Tuhansien salien labyrintissa – Talo varastaa muistot Susanna Clarken romaanissa Piranesi

Susanna Clarke. Kuvat: Sarah Lee / WSOY

Susanna Clarken Piranesi-romaanin (WSOY, 2021) ensimmäiset 100 sivua menevät aivan haavi auki: mitä on tapahtunut, mikä tämä paikka on ja mistä tämä kirja kertoo? Aluksi vaikuttaakin, että teos on jotain aivan muuta kuin Clarken esikoisteos Jonathan Strange & herra Norrell, mutta ehkä ei sittenkään.

Vuonna 2004 (suomeksi WSOY, 2005) ilmestynyt Jonathan Strange & herra Norrell esitteli ällistyttävän uskottavan fantasiamaailman ja opetti kenet tahansa rakastamaan alaviitteitä. Nimittäin kirjan alaviitteissä kerrottiin kaikkein karmivimmat ja mehevimmät tarinat.

Clarken ura lähti lennokkaaseen nousuun, ja BBC teki Jonathan Strange & herra Norrellista tv-sarjan, jota ei ole nähty Suomen televisiossa, eikä edes meillä saatavilla olevilla suoratoistokanavilla.

Sitten Clarke sairastui krooniseen väsymysoireyhtymään, ja kirjoittaminen katkesi.

* *

Piranesi on omituinen ja välistä hieman ahdistavakin teos, vaikka päähenkilö Piranesi on tilanteestaan huolimatta erittäin positiivinen ja iloinen luonne. Hänet on nimittäin lukittu labyrinttiin. Oloa helpottaa se, että Piranesi on menettänyt muistinsa, ja hän pitää itseään Talon Rakastettuna Lapsena.

Piranesin nimi viittaa italialaiseen taiteilijaan Giovanni Battista Piranesiin (1720–1778), ja hänen 16 piirroksen sarjaansa nimeltä Kuvitteelliset vankilat.

Piranesi keskittyy kahteen asiaan: selviytymiseen ja labyrintin tutkimiseen. Hän kuvailee labyrinttia mittaamattoman kauniina, suurten salien loppumattomana verkostona, joista jokainen on täynnä erilaisia, näyttäviä patsaita. Vuorovesi syöksyy säännöllisesti alimpiin saleihin ja pilvet verhoavat niistä ylimmät. Merilinnut tekevät pesiään patsaiden päälle, ja Piranesi juttelee niiden kanssa. Hän kirjaa ylös salien järjestyksen ja patsaiden sijainnin, kalastaa, kerää meriheinää ja pitää päiväkirjaa.

Mutta Piranesi ei ole Talossa aivan yksin. Luurankoystävien lisäksi sinne saapuu Toinen aina tiistaisin ja perjantaisin. Toinen ei ole kertonut nimeään, joten Piranesi kutsuu häntä yksinkertaisesti Toiseksi. Toinen ei paljasta monia muitakaan asioita ja peittelee tietojaan, mutta Piranesi on liian naiivi huomatakseen sitä. Hän pitää Toista ystävänään.

* *

Teoksen jännite syntyy siitä, ettei Piranesi näe omaa tilannettaan. Lukija tietää että Toinen käyttää häntä hyväkseen, mutta Piranesi on vain kiitollinen kaikesta siitä vähästä mitä hänelle annetaan. Hänellä ei ole kuin meriheinää ja kalannahkaa rakennustarpeinaan, sekä muutamia Toisen lahjoittamia tarvekaluja.

Clarke on Piranesissa jalostanut Jonathan Strange & herra Norrell -romaanissa esittämäänsä ajatusta, että menneinä aikoina ihmiset osasivat keskustella luonnon kanssa, ja tekemällä sopimuksia veden, taivaan ja kivien kanssa maagikot saivat niiden voimat käyttöönsä. Nykyaikana taito kommunikoida luonnon kanssa on unohtunut. Piranesi antaa eräänlaisen vastauksen sille missä englantilainen magia on nyt.

Taloa voi myös pitää sairauden vertauskuvana. Talon patsaat sekä juhlavat salit kuvaavat menestystä; Toinen on kenties lääkäri ja linnut toisia ihmisiä. Kertoja on eksyksissä komeassa labyrintissa ilman ulospääsyä. Teoksessakin mainitaan, että meidän maailmassamme elävät ihmiset pitävät Piranesin kokemusta hermoromahduksen aiheuttamana hallusinaationa.

* *

Clarken teksti on muuttunut sitten esikoisteoksen aikojen, eikä 1800-luvun viihderomaanien tyylistä näy häivääkään. Ainoastaan kertomuksissa Laurence Arne-Saylesin edesottamuksista toisten maailmojen löytämiseksi on samaa hupaisaa lennokkuutta kuin Jonathan Strange & herra Norrellin alaviitteissä.

Tarina rullaa ja kierrokset kasvavat sitä mukaa kun uusia mysteerejä paljastuu. Kerronta ei tahmaa edes teoksen alussa, vaikka arvoitusten taakka onkin itse kertomusta suurempi. Lukija palaa himosta tietää mitä on tapahtunut. Takakannessa teosta kuvaillaan hypnoottiseksi, ja se on varsin osuva ilmaisu. Loppujen lopuksi itse tarina on hyvin yksinkertainen, mutta muistinsa menettäneen asettaminen kertojaksi tekee siitä arvoituksellisen.

Piranesi on kaunis ja samalla hyvin surullinen romaani. Piranesi vakuuttaa olevansa tyytyväinen elämäänsä, vaikka hän on menettänyt kaiken. Lukija kyllä ymmärtää hänen saaneen paljon tilalle, mutta ei silti voi hyväksyä petosta ja rangaistusta, joka hänen ylleen on langetettu.

Helene Bützow’n käännöstyö on huoliteltua ja vähemmän kiireistä kuin samaan aikaan ilmestyneessä, myös Bützow’n kääntämässä Kazuo Ishiguron romaanissa Klara ja aurinko, joka on pullollaan lyöntivirheitä.

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua