Tommi Melender ei uusimmassa kokoelmassaan petä jos ei yllätäkään – arviossa Ihmisen näköinen

Tommi Melender. Kuva: WSOY / Veikko Somerpuro

Kirjailija ja esseisti Tommi Melender lähtee uusimmassa kokoelmassaan Ihmisen näköinen (WSOY, 2024) politiikan ja työelämän yleisestä käsittelystä ja päätyy omaan työhönsä liittyviin aiheisiin ja lopulta historian väärällä puolella kulkeviin kirjailijoihin. Kokoelman päättää vielä Holokaustin kauhukertomus -niminen essee.

Melenderin teksti on taas rauhallista ja harkitsevaa ammattimiehen sanojenpudottelua. Aiheet ovat ikuisia ja tärkeitä mutta samalla myös kovin tuttuja: laitaoikeiston nousu liberaaleissa demokratioissa ja populismi, työn rooli ihmiselämässä ennen ja nyt. Ja sitten vielä onnellisuus, jota Melender on käsitellyt aiemmin (Onnellisuudesta, WSOY, 2016) kokonaisen kokoelmankin verran. Liberalismia hän rusikoi jo vuonna 2012 yhdessä Timo Hännikäisen kanssa pamfletissa Liberalismin petos (WSOY).

Kokoelman toinen osa alkaa menneisyyden kaipuun käsittelyllä. Tässä voi nähdä kapean aasinsillan, mitä pitkin kirjoittaja kuljettaa lukijansa oikeistopuhurien piinaamasta nykypolitiikasta kohti omaa kirjallista arkeaan. Luemme huijarin syndroomasta ja muistikirjan käytöstä kirjailijan ammatin yhteydessä sekä tutustumme arvostelijan tunnustuksiin. Melender kun on myös näkyvä kirjallisuuskriitikko esseistin ja romaanikirjailijan rooliensa ohessa.

Kokonaisuuden viimeinen kolmannes alkaa kirjoittajan Amerikka- ja Venäjä-suhteista ja päättyy empatian kautta niin holokaustin käsittelyyn taiteessa kuin tuon ihmismielen mahdollistaman mutta samalla käsitystyskyvyltä karkaavan katastrofin synnyttämään historiatietoisuuteen.

Melender ei slarvaile. Teksti on taas kerran hiottua ja helppolukuista, ja vaikka aiheet ovat kovasti kaluttuja, löytää hän niihin omia painotuksia ja näkövinkkeleita. Esimerkiksi alkupuolen politiikka- ja yhteiskunta-analyysiin liittyvä pohdinta typeryydestä on virkistävää. Samalla se esittelee tutusti Melenderin syvää kirjallisuuden tuntemusta ja kykyä keskustella vanhojen mestarien kanssa.

Hän käyttää jopa natsien keskitysleirillä kuolleen teologi Dietrich Bonhoefferin ajatusta, jonka mukaan typeryys on vaarallisempaa kuin pahuus. Jälkimmäisen kun tunnistamme helposti, edellinen taas kätkeytyy keskuuteemme. Lisätä ehkä toki voisi, ettei typeryys aina enää todellakaan kätkeydy ja että sen todentamiseen riittää lukea pätkän matkaa päivän somepostauksia.

Somen ilmatilaa hallitsevat kovin usein viha, raivo ja inho. Näin on, ja tällä kohtaa Melender liittyy niihin, jotka muistuttavat ylipäätään tunteiden merkityksestä myös politiikassa. Keskustelukumppanina tai tukihenkilönä hänellä on nyt filosofi Sara Heinämaa, jonka essee (Kanava 6/23) on tehnyt häneen vaikutuksen. Suositeltava teksti kenelle vain somea ja politiikkaa pohtivalle ja ehkä manailevalle.

Liberalismiluvut ovat ikään kuin päivitystä runsaan kymmenen vuoden takaiseen Liberalismin petokseen. Pamfletin kirjoittamisen jälkeen on nähty äärioikeistolaisen populismin nousu, politiikan somettuminen, Trump ja brexit, autoritääristen valtioiden rynnäkkö ja menestys, uusliberalismin tislautuminen markkinafundamentalismiksi, ilmastokatastrofin ja luontokadon vauhdittuminen, voimapolitiikan paluu. Päivitys on tarpeen, ja Melender löytää taas omia näkökulmia, mutta huomaan että vanhaa pamflettia oli ja on riemukkaampaa lukea. Sen syke on kiihkeämpi, kurveihin ajo rämäpäisempää. Niinkuin pamfletissa olla kuuluu.

* *

Kolmannen osion juttelu Euroopasta, Amerikasta ja Venäjästä kääntää ainakin ikäiselläni lukijalla huomiota kohti omia muistoja ja mielikuvia. Olenko mieleltäni eurooppalainen ja miten koko Euroopan ymmärrän? Entä Amerikkani? Se tv-sarjoista tuttuko? Ja Venäjä sitten. Voiko Venäjää ymmärtää, vaikka olisi venäläiseen kirjallisuuteen ihastunut tai kokenut Venäjällä romanssin jos toisenkin?

Mutta mikä tärkeämpää tässä yhteydessä, onko tavoiteltavaa, että lukija eksyy uuden tekstin äärellä omiin muistoihinsa tai ajatuksiinsa? En tiedä, ehkä hyvinkin, mutta Ihmisen näköisessä minulle käy niin muidenkin aiheiden kohdalla. Samalla huolestun siitä, kuinka usein olen kirjoittajan tai hänen lainaamiensa henkilöiden kanssa samaa mieltä. Lopussa joudun toteamaan, että en yllättynyt tai ärsyyntynyt koko kirjassa oikein mistään, ellen sitten juuri siitä, tekstien rauhallisesta, paikoitellen jopa itsestäänselvyyttä lähentelevästä otteesta.

* *

Juuri yllä todetusta huolimatta – toistonkin uhalla – Melender on edelleen sama armoitettu esseisti, jonka tyyliin ja tapoihin tutustuin jo hänen ensimmäisissä kokoelmissaan. Onnellisuudesta-kokoelman alkusanoissa Melender viittaa itse Michel de Montaigneen, joka on sanonut, että ”puhun kaikesta keskustellen, en mistään neuvoen”. Sitten Melender muistuttaa samassa kirjassaan, että essee on ranskankielisen alkusanansa mukaisesti yritelmä ja että niinpä hänkään ei pakota itseään mihinkään kokoaviin loppupäätelmiin.

Ja vielä: ”Askartelen ajatuksilla, en totuuksilla, ja vaikka toisinaan vääntelen ajatuksiani väitelauseiksi, se ei tarkoita, että kuvittelisin päätyneeni ylivertaisen viisauden äärelle.” Uusimmassa kokoelmassaan hän määrittelee esseistin ihannekuvansa flanööriksi, ”jonka kutsumuksena on ihmetellä lukemaansa ja kokemaansa”.

Kirkasta ja selkeää, ja kaikki tuo kyllä toteutuu myös Ihmisen näköisessä. Melenderin Onnellisuudesta– kokoelmassaan toivoma dialogi lukijan kanssa vain jää nyt kohdallani vajavaiseksi. Flanööri olisi voinut steppailla enemmän myös sivukujille ja koetella lukijansa keskiluokkaista itsetyytyväisyyttä. Ero kirjoittaja-lukijasuhteestamme ei silti ole vaihtoehto. Odotan jo seuraavaa kokoelmaa.

Kari Heino

Lukuvinkki: Tommi Melender on myös prosaisti. Uusimpansa sillä saralla on Aurum (WSOY, 2023).

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua