Uskontojen arvot kulttuurissa – arviossa Tarmo Kunnaksen Mikä mieli uskonnossa?

Yksityiskohta kirjan kannesta. Kuva: Basam Books

”Pohdintaa uskonnon, moraalin ja pyhyyden nykyisestä olemuksesta”, alaotsikoi professori Tarmo Kunnas uusimman teoksensa. Mikä mieli uskonnossa? -teoksen (Basam, 2021) neljä tutkielmaa käsittelevät uskonnon eksistentiaalista puolta, sen suhdetta moraaliin, moraalin universaalisuutta ja pyhyyden luonnetta.

Uskonnollisuus ilmenee ihmiskunnan historiassa laajasti ja monipuolisesti. Tämän kirjan ajankohtaisuus avautuu jo alkulehdillä, kun Kunnas pelkistää: ”Modernin ihmisen hybris on törmännyt globaalisesti omiin rajoihinsa.” Lukija saakin puntaroida useassa kohdassa muun muassa ilmastonmuutoksen ja uskonnollisuuden suhdetta.

Ympäristön puolesta kirjoittelu on kuitenkin sekin iäkäs aihe, tosin viime vuosikymmeninä voimistunut. Kari Väyrysen kattava teos Ympäristöfilosofian historia tarkastelee perusteellisesti aihetta.

Uskonnon tarpeellisuus

Tarmo Kunnas ei lukeudu niihin ateisteihin, jotka pitävät uskontoja lähinnä kymmenien tuhansien vuosien tietämättömyydestä johtuvana harharetkenä ihmisen evoluution historiassa. Eri näkökantoja laveasti huomioon ottavassa käsittelytavassaan hän arvioi uskonnon merkitystä ihmiselle sekä sen hyödyllisyyden että mysteeriluonteen näkökulmista. Vaikka Voltairen esittämä uskonnon yhteiskunnallinen arvo onkin totta, ei niin kapea merkitys näytä riittävältä. Tarmo Kunnaksen suhde uskontoon on eksistentialistinen.

Kaaosteoriat ja maailman olemassaolon selittäminen sattumanvaraiseksi jättää paljon kysymyksiä auki. Ihmisellä on tarve etsiä perusteita myös oman järkiajattelunsa ulkopuolelta. Tähän uskontoja tarvitaan. Eurooppalainen materialismi ja kaupallisuus ovat koko teoksen ajan maltillisen negatiivisessa vaakakupissa.

Poliittisen vallanhalun ja maallisen vaurauspyyteen vastapainona on uskonnoissa ollut syvällinen käsitys ihmisestä, joka kokee elämän ihmeenä. Käsitellessään islamia Kunnas referoi Sorbonnen yliopiston entistä islamilaisen etiikan professoria Mohammed Arkounia. Tämän mukaan uskonnolla on ”suuri sivistyksellinen, taiteellinen, moraalinen, yhteiskunnallinen, kasvatuksellinen ja rakentava terapeuttinen merkitys”. Erittäin tyhjentävästi argumentoitu! Nämä Arkounin näkemykset koskevat kaikkia uskontoja, ei vain islamia. Mitä ateisteilla on tarjota näiden tehtäväkenttien hallitsemiseen?

Eksistentialistista näkemystä uskonnosta Kunnas käsittelee erityisen kattavasti Martin Heideggerin ja Friedrich Nietzschen teosten kautta. Tarkastelussa kiintoisammaksi kuin mitattava maailma osoittautuu se maailma, joka ei ole mitattavissa. Kokonaisuus näyttäytyy merkityksellisempänä kuin yksityiskohtien analysointi, joka on mahdollistanut luonnon hyväksikäytön ihmisen aineellisen elintason kasvattamiseksi, mutta samalla irrottanut yhä selvemmin lajimme elämänmuodon muusta luonnosta.

Agnostismi ja filosofia

Mikään yksittäisestä näkökulmasta maailmaa tutkiva tiede ei voi selittää tyhjentävästi olemassaolon luonnetta. Siksi tarvitaan filosofiaa. Miten usein onkaan joutunut nolostumaan ja tuntemaan myötähäpeää jonkin tieteenalan gurun pyrkiessä laajentamaan tutkimustensa tuloksia koskemaan kaikkia inhimillisiä ulottuvuuksia.

Kyllä, luonnontieteilijä ja kosmologi avaavat erittäin kiintoisia näkymiä. Ne kokoaa yhteen tieteen filosofia, jonka tehtävä on juuri yhdistää ja jatkuvasti uudistaa kokonaiskuvaa inhimillisestä tiedosta. Mikään ei silti kiellä yrittämästä ylittää rajoja.

Albert Einstein laajensi suhteellisuusteoriaa yli rajojen päätellessään muun muassa, että aika ei ole objektiivinen käsite vaan jakautuu monimuotoisesti. Maapallon ikää tutkivissa geologeissa on useita, jotka mielellään puhuvat käsitteestä ”evoluution sallimus”, koska maailmanloppu on ollut hiuskarvan varassa useita kertoja. Samantapaiseen ”kummastuttavaan varmistukseen” ihmisen kehityksessä viittaa Kunnas.

Pyhyyden kokemus

Mikä ihmisessä on myötäsyntyistä? Näin kysyy Kunnas ja herättää tarkastelemaan, mikä tutkimuksen valossa on biologian, mikä ympäristön vaikutusta. Multiplikatiivisesta eli yhteisvaikutuksesta on ilman muuta kysymys, eli perimässä on valmiuksia, jotka saattavat toteutua vasta ympäristön salliessa. Mikä niiden suhde on kollektiiviseen tajuntaan ja myytteihin, on kiintoisa uusia yhteisiä terminologioita vaativa tutkimuslinja.

Missä muodossa ja mielessä sivistys periytyy tai ei periydy? Ovatko ihmiskunnan rappion pelko ja spengleriläiset kauhukuvat varteenotettava vaara? Onhan todistettavasti rauhanomaisia, kehittyneitä yhteiskuntia tuhottu historiassa raakalaismaisesti.

Pyhyydestä Tarmo Kunnas kirjoittaa perehtyneen monipuolisesti. Hän aukaisee linjoja ”pyhien maiden”, kansojen isänmaallisuuksien ja muiden eristäytyneiden pyhyyksien maailmoihin. Sana pyhyys on itsessään kauhistuttavan moniselitteinen ja monimerkityksinen. Sitä käytetään maallisten tarkoitusperien hyödyntämiseen ja pakollisiin uskonnollisiin riitteihin.

Varsinainen aito pyhyys, ”se aivan toinen”, on käsitelty kirjassa monien teologien ja filosofien kirjoitusten kautta. Rudolf Otton ”absoluuttinen outouden tunne”, Veikko Anttosen ”yhteiskunnallisen ja transsendentaalisen pyhyyden” erottaminen toisistaan ja J.W. Robertson Smithin ”yhteisöllinen pyhyys” ilmentävät käsitteen herkkää muuntuvuutta. Filosofian puolelta etenkin Nietzschen ja Heideggerin suhtautumisen pyhyyteen Kunnas tuntee hyvin.

Pelottavuuden liittyminen pyhyyteen on keskeisesti voimakasta sekä intialaisessa että kreikkalaisessa ajattelussa. Se on liittynyt todellisuuden ulkopuoliseen daimoniin, mutta myös uhrimenoihin, joista Rene Girard on kirjoittanut vaikuttavasti. Kunnas näkee hänen kuitenkin yksinkertaistaneen ja latistaneen käsitettä. Rankaiseva Jahve kuuluu myös pelkoa kylväviin jumaluuksiin.

Mircea Eliade ja Veikko Anttonen tulkitsevat samansuuntaisesti pyhyyden luonnonmystiikan kaltaiseksi voimaksi: ”Kosmos elää ja puhuu sille, joka osaa kuunnella.” Myytit ovat universaalia kieltä, joka hiljentää voimakkaan kokemuksen haltioittamana kokijan. Tämänkaltaisen kokonaiskuvan kirjoitti Eeva-Liisa Manner runoissaan, joiden keskeinen teema on ”maaginen järjestys ja looginen epäjärjestys”. Näihin vertautuvasti elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski näki teollistuneen markkinayhteiskunnan ylilyönnit vastakohtana elävälle luonnolle.

Pyhä taide

Omaa luokkaansa on Kunnaksen tutkielma pyhyyden ilmenemisestä taiteessa. Hän kuvaa kiehtovan yksityiskohtaisesti muun muassa Caspar David Friedrichin ja Rembrandtin taidetta. Kirjoittaessaan köyhyyden pyhyysluonteesta José de Riberan ja Caravaggion tauluissa saa hän tämän kirjoittajan muistamaan voimakasta kokemusta Firenzen Museo dell’Opera del Duomossa Donatellon puuveistoksen Maria Magdalena äärellä.

Heidegger näkee eurooppalaisen kulttuurin menettäneen uskonnollisen pyhyyden ja korvanneen ”syntyneen tyhjyyden abstraktilla älyllisyydellä”. Kunnas ilmoittautuu pitkän historiallisen pyhyyden tosissaan ottajaksi:

”Ei voi kuvitella, että ihminen, joka on oikeastaan satoja tuhansia vuosia ollut ytimeltään sama, muuttuisi muutamassa vuosikymmenessä totaalisesti tieteen ja teknologian myötä.”

Kriittistä

Tässä mainiossa teoksessa on toki kohtia, joihin on tartuttava kriittisesti. Otan esille kolme:

• Kappaleessa Uskonto ja renessanssin henki Kunnas kirjoittaa: ”Uskonto on kauneuden ja moraalin ohella niitä elämänalueita, joissa liiallinen tietoisuus omasta itsestään ja omista tavoitteistaan saa kaiken hienovaraisuuden häviämään.” Parempi olisi puhua keskittymisestä omiin ongelmiinsa, sillä ”liiallinen tietoisuus omasta itsestä” hukuttaa itseymmärryksen keskeisen merkityksen uskontojen syvässä ytimessä. Itsetuntemus on jotain aivan muuta kuin ”omaan napaan tuijottaminen”, jota kirjoittaja tässä kontekstissa tarkoittaa. Kirjassa ei muutenkaan paneuduta terveen itseymmärryksen ratkaiseviin vaikutuksiin monien uskontojen ytimessä.
• Luvussa Eurooppa ja kristinusko lukee: ”Kristinuskoa voidaan pitää juutalais-kristillisen ja antiikin kulttuuriperinnön lahjana.” Kristinusko kumpuaa juutalaisesta perinteestä, mutta antiikin kulttuuri hautautui sen alle yli tuhanneksi vuodeksi, kunnes renessanssissa murtautui esiin ja jatkoi kreikkalaisen tieteen pohjalta kehitystä, joka pikku hiljaa on haudannut puolestaan kristinuskon alleen.
• Luvussa Elämä ihmeenä Kunnas kirjoittaa: ”Kummallista, että ihmistä ympäröi satumaisen kaunis ja kiintoisa todellisuus ja että hänelle on annettu myös tuntosarvet ja antenni ymmärtää niitä.” Tämä on kiintoisa huomio, mutta kauneus on ihmisen kokemismuoto eikä sen ymmärtäminen objektiiviseksi todellisuudeksi ole lainkaan ongelmatonta. Kun Dostojevskin Myshkin huudahtaa ”kauneus pelastaa maailman”, hän tarkoittaa ihmisen kykyä nähdä maailma kauneutena, siis ymmärryksen puhkeamista kauneuden oivaltamiseen.

* *

Tarmo Kunnaksen teos Mikä mieli uskonnossa on siis erinomainen ja kattava myös siinä suhteessa, että se avaa väyliä jatkokeskusteluille ja pohdinnoille.

Olen käsitellyt edellä eksistentiaalista uskonkäsitystä sekä pyhyyttä. Kirja sisältää myös runsaasti kiinnostavaa pohdintaa uskonnon ja moraalin suhteesta.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua