Voi sen sanoa toisinkin – Ariel Neulaniemi harsii kokoon suomigospelin historiaa

Kuvat: Sakari Röyskö / Kirjapaja

Ariel Neulaniemen ensimmäinen tehtävä on määritellä musiikki, jonka tarinaa hän tulee kertomaan. Mitä siis on suomigospel?

Toimiessani muusikkona Ruotsin kirkossa esittelin kerran, millaista gospelmusiikki on Suomessa. Vastaani tuli syvä silmiä pyörittelevä hiljaisuus, sillä naapurimaan gospel oli peräisin valtameren tuolta puolen, sitä esitettiin kovalla äänellä kuorostemmoissa komppiryhmän kanssa. Gospelia opiskelevatkin tekivät opintomatkansa Chicagoon.

Neulaniemeä eivät tyydytä erilaiset määrittely-yritykset, mutta pitkin hampain hän uskaltaa kutsua suomigospelia kristilliseksi populaarimusiikiksi. Tekstillä on siinä määrittävä tehtävä, ei sävellyksellä tai sovituksella. Musiikki ottaa syttyjä aikansa populaarimusiikista ja tekstit peilaavat oman uskonnollisen viiteryhmän näkemyksiä tai ainakin haparoivaa elämänkatsomuksen etsintää.

Toisen maailmansodan jälkeen yhtenäiskulttuuri alkoi vähitellen säröillä. Luterilaisessa kirkossa nuorta sukupolvea eivät enää tyydyttäneet musiikillisesti virsikirja tai herätysliikkeiden laulukirjat. Toisaalta etsittiin uusia keinoja tavoittaa kirkosta vieraantuneita, ennen kaikkea nuoria.

Tutzingin Evankelisen Akatemian vuonna 1960 järjestämän laulukilpailun voittajaksi selviytyi Martin Schneiderin laulu Danke (suom. Kiitos). Laulua voinee pitää alkuna suomalaiselle hengelliselle nuorisomusiikille. Teologian opiskelija Juhani Forsberg kuuli laulun ja näki siinä heti mahdollisuuden musiikillisesti rikkaaseen yhteislauluun tonaalisine nousuineen. Hän suomensi sen vuonna 1965 ja esitti sitä yhtyeensä Gutzeit Singersin kanssa. Seuraavana vuonna laulu julkaistiin nuottina.

Forsberg teki paljon muitakin lauluja, jotka levisivät seurakuntanuorten keskuudessa. Hänen toimittamanaan ilmestyivät 1967–1968 kaksi ensimmäistä Nuoren seurakunnan veisuja -laulukokoelmaa. Laulukokoelmat johtivat myöhemmin Nuoren seurakunnan veisuja -kirjaan, jota on säännöllisesti uudistettu ja johon kirkon nuoriso- ja rippikoulutyön musiikki Suomessa pohjaa.

Heti alkuun eli 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa muodostuivat myös hengellisen nuorisomusiikin kaksi erityyppistä haaraa: yhteiskunnallinen – tai kuten Neulaniemi kutsuu: sosiaalieettinen gospel – ja evankelioiva rautalankamusiikki. Edellisen tärkeät tekijät olivat sanoittaja Mikko Heikka ja säveltäjä, esittäjä Heikki Laitinen sekä Snellmanin sisarusten muodostama Sataset-lauluyhtye. Jälkimmäisen kotipaikka oli Kauniaisten raamattuopisto. Sen maata kiertävä nuorisoevankelista Heikki Haataja kokosi kumppanikseen yhtyeen nimeltä Pro Fide, joka onkin vanhin Suomessa yhä toimiva gospelkokoonpano.

Pian kentälle ilmestyi Jaakko Löytty, joka teki aluksi lauluja, joita nuori seurakunta lauloi iltanuotioilla, mutta joka vähitellen vei musiikkia artistikeskeisempään suuntaan. Hänen nuoruutensa – kuten myös myöhemmin Pekka Simojoen – kului lähetyslapsena Namibiassa.

Valkoisen miehen afrikkalaiset vaikutteet ovatkin suomalaisen gospelin erityspiirre. Hawash! (1984) oli ensimmäisiä suomalaisia etno- ja maailmanmusiikin julkaisuja. Löytty pokkasi jo vuonna 1987 Kirkon musiikkipalkinnon yhdessä Kuusankosken nuorisokuoron johtajan Tapani Rautasuon kanssa. Simojoen ja Löytyn lisäksi myös Pekka Nymanin musiikissa kuuluvat afrikkalaiset rytmit. Nyman johti vuodesta 1990 Jakaranda-kuoroa.

Veljesten ja kavereiden kesken

Kiintoisaa suomigospelissa on, että monet kokoonpanot syntyivät veljesten ja kavereiden kesken. Löytyistäkin Sakari ja Mikko ovat olleet aktiivisia eri kokoonpanoissa. Monet muusikot kuten Jukka Leppilampi, Heikki Silvennoinen, Mikko Kuustonen, Pekka Ruuska, Juha Tapio) myös navigoivat hengellisen ja maallisen musiikin välimaastossa, milloin mihinkin päin kallistuen.

Yksi kasvattajataho ja eräänlaisen mansegospelin luoja oli Tampereen seurakuntien nuorisomuusikoksi vuonna 1971 pestattu Seppo Lindell Kyttälänkadun äänitysstudioineen. Hän oli avoin yhteistyölle eri kirkkokuntien ja herätysliikkeiden sekä maallisen manserockin kanssa.

Neulaniemi seuraa tarinassaan uudenlaisen musiikin esiinnousua laaja-alaisella katseella. Luterilainen kirkko paikallisseurakuntineen ja festivaaleineen (Evankeliset musiikkimessut, Maata näkyvissä -festivaali) oli yksi areena, mutta kirjassa saa paljon tilaa myös helluntailaisuuden piirissä nousseet yhtyeet ja ilmiöt. Esimerkiksi Lasse Heikkilän ensimmäinen yhtye Gospel Power nousi liikkeen keskeltä, mutta oli liian rajua helluntaiherätyksen viralliselle kustannusliikkeelle. Yhtyeen levyjä alkoikin julkaista Rainbow Music.

Helluntaiherätyksen piirissä toimi vanhastaan muusikkoina myös naisia, niinpä helluntaigospel näyttäisi olevan avoimempaa myös naisille. Ylipäätään suomigospel vaikuttaa hyvin miehiseltä. Naisia kuuluu ja näkyy pääasiassa taustalaulajina. Alkuaikojen poikkeus oli Outi Terho, joka sittemmin muutti Itävaltaan. Nykyäänkin suuresta miesmassasta nousee harvoja naisia, kuten Jippu tai kanteleensa gospel- ja funksoittimeksi muuttanut Ida Elina.

Artisti- ja bändikeskeistä

Yksi suomigospelin säie – ja ehkä merkittävin sellainen – on artisti- ja bändikeskeisyys. Merkittävää on ollut uudenlaisen musiikin tuominen ritualistiseen käyttöön eli erilaisten messujen lanseeraaminen seurakunnan käyttöön ja sitä mukaa yhteislaulukäyttöön.

Ensimmäinen oli vuonna 1967 julkaistu levy Lasse Mårtenssonin ja Sauvo Puhtilan messusta Voiko sen sanoa toisinkin. Tampereella huomiota sai Timo Ruottisen Missa Popularis -messu, Lähetysjuhlilla 1981 esitettiin Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen Afrikkalainen gospelmessu. Lasse Heikkilän kynästä ovat lähtöisin muun muassa Missa Concordiae (Sovinnnon messu), Suomalainen messu ja Tunturimessu. Uudet musiikkityylit saavat messunsa uudella vuosituhannella: Metallimessu 2006 ja Dance-messu 2012.

Neulaniemen tekstiä vaivaa jonkinasteinen luettelomaisuus; kuka nuori mies milloinkin tuli mukaan kuvioihin tai kuinka monta keikkaa vuoden aikana soitettiin. Ilmiö lie osaksi kirjan kirjoittamisen lyhyen aikataulun syytä.

Vaikka nimiä vyöryy esiin sankasti, kirja säilyy runsaan kuvamateriaalin ja avoimen taiton myötä helppolukuisena, milteipä selattavana. Neulaniemen valitsema kronologinen käsittely hajoaa välillä, koska monet muusikot ja yhtyeet ovat vaikuttaneet vuosikymmenien ajan. Suomigospelin ytimenä on kaiken aikaa kuitenkin ajassa vaikuttavien musiikkityylien ottaminen hengelliseen käyttöön.

Kirjassa ovat keskiössä bändit. Taustalle ja lähes huomiotta jäävät monet gospelmusiikkia esittäneet kuorot.

Ariel Neulaniemi on kuitenkin kirjoittanut tärkeän kirjan. Hajanainen, mutta runsas ja vaikuttava gospelkasvusto on laitettu ruotuun ja muotitermein jopa jossain määrin kontekstualisoitu.

Muutama pikkutarkan lukijan oikaisu: kirkon sisäisen lestadiolaisen herätysliikkeen, nk. rauhansanalaisten laulukirja on Siionin matkalaulut, ei ”Hengellinen laulukirja”. Timo Ruottinen on toki Pikku Kakkosen säveltäjä ja levy-yhtiö Alban perustaja, mutta myös merkittävä ortodoksisen kirkkomusiikin säveltäjä.

Marja Mustakallio

Tämä kritiikki on kirjoitettu Suomen Tietokirjailijain myöntämän apurahan turvin.

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua