polkujen puutarha. Vanhuusiän kynnyksellä tehdyssä Tekijä-nimisessä kokoelmassa (1960) novellit ovat käyneet entistä lyhyemmiksi, usein vain sivun tai kahden mittaisiksi.

Kirjailijan tottuessa sokeuteensa myös hänen kertomuksensa alkavat jälleen kasvaa pituutta. Hiekkakirjassa tarinat ovat jälleen alkaneet venyä aiempaan mittaansa. Borges piti Hiekkakirjaa parhaana työnään. Olen kirjailijan kanssa samalla linjalla. Nuorta Borgesia vaivaa paikoin näyttämisen halu, jossa tarinan kaari korvautuu ajatusleikillä ja pahimmillaan poemaisella teoretisoinnilla ja puhki selittämisellä. Hiekkakirja sen sijaan on tyylinsä hallitsevan henkilön voimanosoitus. Siinä on proosallista suvereeniutta. Elämän mysteerit ovat jo aidosti kryptisiä, eivätkä enää mindfuck-ajatusleikkejä. Niin kuin ihmisen vanhetessa usein käy, saavutettu kirkkaus on sitä, että tajuaa kaiken olevan sekavaa.

Mikko Lamberg

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua