Venäläiset ovat kautta aikojen kapinoineet hallitsijoitaan vastaan – arviossa Risto Alapuron Vallankumouksessa

Kun Venäjä on pelkkä kirosana ja uhkakuva, pitää palauttaa suhteellisuudentaju. On syytä muistaa, että Venäjälläkin on kapinoitu ja tsaareja syrjäytetty. Joskus liikkeellä ovat olleet miljoonaiset joukot. Aina ei ole pelko voittanut, kun on ollut tarpeeksi kurjaa ja epäoikeudenmukaista. Opiskellakin Venäjän historiaa siis kannattaa ja kiinnittää huomio kiusatun kansan toistuviin protesteihin, vallankumoukselliseen mielialaan.

Venäläiset ovat siis kautta aikojen kapinoineet hallitsijoitaan vastaan. Myös palatsikeikaukset ovat olleet tavallisia jo vuosisatoja. Otetaan esimerkiksi vaikka lokakuu 1917, millä nimellä se nyt sitten kulkeekin, ja vuosi 1991 eli Neuvostoliiton hajoaminen. Se ei ollut mikään luonnonvoima tai sattumanvarainen kehityskulku.

Venäläiset, Venäjällä asuvat ja asuneet kansalaiset, monet etniset ryhmät, ovat nousseet kapinaan aika ajoin, kun sorto on ylittänyt kipukynnyksen. Voi olla, että elämme juuri sellaisia aikoja: eivät venäläiset sotaa halua, kuten ei mikään muukaan kansa.

En palaa kaukaiseen menneisyyteen, Stenka Razinin tai kumppaneiden talonpoikaissotiin, dekabristien kapinaan, vaan ihan tuoreeseen historiaan. Jos Venäjällä itsevaltaisuus (samoderzhavie) ja ortodoksisuus eli jumalusko (pravoslavie) ovatkin siivittäneet kehitystä ja pitäneet kremlinjohtoista valtiota usein otteessaan, ei pidä unohtaa maan toisenlaista kapinahistoriaa. Venäjää voi ymmärtää järjellä ja historiaa tutkimalla ja huomata, että ei monikansallinen maa ja sen kansa ole aina alistunut siihen julmaan sortoon, josta se on itsekin osansa saanut.

Venäjä on itsessään kärsimysten kohde, mongolivalloituksista aina 1800-luvun loppuun kestäneeseen rankkaan maaorjuuteen: kuka voisi kuvitella esimerkiksi ”ensi yön oikeutta”, jota feodaaliherrat harjoittivat venäläisiin talonpoikais-orjanaisiin vielä 150 vuotta sitten! Aika oli yhtä kurjaa idässä kuin Amerikan orjuus vielä samoihin aikoihin lännessä.

Suomessa ei valitettavasti tunneta lainkaan Ukrainan tai Venäjänkään historiaa. Ukrainan historia tulee elämään nyt nousukautta, se on selvä, mutta Venäjän historian ja kielenkin opiskelu luultavasti surkastuu entisestään Ukrainan sodan ja Putin-julmuuksien vuoksi.

Historiaa opetetaan kouluissa muutenkin huonosti – maailmankartta ei ole ollenkaan suomalaisen nuoren hallinnassa – ja yhtä vähän muistetaan Suomen satavuotista – anteeksi: satojen vuosien kuulumista Ruotsiin. Suomeahan ei ollut geopoliittisella kartalla pitkään aikaan olemassa muuten kuin pienenä niemimaana. Olemme vasta vuodesta 1917 olleet valtiota rakentava maa.

Vallankumouksessa

Suomen syntyä ja Venäjää paljon tutkinut sosiologi Risto Alapuro eli vallankumouksen keskiössä Moskovassa vuosina 1990–1991, tarkkaili ja päivitti huomionsa, kun Neuvostoliitto hajosi ja maa mureni.

Vallankumouksessa (Vastapaino, 2021), alaotsikkonsa mukaan ”Moskovan päiväkirjat”, on teos, joka sopisi Suomen kouluihin historian oheislukemistoksi. Siinä kerrotaan kuukausi kuukaudelta, sivu sivulta ja tapaus tapaukselta kehityskulku, joka johti Neuvostoliiton lopulliseen hajoamiseen. Alapuro tekee viiltävää ja tarkkaa sosiologista pikahavainnointia kaduilla ja tuttavapiireissä; hän oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa silminnäkijänä, ammattilaisena.

Muistan itsekin olleeni noina samoina vuosina jonkun kerran Moskovassa ja Pietarissa, lukeneeni lehtiä ja katsoneeni Moskovan television moninaisia keskusteluja ja dokumentteja, mutta Alapuron kuvaukset ja kirjamerkinnät ylittävät sanomalehtitotuuden kevyesti. Juuri se mukanaolon kirjaaminen tekee kirjasta uskomattoman todistusvoimaisen.

Päiväkirjamerkinnät todistavat vastaansanomattomasti esimerkiksi sen, että kaikessa anarkismissa, kaikessa erilaisuudessa, eri mielipiteiden ja mielenosoitusten kirjossa on nähtävissä ja koettavissa se, että venäläinen kansalaisaktivismi oli 1990-luvun alussa hurjaa ja vaikutti merkittävästi Neuvostoliiton murrokseen, maan hajoamiseen ja niihin demokraattisiin uudistuksiin, jotka olivat ovella 1990-luvulla. Miten sitten kävi, se on toinen tarina.

Toinen tarina on sekin, mitä Ukrainan sota lopulta aiheuttaa venäläisessä yhteiskunnassa. Palaako kansalaisyhteiskunta, näemmekö uudenlaisen palatsikeikauksen vai vajoaako maa pitkään sekaannuksen aikaan, itsevaltaisen pysähtyneisyyden tilaan ja eristyksiin.

Pentti Stranius

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua