Totuus Sissistä on ison askelen lähempänä – arviossa Linda Huhtisen kirja Serlachiuksen unohdetuista sisaruksista

Kuvat: Otava / Joni Piispanen / Idesia

Miksi historia niin usein kirjoitetaan miesten kautta, kysyy Linda Huhtinen.

Huhtinen on mänttäläislähtöinen runoilija, radiojuontaja ja vapaa kirjoittaja. Hänen kirjoittamansa suuritöinen historiakirja perkaa aihetta, joka uskoakseni on kiinnostanut jokaista Mäntän patruunoiden virallisten elämäkertojen lukijaa. Millainen ihminen oli Sigrid Sissi Serlachius (1877–1944) ja mitä hänelle tapahtui myöhäisimpinä vuosinaan?

Mäntän tehdasyhteisön perustajan Gustaf Adolf Serlachiuksen elämäkerta Vihreän kullan kirous (Siltala, 2010) on Teemu Keskisarjan kynästä. Oula Silvennoinen on kirjoittanut sekä Gösta Serlachiuksen elämänkerran Paperisydän (Siltala, 2012) että Göstan pojan, R. Erikin elämästä kertovan teoksen Savunharmaa eminenssi (Siltala, 2020; lue Kari Pitkäsen arvio täältä). Kaikki kolme teosta ovat monografioita, joissa pääfokus on luonnollisesti päähenkilössä.

Miesten historiikeissa Sissi on pienessä sivuosassa, ehkä korkeimmalla jalustalla ujona 12-vuotiaana, Aksel Gallénin vuonna 1889 tekemän hienon muotokuvan ansiosta, joka nähdään Sissi – Serlachiuksen unohdetut sisarukset -teoksenkin (Otava, 2025) kannessa. Huhtisen kirjassa Sissin hahmo saa todellakin uudenlaista inhimillisyyttä ympärilleen.

Sigrid oli Mäntän paperitehtaan perustajan Gustaf Adolf Serlachiuksen silmäterä, perheen kuopus. Opiskeluvuosiensa jälkeen hän päätyi 1900-luvun alussa pikavauhtia avioon serkkunsa Gösta Serlachiuksen kanssa. Meidän on tähän asti ollut uskominen Göstaa ja hänen luonnehdintojaan Sissistä. Kuvaukset Gustaf Adolfin vaimosta Alicesta ja vanhemmista lapsista Axelista ja Thyrasta perustuvat nekin eräisiin Göstan kitkeränsävyisiin muistiinpanoihin.

Sissin ja Göstan liitosta syntyi viisi lasta, jotka kantoivat siis Serlachiusten geenejä sekä äidin että isän puolelta: R. Erik, Stina, Greta ja Bror. Nuorimmainen Gustaf Adolf kuoli kaksivuotiaana. Suuri suru pojan menetyksestä sai Sissin turvautumaan muun muassa Kammion mielisairaalan hoitoon. Pariskunnan etääntymistä kriisin jälkeen kuvaavat Göstan kirjeet, joissa tämä epäilee, ettei minkäänlainen yhteys ole enää mahdollinen. ”Yksikään tuomioistuin ei myönnä sinulle ketään lapsista”, hän uhkailee viitaten vaimonsa alkoholinkäyttöön ja epävakaaseen mielenlaatuun. Lääkärin mukaan naiivi, lapsenomainen Sissi olisi tarvinnut osakseen myös lempeyttä ja ymmärrystä.

Kun Gösta palasi sisällissodan jälkeen Mänttään, hän kirjoitti äidilleen: ”Tuntui hyvältä palata kotiin lasten, ja rakkaiden taulujeni luo.” Sissiä ei enää mainittu. Eroprosessi oli alkanut.

Sissin ja Göstan avioliitto päättyi marraskuussa 1918, ja jo seuraavan vuoden tammikuussa Gösta meni naimisiin Ruth Björkenheimin kanssa ja asettui asumaan Sissin lapsuudenkotiin, Mäntän linnaan. Entinen aviomies oli löytänyt uuden onnen ja piti huolta, ettei uudessa elämässään koskaan maininnut entistä vaimoaan nimeltä. Sissi oli eron hetkellä 42-vuotias.

Faktaa ja tulkintaa rintarinnan

Linda Huhtinen toistaa Sissin ja Göstan tarinasta yksitellen ne faktat ja lausunnot, jotka löytyvät jo painetuista historiikeista. Hän kääntelee Göstan kirjoittamia arvioita sukulaisistaan, miettii niiden todenmukaisuutta ja päätyy kysymään: ”Millaista kokonaisuutta museot, arkistot ja historiikit kannattelevat, mikäli suurmiesten rinnalla eläneiden naisten kirjeet, päiväkirjat ja sitä myötä syvimmät tuntemukset eivät jää osaksi arvioitavaa kokonaisuutta? Sissin kohdalla vastaus on selvä: entinen aviomies voittaa ja hänen kertomansa versio tarinasta jää elämään, toisen puolen totuudesta kadotessa ikuisuuteen.”

Kadonneeksi luultu tarina on tässä kirjassa elvytetty. Uutta tulkintaa kantamaan Huhtinen on käynyt läpi kaikki saatavilla olleet johtolangat, kirjeet, valokuvat, lehtiartikkelit, tutkimukset, aikalaiskertomukset, ja täydentänyt niitä vielä omilla haastatteluillaan.

Objektiivisia faktoja ympäröi Huhtisen avoin, tutkimuskielen eksaktiuksia karttava kerrontatyyli. Kirjan kappaleiden väleissä on hengähdyspaikkoina runollisen kauniita ja toisinaan myös hyvin koskettavia luontokuvauksia ja ajatelmia. Nämä kohdat virittävät lukijaa empaattiseen mielentilaan. Vaiettujen Serlachiuksen sisarusten tarinan imua pitää yllä historiikeille harvinainen tunnelataus. Tutut Mäntän luonnonmuodot, kuten Mäntänvuori, Keurusselkä ja Koskelanlampi, hengittävät samassa tahdissa tarinan kanssa.

Vasemmalla Sissi ystävineen Juholan portailla 1920-luvulla otetussa yhteiskuvassa. Sissin kotitaloa ei enää löydä Juholasta, se purettiin vuonna. 1961. Oikealla oerhekuvassa Axel sylissään pikkusisko Sissi, isä, kauppaneuvos Gustaf Adolf Serlachius, Thyra ja äiti Alice.

Uusia löytöjä ja kunnianpalautusta

Mänttäläisen ”tavallisen väen” myötätunto oli Sissin puolella. Väki koki, että linna kuului Gustafin tyttärelle mieluummin kuin veljenpojalle. Sissille jäi omaisuudenjaossa asunto Helsinkiin, mutta vastoin kaikkia odotuksia Sissi halusikin jäädä Mänttään. Gösta yritti kaikin keinoin estää Sissin talokauppoja Mäntässä, ainakaan tehtaan maalle hänellä ei ollut asiaa. Puhelinverkkokin oli tehtaan hallussa, ja Sissi jäisi ilman puhelinta. Autokyytejäkään hän ei enää saanut.

Kuitenkin muutaman kilometrin päästä keskustasta, Juholasta, Sissille löytyi uusi koti. Hiljainen, alistuva Sissi sai olemukseensa tahtoa ja uhmakkuutta.

Aikalaiskertomuksissa Juholassa vallitsi yhteisöllinen henki, ja Sissi kohdattiin ihmisenä, joka ansaitsi apua ja lohdutusta. Sieluntoveri löytyi Ilma Keskisestä ja hänen miehestään Onnista. Keskisten luona Sissi sai käyttää puhelinta, ja Onnilla oli auto, jolla pääsi asioille.

Omat ongelmansa Sissillä kuitenkin jatkuivat, koska lasten, erityisesti Brorin, tapaamisoikeudesta hän joutui käymään Göstan kanssa taistelua.

Mäntässä oli useita yhdistyksiä kaksin kappalein. Sissi kuului Mänttään vuonna 1905 perustetun naisyhdistyksen aktiiveihin. Tähän yhdistykseen saattoivat liittyä kaikki naiset säädystä riippumatta. Toisaalla Ruth oli perustanut Säde-yhdistyksen, jossa hyväntekeväisyyttä harjoittivat ylemmän luokan rouvat.

Huhtinen kertoo Sissin aktiivisesta koiraharrastuksesta ja raviohjastajan urasta ja kysyy: kuulostaako tämä erakoitumiselta ja sosiaalisten suhteiden tahalliselta rajaamiselta? Palvelusväki viihtyi Juholassa pitkään, erityisesti muistetaan Sissin lapsuuden ajalta asti jo sukua palvellut Amanda Lindell.

Juholan ajoilta on kirjassa mainio valokuva Sissistä ystävineen, luultavasti 1920-luvulta. Sissi pitää kädestä helsinkiläistä naismetsänhoitajaa, joka on ajalleen epätyypillisesti pukeutunut miesten vaatteisiin. Huhtinen näkee kuvassa rentoutta ja vapautuneisuutta, avarakatseisuutta ja ymmärrystä, joka kertoo jotain Juholan ilmapiiristä.

Huhtinen toteaa, miten Göstasta kasvoi taidetta ja kauneutta rakastava, mutta myös julma ihminen. ”Teollisen menestystarinan vanavedessä matelee päänsä painuksissa myös katkeralla tavalla surumielinen todellisuuden taakka, joka miehen ehdottomuuden alla repi tulevaisuuden toivon irti niistä lähimmäisistä, jotka hänet menestyksen tielle alun alkujaan auttoivat.”

Gösta inhosi tavanomaisuutta ja rumuutta, ja samoin hän tunsi vastenmielisyyttä ihmismielen tavanomaisuutta ja heikkoutta kohtaan. Huhtinen analysoi, että elämän epämiellyttävää raadollisuutta vasten Göstalla toimivat seinälle ripustetut taulut. Huhtinen jatkaa: ”…joiden symmetria loi hetkeksi utopiassaan turvaa ja toivoa. Toisinaan ne, joiden mieli on vaikeimmassa solmussa, rakentavat ympärillensä ryhdikästä selkeyttä, tarttuen kaksin käsin kaikkeen siihen kauneuteen, jonka synkkyyden keskeltä vielä löytävät.”

Elämänsä loppuun asti koiriensa kanssa eläneen, kuusikymmentäseitsemänvuotiaan Sissin elämä päättyi toukokuun neljäntenä päivänä vuonna 1944. Tarina kertoo, että nuori talonmiehen tytär Hilja Leppänen olisi lausunut Sissistä: ”Hän oli hieno ihminen. Hieno ihminen, mutta niin yksin. Niin yksin.”

Huhtisen kirja on lukuelämys. Muutama asiavirhe ja väärin kirjoitettu nimi heikentävät kirjan muuten viimeisteltyä ilmettä. Ne ovat kuitenkin pieniä kauneuspilkkuja ehyessä, sujuvassa ja asioita uudesta näkökulmasta valottavassa kertomuksessa, teollisuussuvun surullisessa tarinassa.

Tiina Nyrhinen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua