Tuhat vuotta yhteistä elämää – arviossa Martin Hårdstedtin Suomen ruotsalainen historia

Kuvat: Gaudeamus / Emma Wikström

”Suomi on ruotsalainen”, väitti jo reilun kymmenen vuoden takainen televisiosarja nimellään. Samaan aikaan ilmestyi tunnetun ruotsalaisen populaarihistorioitsija Herman Lindqvistin När Finland var Sverige, joka julkaistiin nopeasti Heikki Eskelisen suomennoksena (Kun Suomi oli Ruotsi, WSOY, 2014). Edelleen samoihin aikoihin keriytyi vähitellen auki vuosien työn vaatinut neliosainen kirjasarja Finlands svenska historia, jonka kustansivat Svenska litteratursällskapet i Finland ja Bokförlaget Atlantis. Sarjan ensimmäinen osa Sveriges Österland ilmestyi vuonna 2008, viimeinen eli Henrik Meinanderin kirjoittama Nationalstaten kahdeksan vuotta myöhemmin.

Ja nyt saimme sitten vielä Hämeenlinnassa asuvan ruotsalaisen historianprofessorin, Martin Hårdstedtin, kirjoittaman yhteenvedon edellä mainitusta neliosaisesta analyysistä.

Tunnustan myös nuo aiemmat kirjat lukeneena ensin hieman epäilleeni Hårdstedtin Suomen ruotsalainen historia – Tuhat vuotta kieltä, kulttuuria ja politiikkaa -teoksen (suom. Timo Soukola; Gaudeamus, 2025) tarpeellisuutta. Miksi nyt vielä tämäkin? En kuitenkaan epäile enää. Hänen materiaalinsa on kirjasarjasta, mutta johtopäätökset ja tulkinnat tuoreita ja omiaan. Ja onhan uutuuden sivumäärä mielekkäämpi tapauksissa, joissa lukija ei kuulu Ruotsin/Suomen historian palavimpiin harrastajiin.

Kirjan tarve nousee edelleen myös seikasta, johon jo Herman Lindqvist viittaa omalla rennolla tyylillään vuonna 2013 ilmestyneessä teoksessaan: ”Ruotsiin palattuani huomasin, että maanmieheni saattoivat tietää enemmän Brasilian intiaaniheimoista… kuin ruotsia puhuvasta Suomesta.”

Liekö tilanne muuttunut paljoakaan kymmenessä vuodessa, ja liekö tiedollisen ryhdistäytymisen tarve sen pienempi Suomen puolella Pohjanlahtea?

Hårdstedt aloittaa pohtimalla tehtävänsä onnistumisen mahdollisuuksia ja sen reunaehtoja. Hänen käsiteanalyysistään otan esiin Suomen käsitteen. ”Suomea” kun on harhaanjohtavaa käyttää hutiloiden, tai kuten Hårstedt kirjoittaa oppineemmin: ”Suomen historiassa on erinäisiä vaiheita, joista puhuttaessa on hankalaa, jollei mahdotonta, käyttää mielekkäästi käsitettä Suomi.”

Ja miksikö niin? No, yksinkertaisesti siksi, että pitkään aikaan ei ollut olemassa mitään, mitä olisi kutsuttu Suomeksi.

Osia nykyisin Suomena tunnetusta alueesta liitettiin 1000-luvun alusta noin vuoteen 1300 ulottuvan ajanjakson aikana vähitellen rakentumassa olleeseen Ruotsin valtakuntaan. Nimitystä Ruotsi käytettiin tosin sitäkin tiettävästi ensi kertaa vasta vuonna 1384 laaditussa asiakirjassa.

Hårdstedt ottaa maltillisen kannan ajanjaksoon liittyviin ja paljon aivan viime aikoinakin Suomen puolella puhuttaneisiin ristiretkiin. Niitä ehkä oli, jonkinlaisina. Ainakin syntyvä Ruotsin valtakunta laajeni niin itään kuin muihinkin ilmansuuntiin enemmän ja vähemmän – usein enemmän – sotilasvetoisesti, ja siinä ohessa levisi ja levitettiin myös kristinuskoa. Täyttivätkö itään tunkeutumiset ristiretkien tunnusmerkistön, eli oliko niillä esimerkiksi nimenomainen paavin valtuutus, on Hårdstedtin mukaan epäselvää.

Suomi-sanan käyttö yleistyi lopulta viimeistään 1500-luvulla, ja Juhana-herttua (Juhana III) julistautui vuonna 1577 Suomen suuriruhtinaaksi. Pitkään ”Suomella” tosin viitattiin lähinnä vain nykyisen Varsinais-Suomen ja ehkä myös eteläisen Satakunnan alueisiin.

* *

Vauhtiin päästyään Hårdstedt etenee tasaisen kronologisesti aina nykypäiviin, joiden hän katsoo osin oikeuttavan teoksensa olemassaolon. Suomi ja Ruotsi lähenevät taas yhteiset puolustushankkeet ja Nato-kumppanuus kirittäjinään. Matkallaan kohti nykypäiviä Hårdstedt nostaa tietenkin toistuvasti esiin Suomen ruotsinkielisen väestön. Koska ruotsinkielisiä saapui Suomeen ja miksi ja minne? Entä rinnakkaiselo suomenkielisten kanssa? Ja olivatko kielet menneinä aikoina tärkeitä identiteetin osatekijöitä?

Eivät lainkaan siinä määrin kuin myöhemmin, vastaa Hårdstedt viimeiseen kysymykseen. Suomalaisuus ja ruotsalaisuus eivät ylipäätään olleet jakautumisen tai identiteetin muodostumisen peruste ennen 1800-lukua. Eivät olleet, koska kaikki olivat ruotsalaisia. Sen sijaan esimerkiksi hämäläisten ja karjalalaisten, läntisen ja itäisen kulttuurin, välillä kyllä saattoi olla ja olikin suoranaisia vihollisuuksia.

Lindqvist auttaa taas kollegaa ja antaa hyvän esimerkin. Ruotsi kävi 1100-luvulta 1800-luvun alkuun mennessä 120 sotaa. Niistä 23 oli eri ruotsalaismaakuntien tai muiden ryhmittymien välisiä sisällissotia, 34 Ruotsin ja Tanskan välisiä, 33 Novgorod/Venäjää ja kaksi Norjaa vastaan. Mutta ainuttakaan Ruotsi–Suomi-maaottelua ei käyty. Yhdessäkään Suomen puolen mellakassa ei ollut kyse kansannoususta ”miehittäjää” vastaan.

Muuttoliikettä lännestä Suomeen on kuvaavaa verrata Saksalaisen ritarikunnan Baltian-valloitukseen. Saksalaiset alistivat baltit maaorjiksi ja kohtelivat heitä muutenkin ihmisarvoltaan ”alempina”. Termi, jolla baltteihin viitattiin, oli undeutsche. Toki Suomenkin raukoilla rannoilla oltiin ajoittain napit vastakkain, mutta laajamittaisemmilta konfrontaatioilta ilmeisesti vältyttiin tykkänään, eikä asetelma muotoutunut ainakaan selvän hierarkkiseksi.

Varhaisimpien muuttoaaltojen, vai liekö ollut vain laineiden liplatusta, tuoma väki sulautui paikalla jo olleisiin, ja vasta Ruotsin valtakunnan laajentumisen myötä saapuneet alkoivat muodostaa erillistä, ruotsinkielistä kulttuuriaan vaalivaa asutusta rannikoille. Tällöin kruunu myös jossain määrin propagoi ja tuki muuttoa ja esimerkiksi siirsi sisämaan suomensukuisten rannikkokalastukseen liittyneitä nautintaoikeuksia lännestä saapuneille.

1800-luvulle entäessään Hårdstedt tekee muutamia hyviä yhteenvetoja ja nostoja. Kansallisaate on noussut, fennofilia muuttunut vähitellen fennomaniaksi ja ruotsinkielisetkin heränneet korostamaan omaa rooliaan suomalaisuuden rakentamisessa. Kielikysymyksestä oli tullut yhteiskunnallinen ja poliittinen ilmiö.

Aluksi mikään ei kuitenkaan ollut kirkossa kuulutettua. Venäjä oli tullut valloittaneeksi alueen, jonka väestöstä valtaosa puhui suomea mutta eliitti ruotsia ja jossa ruotsi oli hallinnon ja koulutuksen kieli. Ja kun uuteen suuriruhtinaskuntaan vielä liitettiin niin sanottu Vanha Suomi, eli 1700-luvulla Ruotsin Venäjälle menettämät alueet, saatiin mukaan huomattava määrä venäjää ja saksaa puhuvia kansalaisia. Pisteenä iin päälle Suomen asiat esiteltiin keisarille aluksi ranskan kielellä, joka oli edelleen tuolloin eurooppalaisen sivistyksen, kulttuurin ja diplomatian kieli.

* *

Hårdstedtin tyyli ja ote pysyvät koko matkan maltillisen toteavina ja paisuttelemattomina. Joku voisi ehkä sanoa vähän harmainakin, vaikkei sentään tylsinä. Syy mokomaan lienee osin tiedemiehen asia edellä -asenne, mutta sekin vaikuttanee, että kirja on suunnattu lähinnä meille maallikoille sekä eriasteisten oppilaitosten käyttöön.

Hårdstedt rakentaa yleiskuvan monisatavuotisesta tapahtumakulusta, jonka seurauksena syntyi Suomi. Värikkäillä detaljeilla ei nyt revitellä, jo tiedettyä ei juuri haasteta.

Suosittelenkin kirjaa juuri heille, joille tuo kehityksen yleiskuva on jäänyt hämäräksi. Jo pitkään maamme ja Pohjolan historiaa harrastaneen ehkä kannattaa tarttua myös Hårdstedtille materiaalin tarjonneeseen ja hänen teoksensa kanssa samannimiseen kirjasarjaan, joka sekin on saatavissa niin suomeksi kuin ruotsiksi.

Tulevaisuusko? Ehkei se ole historiantutkijan vahvuusalue, ja Hårdstedt päättääkin teoksensa hurskaaseen toiveeseen: ”Ruotsalaisten täytyy yleisesti lisätä kiinnostustaan itäistä naapurimaata kohtaan sekä ymmärtää sen arvoja, eikä tyytyä talvisodan ihasteluun, Muumi-villitykseen ja saunaromantiikkaan. Suomalaisten lienee jo aika uskoa, että heidän maansa ei ole holhottu nuorempi sisarus, vaan pikemminkin tasavertaisen sisarusparin osapuoli.”

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua