Veera Antsalon runoissa mekaniikkapojat palavat ja ruumiit käyvät yökerhossa – arviossa Nimettömästä

Kuvat: Jarkko Mikkonen / Teos

Veera Antsalon runot voivat vaikuttaa pintapuolin helposti lähestyttäviltä, mutta tarkemmin luettuna ne nyrjäyttävät todellisuutta jatkuvasti uusiin muotteihin: ”Kuulin, että korvalehtiä oli löytynyt taideveistosakatemiasta, nipukoilla ja ilman. Ne olivat taideopiskelijoilta pudonneita korvalehtiä, joita lehtori kommentoi: ei niillä tee mitään.” Nimettömästä (Teos, 2024) elää pienistä välähdyksistä, joiden taustalla sykkii suurempi, murrostiloissa toimiva maailmankuva.

Antsalon useita palkintoehdokkuuksia kerännyttä tuotantoa kuvaavat metafyysiset teemat, joista tulee omalakisten tutkimusten kohteita. Imagossa (2018) keskiössä olivat kohtalon, kokemuksen ja muutoksen kysymykset, kun taas Pölyn historia (2015) kiertyi materiaalien hajoamisen ympärille. Esikoisen, Sähkökatkoksien aikaan (2012), proosarunoissa luonto oli oikukas ja tekniikka epäluotettava, ja samat havainnot vaikuttavat myös uusimman teoksen taustalla.

Runojen aavistuksista ja tunnelmista rakentuu mielikuvia posthumanistissävytteistä maailmasta. Menneisyys on ollut toisenlainen, ei välttämättä huonompi tai parempi, kuten toistuvat viittaukset aikaan, ennen kuin ”olimme hyönteisiä”, vihjaavat: ”Ennen kuin olimme hyönteisiä, emme nähneet koneiden loppua. Olimme vuorenvarmoja, että koneet eivät koskaan loppuisi.”

Taustalla leijailee myös vieno uhka maailmanlopusta. Uhka ei ole suureellista, vaan pikemmin tietoisuutta pienistä vahingoista, jotka voivat muuttaa kaiken: ”Silloin ikkunat melkein katosivat, esimerkiksi ydinvoimalassa meni jokin pieleen. Jonkun sormi oli väärässä paikassa.” Nimeämättömästä ei kuitenkaan ole dystopiateos, vaan se täyttyy myös uusista aluista tai niiden mahdollisuuksista, kuten pentua valmistelevasta äitien armeijaista. Välillä muutoksen kuvat ovat nokkelan hauskoja: huonekasvit ovat ryhtyneet kapinaan, kun ”murtautuivat myymälöihin syömään myymälöiden konvehteja, polttamaan sikareita ja kokeilemaan leninkejä, jotka ne sitten heittivät mytyiksi lattialle.”

Tarkoituksena ei ole luoda valmiiksi pureskeltua scifirakennelmaa maailmasta, vaan teoksen teho ja viehätys perustuvat arkisiin elementteihin, joiden väliin on ripoteltu outouttavia elementtejä. Kokemus on usein kuin löyhästi tulkitussa oudossa laaksossa, uncanny valleyssa: maailma muistuttaa kovasti omaamme olematta kuitenkaan sitä. Välillä tyttö, ”joka ei pidä mistään”, on konekirjoitusakatemiassa ja välillä valmistelee pakoa maapallolta; on ”mekaniikkapoikija”, joiden hiukset palavat; on ruumis siemailemassa viskigrogia Hesperian yökerhossa.

Ehkä puhuttelevimmillaan teos on kuitenkin, kun puhuja ja muut ihmisoletetut asetetaan Luonnon puuhastelun ja tarkkailun kohteeksi. Puhuja jää luontodokumentaristi David Attenborough’n kiikariin: ”hän tekee muistiinpanoja siitä, mitä Luonto minulle tekee.”

Luonnon oikukkuus on kuvattu herkullisen arkisena: ”Se järjesti aina jotain draamaa, teki tekojaan, joita en voinut olla ihailematta, en tuomitsemattakaan. [–] En ollut varma, mitä voisin antaa Luonnolle anteeksi ja milloin. Että se vei saappaani ja ehkä söikin sen?” Lopulta Luonto ei välitä, miten ihminen yrittää sitä pelastaa.

Nimettömästä onnistuu tuomaan esiin arjessa nimeämättä jääviä pohdintoja. Se esittelee maailmansa perusparametrit ja jättää lukijalle tilaa jatkaa niiden täyttämistä.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua