Tommi Parkon Runoilijan työkalupakki sisältää niin käytännön neuvoja aloittelijoille kuin lyhyen historian oppitunnin

Tommi Parkko on tehnyt pitkän uran suomalaisen runouden edistämiseksi. Kuvat: Ari Haimi / Avain

Runoilija ja pienkustantaja Tommi Parkko on päivittänyt 2020-luvulle alun perin vuonna 2011 ilmestyneen runokirjoitusoppaansa Kirjoita runo! Nimeä vaihtanut Runoilijan työkalupakki (Avain, 2021) tarjoaa tiivistyksen runouden historiallisesta kehityksestä ja erilaisista runoilijalle hyödyllisistä tekniikoista säkeiden muodostamisesta rytmiin. Samalla teos antaa kuvan siitä, millainen on runouden kenttä nykyhetken Suomessa.

Vaikka kyseessä on kirjoittajan opas, se ei sisällä erillisiä harjoitteita vaan sallii inspiroituneen lukijansa hyödyntää oppejaan vapaamuotoisemmin. Teos toimii enemmänkin muistuttajana runotaiteen peruselementeistä. Havainnollistavia esimerkkejä on lukuisista runouden eri lajeista ja eri kirjoittajilta.

Kirja on jäsennelty esitellen ensin peruskäsitteet. Niiden jälkeen siirrytään runoilmaisun lähtökohtiin. Parkko ei vain selitä mitä runolla voidaan ilmaista vaan miten runo eroaa proosasta ja miksi tämä eroavaisuus on perusteltu. Kirjoittamisen erilaisia prosesseja esitellään erilaisista lähtökohdista käsin: merkitys, aistit, kieli, kirjoittaminen itse toimintana.

Perustan jälkeen puhutaan kuvallisuudesta niin kuvakielen kuin visuaalisuuden kautta, rytmillisyydestä, äänimaisemista. Vaivihkaa lukija ymmärtää runon taipuvan moneksi, jopa kuvataiteellisuuteen ja musiikkiin asti. Parkko korostaa runoa kokonaisvaltaisena aistielämyksenä, jota on lähestyttävä sen omin ehdoin.

Kirjoitustekniikan ja taiteellisuuden sivussa käsitellään runouden historiaa, vaikka kysymyksessä ei ole mikään kattava kuvaus – eikä teos sellaiseen pyri. Esimerkiksi erilaisia tyylisuuntauksia ei käydä joitain havainnollistavia mainintoja lukuun ottamatta sen kummemmin lävitse. Teoksen lopussa puhutaan havainnollistavasti runojen julkaisusta ja kokoelman kasaamisesta.

Kirjoittamisen opettajana toimivan Parkon ote on asiantunteva. Erityisen kiinnostava on kirjan viimeinen osio, jossa puhutaan laajemmin julkaisemisen merkityksestä ja joka käsittelee runouden julkaisukenttää juuri nyt. Jos jokin häiritsee, se on aavistuksen heppoisalta vaikuttanut oikolukeminen, joka on johtanut silmäänpistäviin kirjoitusvirheisiin.

Runous kirjallisuuden avantgardena

Parkko huomauttaa, että kaikesta hänen kirjoittamastaan ei tarvitse olla samaa mieltä. Se on hyvä, sillä kieltämättä kirjoitusohjeiden välissä heitellyt luonnehdinnat tavoitteista ja estetiikasta saavat pohtimaan suomalaisen runouden nykytilaa.

Toisin kuin lähisukulaisensa laulu, runous (tai se mikä tässä teoksessa runoutena käsitetään) on historian kuluessa yhä enemmän kuulunut eliitille, mistä kertovat siihen vuosituhansien mittaan liitetyt säännöt.

Kuvioon kuuluu, että säännöt muuttuvat joskus radikaalisti, portinvartijuus ei. Teos esittelee trokeet, jambit sun muut mutta toteaa, että nykyrunoudessa kiinnitetään näihin seikkoihin huomiota tuskin lainkaan. Sen sijaan nykyrunoilijaa kiinnostaa rajojen rikkominen.

Runomitoista on siirrytty riimin, rytmin, kuvallisuuden ja lopulta vapaamittaisen ilmaisun tasolle. Mieleen juolahtaa, että tämä vuosisatojen perinteen päälle rakentunut ja kuitenkin radikaalisti ajan mittaan muuttunut painolasti lukitsee pihalle kaikki paitsi rohkeimmat ummikot.

Parkko toteaa, että jos runoudella on oltava jokin tehtävä nykyisessä ilmapiirissä, se on uuden kielen luominen. Tällainen ajattelu tekee runoudesta yhtä kuin kirjallisuuden avantgarden, mitä se on Suomessa käytännössä viime vuosikymmenet ollutkin yrittäessämme ottaa ennen kaikkea läntisen Euroopan ja Yhdysvaltain kirjallisuusilmiöitä kiinni omilla vastineillamme; vaikka runous on edelleen perinnetietoista, se toimii entistä selkeämmin kokeiluiden areenana. Toki Parkko huomioi tämän kirjoittaen muun muassa:

”– – monimutkainen etäännyttämisen ja lähentämisen sykli on osa runoutta. Se synnyttää tekstin monimielisyyttä ja tarjoaa tekstiin uusia lähestymistapoja. Runoa voidaan lukea jonkin ideologisen ja teoreettisen lukutavan mukaan. Jotkut tekstit kestävät monia vastakkaisiakin lukutapoja, mikä samalla kertoo runon kerroksellisuudesta. Tulkinnat voivat syntyä runoilijan omista tulkinnoista riippumatta – tekijä ei voi pakottaa lukijaa sen näkemyksen taakse, mikä hänen mielestään on tekstissä oleellista.”

Edellisen luulisi tarkoittavan vapautta lukijalle (ja kirjoittajalle), mutta huomioimatta jää, että juuri vapaus tulkita on sitä mikä ärsyttää monia lukijoita ja herättää epävarmuutta. Usein kuultu pelko runon lukemisesta ”väärin” ei tarkoita sitä, että lukija pelkäisi runoilijaa auktoriteettina vaan että lukija nimenomaan haluaisi tekijän olevan tiukemmin kontrollissa. Koska tämä ei sitä ole, iskee lukijaan pelko jallitetuksi tulemisesta. Vain runoutta lukeva kansanosa osaa antaa mielikuviensa virrata vapaasti – heillä on siihen kirjasivistyksen tarjoamat edellytykset.

Tämä runouden kehitys saattaa herättää ärtymystä – ja on usein myös herättänyt – jopa uteliaassa kirjallisuuden ystävässä. Kokeellisuus muuttuu herkästi yksitotisuudeksi ja trendejä seuraavaksi samankaltaisuudeksi, elitismiksi, joka pitää lukijat loitolla runoudesta.

Ärtymys ei väisty opasta lukiessa, sillä tietynlainen ”näin nämä hommat nyt tehdään” -asenne välittyy toisinaan rivien välistä. Toisaalta kirjoitusoppaan tai opettajan tehtävä ei tietysti ole kyseenalaistaa liiaksi status quoa vaan saada lukijansa valmistettua kohti julkaisukynnyksen ylittämistä ja tekemään kyseenalaistuksensa itse, mikä tulee erityisen selväksi viimeisessä osassa, jossa pohditaan runouden konventioita ja lukijoiden odotuksia.

Ei olisi silti ollut pahitteeksi, jos joidenkin runouden lainalaisuuksien järkevyyttä olisi pohdittu teoksessa enemmän. Jos runolle on pakko määrittää joku tehtävä, voisi vaihtelun vuoksi ajatella sen olevan sama kuin muullakin kirjallisuudella eli olla hyvää, mielenkiintoa yllä pitävää luettavaa. Tämä onnistuu vähemmälläkin kielellisellä oivaltamisella.

Laajeneva kenttä ja eliitin paluu

Runous on kärjessä kehityksessä, jossa hetkellisesti 1900-luvun Euroopassa jokaisen omaisuudeksi käsitetty kirjallinen sivistys on jälleen palannut varakkaiden ja osaavien herkuksi, mistä kertovat niin yleisesti laskeva lukuinto kuin uutuuskirjojen suuret hinnat.

Parkon luonnostelema kuvan perusteella runous ei tästä välitä vaan pitää eliittistatustaan esillä kuin rinnassa kiiltelevää kunniamerkkiä välittämättä siitä, että runoudesta ei innostuta, jos se itse ei muutu lähestyttävämmäksi. Vielä takavuosina saattoi törmätä yksittäisiin valituksiin huonosta runokirjojen myynnistä, nykyään kukaan ei tunnu odottavan myynniltä juuri mitään.

Tarvitseeko runouden olla lähestyttävää riippuu tietysti siitä keneltä asiasta kysytään. Yksi eliitin suojavarustuksista on joka tapauksessa murtunut, minkä myös Parkko nostaa teoksessa esille aavistuksen monimielisellä sävyllä: tarvepainatuksen, pienien kustantamoiden ja omakustanteiden myötä runoutta julkaistaan Suomessa valtavasti, enemmän kuin koskaan, mutta julkaistujen kirjoitusten laatu on hyvin vaihteleva.

En osaa pitää tätä ilmaisun rikkautta ongelmana, vaikka se johtaisi useampiin heikommin toimitettuihin runoteoksiin. Kyllä maailmaan kohinaa mahtuu, sellaistakin josta juuri minä en pidä. Tosin runojen kiihtynyt julkaisutahti on huomionarvoista siihen nähden kuinka vähän niitä luetaan. Aletaan lähestyä pistettä, jossa runoutta kirjoittavat julkaisevat tekstejään enää toisten kirjoittavaa elämäntapaa edustavien silmiä varten. Ellemme ole saavuttaneet sitä jo.

Ajatuksia voi toki laajentaa kirjallisuuteen yleensä. Parkon teoksen lukeminen kannattaa myös niille lukemisen ystäville, joilla ei ole erityistä suhdetta runouteen. Oikeastaan sen soisi olevan nimenomaan heidän lukulistallaan, sillä kirja ei aukaise vain runoutta taiteenlajina vaan myös olemassa olevana ”skenenä”.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua