Vimmaisia kertomuksia ihmiskunnan mustista hetkistä – arviossa Éric Vuillardin Kongo / Köyhien sota

Kuvat: Melania Avanzato / Siltala

Ranskalaisen Éric Vuillardin teksti ei ole tyypillistä historiallista proosaa. Hänen merkintänsä saavat kertojalta eräänlaisen pakotetun kaksoisvalotuksen. Kertoja kuvaa historiallisia tapahtumia ja asioita, muttei kovin neutraalisti, sillä tämä ei vahingossakaan unohda piilottaa omaa suhtautumistaan. Tyylissä on puolensa, mutta myös riskinsä.

Elokuvaohjaajanakin toimineen Éric Vuillardin kansainvälinen läpimurtoteos oli vuoden 2017 Goncourt-palkittu teos Päiväkäsky (L’Ordre du Jour), joka ilmestyi suomeksi pari vuotta myöhemmin. Palkintoa pidetään ranskalaisen romaanikirjallisuuden merkittävimpänä.

Päiväkäsky on iskevästi kirjoitettu pienoisromaani Itävallan liittämisestä Saksaan vuonna 1938. Samalla Eurooppa luisuu kohti sotaa, eikä Hitleriä uskalla vastustaa oikein kukaan. Kirjan kertoja tekee ovelia, suorastaan draamallisia rinnastuksia henkilökuvausten ja tunnetun historian välille ja saa siten menneisyyden pahat teot tuntumaan helpoilta. Tunarit ja myötäilijät saavat kirjassa tuiman annoksen jälkikäteistä pilkkaa.

Päiväkäskyn vanavedessä kustannusyhtiö Siltala on julkaissut suomennoksia myös Vuillardin muista teksteistä. Viime vuonna ilmestyi Ranskan vallankumouksesta ja Bastiljin valtauksesta kertova 14. huhtikuuta, ja tänä syksynä ilmestynyt kolmas suomennettu teos on kahdesta pitkästä esseestä muodostuva Kongo / Köyhien sota (Siltala, 2022). Kaikki teokset on suomentanut Lotta Toivanen.

Kongo-joki muodostaa sivuhaaroineen laajan ja rikkaan alueen läntisessä päiväntasaajan Afrikassa. Alueen historia on verinen ja synkkä. Juuri täällä eurooppalaisen kolonialismin historian pahimmat julmuudet ovat tapahtuneet. Alueen päätyminen Belgian kuningas Leopold II:n henkilökohtaiseksi omaisuudeksi oli kohtalokas ja typerä tapahtumasarja. Päätös tehtiin Berliinissä vuodenvaihteessa 1884–1885 pidetyssä kokouksessa, joka on alkupisteenä myös Éric Vuillardin esseessä.

Tässä kohtaa on hyvä palata esseen kertojaan. Kertojan ääni pysähtelee, ottaa kantaa ja jopa pilkkaa kohteitaan avoimesti. Onkin vähän hämmentävää, että Vuillardin kustantaja Siltala merkitsee hänen kirjansa kirjastoluokitukseksi historian.

Ranskalaisessa kirjallisuudessa tunnetaan käsite récit, joka yleensä tarkoittaa tiiviisti rajattua proosakertomusta, jossa kertoja ja kerronta tuntuvat olevan koko ajan läsnä, eikä näkökulma vaihdu. Vuillardin tekstit ovat juuri tällaisia récit-tekstejä, joissa kertoja ei tee itseään näkymättömäksi, vaan on ikään kuin koko ajan kuvassa kommentoimassa. Joskus lähellä kuvan reunaa, mutta usein peittämässä koko kuvan, minkä vuoksi minun on vaikea pitää Vuillardia tietokirjailijana.

Kongo on kuitenkin aiheena aivan liian suuri. Vuillardin essee hajoilee, eikä löydä Päiväkäskyn tiiviyttä ja iskevyyttä. Se ei myöskään tavoita sisällöltään esimerkiksi Adam Hochschildin historiateosta Kuningas Leopoldin haamu (1998, suom. 2004 Tammen kustantamana). Vuillardin essee poimii irrallisia asioita, ei selosta syitä tai seurauksia, vaan on oikeastaan jälkikäteinen ahdistuksen purkaus. Kerronnan tyyli toimisi, jos essee olisi musta komedia.

* *

Kirjan toisen puoliskon muodostava Köyhien sota onkin sitten toista maata. Essee käsittelee saksalaisen radikaaliteologi Thomas Müntzerin elämää ja talonpoikaissodaksi kutsuttuja vaiheita 1500-luvun alkupuolen keskisessä Euroopassa. Müntzer kritisoi vimmaisesti katolista kirkkoa ja aikansa feodaaliruhtinaita ja sai julistustyöllään köyhät talonpojat uskomaan tasa-arvoiseen Jumalan valtakuntaan.

Vuoden 1525 keväällä tapahtui taistelujen sarja, joka huipentui talonpoikien häviöön. Seurauksena noin 100 000 talonpoikaa teloitettiin. Müntzeriä kidutettiin ja myöhemmin hänet tapettiin.

Köyhien sota on mielenkiintoinen kertomus monestakin syystä. Ensinnäkin se on kaukainen etiäinen ajoista, jolloin vasta haaveiltiin jaetusta vallasta, niin sanotuista ihmisoikeuksista ja yhdenvertaisuudesta. Toiseksi se kertoo tarinaa uskonpuhdistuksen toisinajattelijasta, jonka mielestä Luther – protestanttien suuri sankari – oli hissuttelija ja nynny. Kolmanneksi se kuitenkin myös muistuttaa, että väkivaltaisten yhteiskunnallisten liikkeiden tapana on hukkua väkivaltaan.

Éric Vuillardin kahden esseen teos ei aivan lunasta odotuksia. Toisaalta Lotta Toivasen suomennos on erinomainen.

Aksu Piippo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua