Tuntoisat ruumiit ja kadotetun paratiisin portti – Hanna Helavuoren kirja nykyteatterista voi muuttaa elämäsi

Kuvat: Aino Nieminen / TUA

”Niin on ruumis ja ihminen kokonaisuudessaan myöskin viisaudessa suurempi kuin sen järkevin osa, aivot, yksinään.”

(Iiris Uurto: Ruumiin viisaus, 1943)

* *

Hanna Helavuori kirjoittaa esittävästä taiteesta inspiroivasti ja samalla intohimolla ja antautuvuudella kuin millä sitä tehdäänkin. Hän ei keskity pelkästään teatteriin, vaan kaikkiin niihin taiteen lajeihin, joissa keskiössä ja ilmaisun välineenä on ihmisen elävä ruumis – ruumis, sillä kliininen keho-sana ei häntä miellytä. Tuntuukin, että rikkaasta ja rakkaasta suomenkielestämme puuttuu jokin tarvittava sana näiden väliltä.

Helavuori keskittyy kirjassaan näyttämöllä liikkuvan ruumiin ulottuvuuksiin monipuolisesti: rodullistetut, vammaiset, sukupuolitetut, kapitalistisen kulutusyhteiskunnan ja ekokriisin vaikutuksista kärsivät, erilaisista binäärisen ihmiskuvan kahleista poiskamppailevat, vallan kohteet, vallitsijat ja villitsijät; kaikki hänen nykyesityksissä viimeisen noin kymmenen vuoden kuluessa kohtaamansa ruumiit saavat huomiota tässä aikalaisanalyysissä, joka ulottuu myös esitysteksteihin ja alan edelläkävijöihin.

Kuka saa lavalle astua, kenen ääni saa kuulua?

Tunteiden virta, ajatusten kulku, hengen palo ja spirituaaliset kerrostumat, miten ne vaikuttavat fysiikkaan – kuinka näyttelijä voi kutistua taikka laajentua, muuttua ja muuttaa rooliinsa jopa niin täysin, että hänen oma karaktäärinsä tyystin katoaa.

Kirjoittajana Helavuori ottaa aktivistin roolin, kriitikkona hän on kannustava ja antautuu avoimena kokijana esityksille. Voisi sanoa, että hänen teksteissään on läsnä pedagoginen ulottuvuus, sillä onhan hän myös opettaja. Hänen asiantuntevat silmänsä vangitsevat näytöksistä harvinaisen paljon ja hänen laaja tietomääränsä tuo teksteihin syvyyttä, ulottuvuutta ja pätevää kontekstointia.

Ainuttakaan negatiivista kritiikkiä en ole häneltä lukenut.

Hän kirjoittaa itsestään blogissaan sanojen sienestäjänä ja hengailijana:

”Ajattelen myös myötäkarvaisuutta ja -tuntoisuutta sitä kohtaan, joka ei näy. Myötätoimintaa näkymättömien kanssa. Myötäkarvaisuuteen yhdistän tietoisuuden siitä, mikä merkitys rakenteellisilla tekijöillä ja muilla reunaehdoilla on. Toivoisin olevani radikaali samoilija, joka kysyy ja kyseenalaistaa.”

Etenkin nykyteatterin nuoret ammattilaiset osaavatkin arvostaa hänen työtään. Eivätkä vain he: Helavuorelle myönnettiin tänä vuonna 2023 Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahaston tunnustuspalkinto.

Tunnustus on huomattava myös siksi, että Helavuori on vapaa kirjoittaja eikä minkään päivälehden palkkalistoilla. Tekstin pituutta omassa blogissa eivät merkkimäärän rajoitukset kahlitse eikä julkistamisen ajankohdan tarvitse välttämättä olla heti esitystä seuraavana päivänä. 

Kriitikko kertoo: ”En ole liiemmin siistinyt sitä, mitä heti esitysten jälkeisissä tiloissa on roiskahtanut paperille. Tekstit ovat täynnä epämääräisyyksiä, sisäisiä ristiriitoja ja paradokseja.”

Näin saamme uunituoreena teatterielämyksen lukeaksemme, saamme lämmintä ja tuoksuvaa leipää purtavaksemme. Pohdiskeluosioiden risteilevät assosiaatiopolut kulkevat moniin suuntiin ja niiden varrelta löytyy paljon mielenkiintoista.

Kirja koostuu seitsemästä osasta, joista alkupuolen antoisimpana pidän henkilökohtaisesti ensimmäistä: Fanitetut. Se sisältää monitahoisia ja tarkasti esityksiä kuvaavia kritiikkejä Niina Hosiasluoman, Seppo Salmisen, Tuija Kokkosen, Tuire Tuomiston, Leea Klemolan ja Oxi Koskelaisen ja Emmi Vennan esityksistä. Mitä ulottuvuuksia niistä löytyykään! Mistä kaikesta olen jäänytkään paitsi! 

Ruumis sanojen vankina

Kirjan esipuheessa Liikehtivät ruumiit (jonka jatkuvasti luen ”Liekehtivät ruumiit”),
Helavuori tunnustautuu pääjalkaiseksi, jolla ”oliolla on helvetinmoinen matka ruumiiseen”.

Hän käy läpi nimiä nykyteatterista kuten teatterin historiastakin, jotka erityisesti ovat häneen vaikuttaneet. Yksi on nerona pidetty Antonin Artaud, joka nimenomaan halusi vapauttaa teatterin kirjallisuuden ja sanojen tyranniasta. ”Hän peräänkuuluttaa tilan runoutta, joka kattaa kaikki näyttämöllä käytettävät ilmaisukeinot, kuten musiikin, tanssin, plastiikan, pantomiimin, mimiikan, eleet, intonaation, valaistuksen ja kulissit.” (Wikipedia)

Sanat ovat ajattelun väline ja ihana väline ovatkin, mutta on paradoksaalista ja huvittavaa, kuinka paljon niitä tarvitsemme yrittäessämme lähestyä sanattoman viestinnän aluetta. Ruumiin kautta kohtaaminen kuitenkin saattaa tapahtua luonnollisimmin. Ruumiimme, josta olemme vieraantuneet ja johon takaisin päästäksemme epätoivoisesti riuhdomme, näyttämölläkin. Miten voisimme tuntea myötätuntoa toislajisia olevia kohtaan, kun emme oikeastaan tunne ja tunnusta omaakaan ruumistamme?

Suhtaudun enemmän tai vähemmän skeptisesti kaikkiin älyllisiin yrityksiin lajien välistä ymmärrystä ja dialogia kohtaan. Varmasti ne muokkaavat maaperää ja ovat askelia kohti haluttua päämäärää, mutta yleisesti ottaen niistä lienee enemmän hyötyä apurahojen hankinnassa kuin itse asiassa. Ainoa tapa päästä yhteyteen kenen tahansa kanssa sanattomasti on myötätunto, hellyys, rakkaus ja rakastelu – sekä taide, niin kokijana kuin sen tekijänä. Aistivaa herkkyyttään voi kehittää ja hienovaraistaa eri tavoin; henkisin harjoituksin, meditoiden ja joogaten, kärsivällisesti, odottaen odottamatonta. Kadotetun paratiisin portti odottaa löytäjäänsä.

Miten ollaan maailmassa?

Alkupuolen kirjoituksissa tarkastelun kohteena ovat näyttämön henkilöt. Kuudennessa osassa tuodaan mukaan esiintyjät julkisilla ja puolijulkisilla paikoilla – meidät kaikki, joita näyttämöillä esitetään, meidät, jotka itsekin esiinnymme joka päivä monessa roolissa. Muutumme jokaisessa kohtaamisessa joksikin toisenlaiseksi. Teemme joukkoesiintymisiä erilaisissa kokoontumisissa, kokouksissa, mielenosoituksissa, juhlissa ja tapahtumissa. Saatamme olla syyllisten lauma, joka vain antaa pahan tapahtua. Teatteri ei niin sanotusti nyhjää tyhjästä.

”Taideaktivismi yhdistää taiteen ja aktivismin traditioita vallitsevien olosuhteiden muuttamiseksi ja epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseksi.” 

Ja:

”Esiintyvä taide ja yhteiskunnallinen liikehdintä ruokkivat toisiaan. Tuo side oli ehkä pitkään katkoksissa ja sen merkitys haurastunut. Nyt taiteilijat etsivät uusia muotoja säilyttääkseen asemansa merkityksellisenä toimijana. He luovat vuorovaikutukseen perustuvia uusia yhteisöjä, joissa erilaisia yhdessä olemisen muotoja kokeillaan ja laajennetaan näin esiintyvien ruumiiden vaikutusalaa.”

Act we must! Perform we must! Think we must!

Viimeisessä osassa käsitellään esiintyvien ruumiitten emansipaatiota ja otetaan tekijyys omiin käsiin. Näyttelijä ei enää ole ohjaajan muovailuvahaa, vaan yhä useammin itsenäinen toimija tai työryhmän jäsen. Aihetta valaisee viiden sivun pituinen essee ja kahdeksan aiemmin julkaistua teosesittelyä. Vasta niistä viimeisimmästä löydän sanan, jonka ilmestymistä aloin tarkata jo ennen nidoksen puoliväliä: sielu. Viisi kertaa! Viiksi-instituutin tekijät kuvaavat teostaan: ”Mykkäelokuvan, live-säestyksen, esittävän taiteen hybridi ja näyttämöllinen hoitopraktiikka.”

Teksti on julkaistu 21.1.2021. Teatteri Takomolla työryhmässä olivat Noora Dadu, Joanna Haartti, Nina Hosiasluoma, Hanna Raiskinmäki, Niina Sillanpää ja elokuvaajana Anna Antsalo. 

”Viiksi-instituutti tulee lähelle esoteriaa harjoittaessaan henkistä näkökykyä. Esitystä saattelee Steinerin ajatus siitä, miten rakkaus, myötätunto ja hyväntahtoisuus vahvistavat tajunnan voimia. Olemassaolon harjoittelu tarkoittaa oman sisäisyyden löytämistä, vastuullisuutta, mielikuvittelua, omaa sisäistä totuutta.” Aiemmin kirjoitin periaatteessa samasta asiasta, mutta en vielä ollut lukenut tätä. Sattuipa.

Helavuori palaa tekstissään vielä vuosia taaksepäin niihin teoksiin, joita he ovat aiemmin tehneet, sillä tällainen ”yhdessä olemisen ja tekemisen praktiikka voi syntyä vain pitkäaikaisen yhteisen työskentelyn kautta”. Dadu ja Haartti ovat luoneet aiemmin ystävyystrilogian Estella ja Sofia matkalla Manalassa (2010), Estella ja Sofia kanalassa – esitys ystävyydestä (2013) sekä Estella ja Sofia hypnoosissa (2014).

Ensimmäinen osa käsittelee Eeva-Liisa Mannerin ja lehtori Anna-Liisa Mäenpään ystävyyttä, toinen Rudolf Steinerin mysteerinäytelmien hengessä kahden naisen rajojen katoamista ja yhteensulautumista. Kolmannessa edelleen Steinerin mysteeridraamat, Bergmanin elokuvat sekä Hessen Narkissos ja Kultasuu ovat innoittajina.

Vuonna 2014 melkein sama ryhmäkokonpano Niina Hosiasluoman ja Teemu Mäen yhteisohjauksessa teki Teoreema Rakkausnäytelmän, jossa rakennettiin erilaisiin rakkaudenmuotoihin kehollisia lähestymistapoja.

Pureskeltavaa

Tuntoisia ruumiita (TUA, 2022) on innostava ja paljon tietoa sisältävä kirja, jota ei yhdellä lukukerralla saa sulatettua, vaan siinä riittää pureskeltavaa. Se avaa paradigman muutosta, joka suomalaisessa nykyteatterissa on tapahtunut 2010-luvulta lähtien.

Esineenä teos tuntuu hyvältä kädessä, ja vaikka kannessa ei kuvaa olekaan, sarjan ulkoasu on hyvin mietitty ja esteettistä mielihyvää tuottava. Aiheeseen sopiva piirros löytyy kannen sisäpuolelta. Kuvituksena on pääasiassa mustavalko-valokuvia.

Loppusanoinaan Hanna Helavuori kirjoittaa: ”Toivon, että kirjoituksestani välittyy elämänvoima ja optimismi sekä vankka usko tai epätoivon toivo. Esiintyvillä tuntoisilla ruumiilla on monikollista voimaa mielikuvitella ja synnyttää omaa ilmaisukieltä ja estetiikkaa sekä vaihtoehtoisia tapoja sille, miten olla maailmassa.”

Marja-Liisa Torniainen

Hanna Helavuori on toiminut johtajana Suomen Teatterimuseossa vuosina 1992–2005 ja 2008–2009 (lisäksi tutkijana neljä vuotta), Teatterin tiedotuskeskus TINFOssa vuosina 2010-2020 ja FinnAgorassa Unkarissa vuosina 2005–2007.

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua