Yhden miehen kulkue etenee kuin Kölnin katedraali – arviossa Mies jolla oli Matti Klingen kasvot

Kuvat: Niclas Mäkelä / Otava

”Satelliitit hallitsevat eteläistä suomea. Yksi niistä tallentaa Helsingin rantaviivaa.

Pieni pikseli liikkuu Ullankatua pitkin, siirtyy Unioninkadulle ja suuntaa kohti kaupungin historiallista keskustaa. Parisataa vuotta sitten tässä on ollut pelkkää kalliota, kunnes keisari Aleksanteri I allekirjoitti 8. huhtikuuta 1812 käskykirjeen, ja Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki. Nikolainkirkon rinnalle rakennettiin senaatin linna ja Aleksanterin yliopiston päärakennus mäenpäällisinä kirjastoineen.

Pikseli on saapunut torille. Se viipyy hetken paikallaan, suuntaa kohti yliopistorakennusta ja katoaa sen sisään.”

* *

Kai Ekholm lähestyy hillittyyn tummaan pukuun pukeutunutta kohdettaan, jonka rintataskusta pilkistää puuvillainen taskuliina. Paidassa on kontrastikaulus, takin käänteestä erottaa boutonin, komentajan kunniamerkkinapin. Mansetinnapit näkyvät. Civis academicus.

Kai Ekholmin aloitus imaisee lukijan seuraamaan tätä Helsingin ydinkeskustassa liikkuvaa pientä pikseliä taidokkaasti ja tyylillä. Voimme vain kuvitella, että se hivelisi myös kirjan päähenkilön kirjallisia mieltymyksiä hänen arkistoidessaan sitä itseään koskevien kirjoitusten mappeihin.

Latinan- ja ranskankieliset ilmaisut leijuvat luontevasti professori Matti Klingen ympärillä kuin kepeästi suihkaistu parfyymi, kun seuraamme häntä Helsingin yliopiston päärakennukseen, missä valmistaudutaan tarkoin suunnitelluin seremonioin juhlimaan itsenäisen Suomen satavuotisjuhlaa.

”Hän oli yhden miehen juhlakulkue, kansakunnan kotiopettaja ja tapamestari, jonka prässit viilsivät moukkaa yhtä terävästi kuin hänen kielensä.”

Näitä riittää. Klinge on kirjansa ansainnut. Lukija saa naurunsa ja nautintonsa tyylistä, jolla Ekholm Klingeä tarkastelee. Lennokkaasti, näennäisen kepeästi kirja kuorii esiin ihmistä Helsingin kirjavasta katukuvasta erottuneesta hahmosta, jonka tietävät hekin, jotka tuskin koskaan ovat päässeet kurkistamaan Klingen tärkeistä ovista hänen päänäyttämöilleen.

Olen itsekin yksi heistä. Luen kirjaa, vierailen sen avaamissa Klingen huoneissa ja luentosaleissa, salongeissa ja yliopiston seremonioissa.

Äimistelen. Siitä huolimatta, että se näissä Klingen saleissa, joissa kenkiä ei riisuta, olisi saanut hänet osoittamaan minulle paikkani.

”Klinge saattoi näyttää harmittomalta herrasmieheltä, mutta vastustajan kohdatessaan hänestä tuli katutappelija. Klinge oli kiistanalainen ja vaikea ihminen. ”

Yhdellä terävästi muotoilulla lauseella hän julisti tuomionsa kenelle tahansa, siitä kansakunnan sivistyneistön kermasta, jonka keskinäiseen kateuden ja kilpailun, tohtorinmiekkojen ja arvonimien kalisutteluun, sekä henkevänä pidettyyn juoruiluun kirja kuljettaa:

”Yliopisto näyttäytyy kauniina, helppona ja ylempänä niille, jotka eivät ole sitä kokeneet. Voit vain lakata itkemästä ja kasvattaa pidemmän kaulan. Yliopistossa kukaan ei kuule huutoasi”, kirjoittaa Ekholm.

* *

Naureskelenkin. Eritoten niille herrakerhojen salaisille seremonioille, joissa pukeudutaan frakkiin ja leikitään monimutkaisia hovimenoja alkoholista ja akateemisesta eliittiseurasta nauttien. Jonkinlaista eliitin larppausta ja varmasti yhtä hauskaa kuin Kuhnurien kerhossa, P. G. Wodehousen Jeeves-kirjoissa:

”Klinge oli itseoikeutetusti Aktiivisen komitean jäsen, ritari numero 1, Vuoden 122 (1966) ja Ritarikunnan ensimmäinen Kenraali-Kuvernööri. Alkulokkeja on merkintöjeni mukaan jäljellä vielä kuusi. Edesmennyt Martti Linkola, Pentti Linkolan veli, oli lokkiveli ja hyvin aktiivinen. Samoin tietenkin kansleri Ernst Palmen, osakunnan inspehtori, arvostetuin jäsen. Samoin isäni kansantaloustieteen professori”, kertoo Markku af Heurlin, Etelä-Suomalaisen osakunnan ”pienimuotoisesta herraseurasta” Lokki-Ritarikunnasta ja sinne kutsutuista.

”Veljeskunnassa noudatetaan Pietari Suuren aikaista virkahierarkiaa ja ragneerausta alkaen kollegireistraattorista. Tämä oli sekä leikkiä että vakavaa. Itse olen saanut veljeskunnan kautta arvokkaita kontakteja ja hyviä neuvoja.”

Myönnän nauttivani jokaisesta lauseesta. Mutta ei siinä kaikki.

* *

”Meille on suotu lavea ikkuna Klingen elämään. Näimme oppineisuutta pursuavan kirjaston, juhlivaa väkeä, sivistynyttä puheensorinaa, oppilaita, luentosaleja, lehtikirjoituksia, anteliaisuutta ja peittelemätöntä itsekkyyttä.”

Kirja on kaleidoskooppi, jonka osat liikkuvat ja vaihtavat alati paikkaa. Joka kerta kun kurkistamme sen sisään, näemme Matti Klingen kasvot eri kulmasta. Näkökulma liikahtaa joka kerta hieman eri asentoon; mies on sama, mutta Klingestä riittää moneen.

Sen on Ekholm ymmärtänyt. Mies jolla oli Matti Klingen kasvot (Otava, 2024) on paksu ja varsin kattava teos vakavasti otettavasta ihmisestä, jolle ei voi olla nauramatta.

”– Eivät tainneet kaikki ymmärtää, kun puhuit ranskaa?

– Mutta ymmärsivät, että puhuin ranskaa.”

* *

On Ekholmin oma näkemys, on yli kuudenkymmenen kirjassa haastatellun näkemykset, riveihin ja rivien väliin kirjatut. On faktatiedot ja tilastot. Ja sitten vielä lukijan käsitykset , sillä jokaisella sellainen väistämättä on.

”Aristokraattisen hahmon tunnistivat kaikki. Ruskeine huopahattuineen Klingestä kehkeytyi kansakunnan Indiana Jones, joka älyn ruoskallaan vaali haltuunsa uskottua Venäjän keisarikunnan liiton arkkia ja sen polttoleimattuja aarteita.”

Kaikessa korkeudessaan ja kopeudessaan Klinge käytti valtaansa myös niin että hirvittää. Yksi kirjaan haastatelluista, Aapo Roselius, dosentti ja historiantutkija muistaa:

”Opiskelun loppuvaiheessa talvella kävin hakemassa häneltä merkinnän pitkä mantteli päällä. Hän pyysi, että lähden ulos hänen huoneestaan ja ripustan talvitakkini jonnekin. Sen jälkeen nimen kirjoittaminen kesti tuollaiset 10–15 sekuntia. Kaikki tällaiset kohtaamiset jättivät jäljen.

Jälkeenpäin on erikoista, millainen valta-asema hänellä noina vuosina oli. Hän osasi olla ilkeä etenkin ihmisten nöyryyttämisessä.”

Kari Tarkiainen, entinen Valtionarkiston, myöhemmän Kansallisarkiston johtaja kiteyttää sen muistelmissaan:

”Matti on kiipijä, katsoo ylöspäin ja polkee alaspäin.”

Klinge oli varsin tuottelias ja tunnettu tälläkin alalla.

”Sivistys on siellä, missä Klingekin – ei Turussa, Tampereella tai Jyväskylässä.”

Klingellä oli pohjaton kiitosvaje ja tarve luokitella ihmiset asuinpaikan, tutkimusaiheen, oletetun älykkyyden tai pukeutumisen mukaan: oli jyväskyliitit, maalaistohtorit ja lampaanlaskijat, oli tomppelit ja kesäpukeutujat.

Klingen maisemanhoidolliselta tyylivalvonnalta ei kukaan välttynyt. Tamperelaiselle historianprofessori Pertti Haapalalle hän antoi etikettiojennuksen heidän tavatessaan Helsingin keskustassa:

”Kaupungissa ei pidetä lippalakkia.”

* *

Silti.

Klingen meille jättämä perintö on kiistatta arvokas, kirjoittaa Ekholm.

Sivistyneistön historia, ylioppilaskunnan historia, yliopistohistoria, kansallisen historian uudelleenarviointi, Venäjän keisarikunta ja Suomi, Eurooppa Monte-Criston kreivistä Marcel Proustin romaanisarjaan – nämä olivat Ekholmin mukaan Klingen tuotannon suunnat. Lisäksi tämä kirjoitti suurmiesten elämänkertoja ja kotikaupungistaan Helsingistä.

Ja sitten vielä Klingen kirjat, satoja henkilökuvia, laadukkaita esseitä, poleemisia lehtikirjoituksia, puheita ja vierailuosuuksia eri teoksiin.

Ekholm esittelee Klingen tuotantoa tunnollisesti, ehkä turhankin, sillä kirjan henkevästi etenevä teksti kuivahtaa ja herpaannutti ainakin minut hetkeksi Klingen tuotteliaisuudesta laadittujen tilastotietojen kohdalla. Ei se kuitenkaan pahasti kirpaise, sallittakoon tieteellinen tarkkuus vaikka ihan vain Klingen kiusaksi, hänhän inhosi tilastoja.

Ekholm laskee, että Klinge oli julkaissut 80-vuotiaana kuutisenkymmentä kirjaa, ja jos laskee mukaan eri painokset ja osuudet, määrä nousee kolmeensataan. Hän antaa kolme syytä siihen, miksi Klingen tuotannon pitäisi kiinnostaa meitä: koska hän oli keskeinen historioitsija ja rakentanut itsensä tunnetuksi kulttuurien henkilöksi ja koska hänen professorinelämällään on ollut sosiologista ja yleisinhimillistä kiinnostavuutta.

”Klingelle historia oli kaikki, se ruokki, puki ja elätti hänet ja hänen oppilaansa. Muuta hän ei osannut.”

* *

”Haluan kutsua teostani tutkivaksi henkilökuvaksi. En pidä sitä elämänkertana, koska sellaisia tehdään vuosikausien hankkeina, vankalla rahoituksella ja perinteen mukaisesti. Henkilökuva on kohteen arviointia humanistisen analyysin ja tutkivan journalismin merkityksessä. Olen joutunut tuomaan itseäni mukaan, en siksi että kaipaisin julkisuutta, vaan koska tekijä on läsnä ja tekee valintoja. On rehellisempää, että olen näistä valinnoista kertonut.”

Pitkään Kansalliskirjaston johtajana toiminut Ekholm tietää kenestä kirjoittaa. Klingen hän tunsi hieman kauemmin, 20 vuotta. Hän väittää, ettei tunne Klingeä kohtaan empatiaa tai antipatiaa.

”Matti Klingen kaltaiselle monumentaaliselle kohteelle ei tarvitse julistaa hautarauhaa. Hän eli julkisen elämän, ja sen työsuhde-etuihin kuuluu julkinen arviointi, myös post mortem.”

Ekholmin tekstistä kuultaa kuitenkin myös ymmärrys ja myötätunto ihminen Klingeä kohtaan, jonka ihmissuhteet olivat kai usein melko etäisiä, asemaan ja hyötysuhteisiin perustuvia. Ei sellainen ole harvinaista, eikä siitä voi syyttää vain Klingeä.

Ekholmin kirja ei ole katkeran miehen mielen tilitystä. Näin hän kertoo suhteestaan Klingeen:

”Olin hänelle väline, jonka avulla asioita hoidettiin. Sain vuosien aikana todeta, miten tämä vastuullinen humanisti toimi, ja opin arvostamaan sitä. […] Klingen osoitekirja oli paksu, mutta hän yliviivaasi ihmiset, jotka eivät enää merkinneet hänelle mitään. Hän lopetti kadulla tervehtimisen, kun asianomainen oli jäänyt eläkkeelle ja lakkasi olemasta hyödyllinen.”

* *

Kravattia 12-vuotiaasta pitänyt Klinge ei pyjamassa ja tohveleissa meille esittäydy. Koti Helsingin Ullanlinnassa oli osa Klingen julkista tilaa ja minää. Siellä hän piti kutsuja tärkeiksi katsomilleen vieraille ja sinne hän kutsui usein myös opiskelijoita, joille esitteli mielellään työhuonetta ja laajaa kirjastoaan:

”Kirjastossani näkee, miten tietoisesti tai sattuman kautta valikoidut kirjat ja kokemukset muuttuvat uusiksi kirjoiksi. Tällaista on elää bibliografista elämää.”

Ja:

”Minua on arvosteltu noottien, kirjallisuus- ja lähdeviitteiden puuttumisesta kirjoissani. Viitteet ovat näissä huoneissa.”

Klingen saleissa liikuttiin hengen ja aatteiden maailmoissa, joissa juhlamaljojen kristallit säihkyivät. Saatan kuulla hänen työhuoneestaan hopealusikan hillityn kilahduksen teekupin posliiniseen kylkeen, kun Klingen korostaa:

”Miten tärkeätä on assosiatiivisen ajattelun ravitsemiseksi löytää sellaista, mitä ei ole osannut etsiä, sellaista joka tulee intuition tietä. Luovassa työssä täytyy jättää mahdollisuus yllätyksille, arvaamattomille löydöille, kreatiivisille assosiaatioille.”

Olemme Klingen siinä ytimessä missä hän on parhaimmillaan: yllättävä, laaja-alainen ja sivistynyt.

”Klinge oli viritetty ase sivistyksen ja kirjan puolesta. Hän halveksi numerollisuutta vailla sisältöä ja ideaa. Hän oli moralisti ja oikeassa. Muutenhan hän ei kirjoittaisi.”

Siksi kai minäkin olen Klingeä lukenut, viehättynyt hänen konservatiivisen olemuksensa takaa piirtyvistä yllättävistä ja radikaaleista ajatuksista ja – oikeassa olemisestaan. Siitä huolimatta, että hänestä paistaa elitistinen historian- ja maailmankuva, Klingeä eivät suuretkaan ideologiat kiinnostaneet ja hän ohitti kepeästi sen kansanosan, joka söi puulusikoilla jos syötävää oli.

Usein olinkin eri mieltä, hyvä vastus on kuitenkin arvokas keskustelukumppani. Ja täytyy sekin tunnustaa, että luin niitä myös siksi että:

”Hän oli dramaattinen poikkeusihminen, jonka elämää haluamme tirkistellä ja arvostella.”

* *

Niin julkista elämää Klinge eli, että kaikkein yksityisimpään emme pääse. Ekholm ei spekuloi eikä lähde rakentamaan Klingen psykologista profiilia. Se on hyvä, Klingen itsestään uupumatta ylläpitämän ansioluettelon murtaminen olisi kova pala kokeneelle psykoanalyytikollekin. Kiehtovaa Klingen henkilössä oli se, miltä ja mitä hän halusi näyttää. Se taisi olla tietoinen provokaatio.

Jotain Klingen yksityisyydestä ja perhe-elämästä saamme kuitenkin tietää. Ekholmin mukaan näemme hieman ujomman, spontaanimman ja naamioistaan riisutumman Klingen.

Yhteistyö vaimon Marketan kanssa, paitsi kutsujen järjestämisessä, myös Klingen kirjallisissa töissä on ollut tärkeää:

”Koti on ollut yksi perheen kirjatoimitus, sillä vaimo Marketta Klinge on entinen WSOY:n kustannustoimittaja, kääntäjä ja Klingen teosten tärkeä editori, jonka roolia ei ole riittävästi nostettu esiin.”

Ekholm kertoo Klingen perheystävän Risto Rankin pisteliäästä epäilystä, jonka mukaan Klinge olisi valinnut vaimonsa ammatin mukaan; hänestä kun saisi hyvän toimitussihteerin.

Kirjaan haastatelluista ei juuri kukaan kerro, professori Aura Korppi-Tommolaa lukuun ottamatta, arkielämää kodikkaasti elävästä Klingestä. Kaleidoskoopin sirut kääntyvät taas uuteen asentoon:

”Klingen tuottavuuden perustana olivat säännölliset päivärutiinit. Hän auttoi lapset kouluun ja Marketan töihin, söi aamiaisen ja siivosi aamiaistiskit, kirjoitti pari tuntia, kävi suihkussa, kirjoitti lisää, pukeutui ja lähti kaupungille ja esiintyi lopun päivää vapaana joutilaana herrasmiehenä.”

Aikuisia kopeasti ojennellut Klinge piti lapsista, heidän kanssaan hän ei käyttäytynyt oppimestarin elkein. Lähimmäs Matti Klingen yksityisintä perhe-elämää pääsemme, kun Ekholm raottaa meille keittiönovea ja näemme siellä pienen höyläpenkin lastenlapsia varten.

* *

”Vihollisuus Klingen kanssa oli vaarallista ja ystävyys kohtalokasta, hänestä puhuttiin pahaa, mutta juuri kukaan ei noussut vastustamaan hänen asemaansa tai räikeimpiäkään mielipiteitä.”

Matti Klingestä oli tullut vanha mies. Hän, joka oli pitänyt koko uransa ajan jälkitsaristisen näkökulman mukaisesti kiinni siitä, että asiat on tulkittava Moskovan ja Berliinin näkökulmasta, alkoi puhua Kremlin suulla, koska muuten hänen mukaansa kansa ei ymmärtäisi. Hän jatkoi tätä kykenemättä näkemään niitä aspekteja ja sävyjä, joita muilla tutkijoilla oli, ja alkoi lopulta puolustamaan Kremlin näkökantoja.

* *

Ekholm muotoilee:

”Klinge jätti jälkeensä kunniakujan, jota reunustivat hänet hänen kymmenet teoksensa, hänestä tehdyt viisi juhla- ja ystäväkirjaa, kunniamerkit ja palkinnot ja joukko maineenvaalijoita – yltäkylläinen kaikkeus. Aivan kuin meillä olisi ollut jonkinlainen Klingen puutostauti.”

Vuonna 2021 Siltala-kustantamo julkaisi Klingen muistelmakirjan Täysinpalvellut. Lukiessani sitä järkytyin hänen maireasta suhtautumisesta Putiniin ja ihmettelin kirjasta julkaistujen kritiikkien ympäripyöreyttä ja sitä, kuinka Klingen käsittämättömät väitteet Ukrainasta pelkkänä keinotekoisena, viivoittimella karttaan piirrettynä valtiona, ohitettiin. Sitten alkoi Ukrainan sota.

Maaliskuussa päätin kirjoittaa Kulttuuritoimituksen sivuille kirjasta arvion. Tekstistä tuli varsin pureva, mielestäni aiheellisesti ja pitkän harkinnan tuloksena. Ekholm lainaa arviota kappaleen verran kirjassaan. Ja teen kuten Klinge, arkistoin sen itseäni koskevien aarteiden joukkoon.

Syy medioiden hiljaisuuteen selvisi itselleni vasta seuraavasta, vaikka oli siinä muutakin, julkinen mielipide seuraa meillä usein yleisen mielipiteen tuuliviiriä: 2020-luvulla sosiaalisessa mediassa alettiin uumoilla Klingen joutuneen käsityksineen ulkopoliittisesti kaltevalle pinnalle ja päätyvän näkemyksistään tilille, mutta valtakunnan päälehti jätti hänet rauhaan. Ekholmia se alkoi kiinnostaa:

”Tiedustelin tätä Helsingin Sanomien pääkirjoitusosastoa vetävältä Saska Saarikoskelta, eikä asia ollut toimituksessa puhuttanut. Asia selvästi vaivasi ja moni jäi odottamaan Klingen päiväkirjoja, joissa hän oli siis saattanut ottaa asiaan lopullisen kannan. Perhe ja Siltalan kustantamo ilmoittivat, ettei keskeneräistä teosta julkaista. Miksi Klinge olisi vaivautunut tuomitsemaan suosimansa ja voitolla olleen Putinin miehityssodan? Miksi hän olisi sanellut dénourmentin, todellisuudesta poikkeavan loppuratkaisunsa? Klingen tapana ei ollut pyydellä anteeksi tai tehdä U-käännöstä, vaan painella eteenpäin.”

* *

Ekholm on tehnyt tarkkaa työtä, lähteet on tarkasti luetteloitu ja henkilöluettelo kattava. Kirjaan haastatellut ovat tuoneet mukaan omat muistonsa ja näkökulmansa, ja lopussa on vielä muutaman sivun verran Matti Klingestä sanottua ja sitten vielä Matti Klingen sanomaa, kuten:

”Numerot eivät kuulu historiantutkimukseen.”

Mies jolla oli Matti Klingen kasvot on hieno, monelta suunnalta kohdettaan tarkasteleva henkilökuva, kirjallisen tyylitaiturin kirjoittama. Sellaiset kirjat ovat harvinaista herkkua.

Siksi viimeiset sanat Kai Ekholmille:

”Sivistynyt ihminen haluaa menettää egonsa. Hän ei tarvitse sitä. Klinge tarvitsi sivistystä egonsa rakennukseen. Historiantutkimuksen supertähtenä hän kehitti lavakarisman, häikäilemättömän tyylin ja eksentrisen historiakäsityksen. Hän oli päähenkilö ja näyttämö. Hän nosti tähdittämänsä tilaisuuden statusta.”

Sitten 5.3.2023:

”Viimeisenä aamuna sairaalassa joku ajaa hänen partansa. Hän vilkaisee kasvojaan eikä aio käyttää niitä pidempään.”

Ulla-Maija Svärd

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua