Todellinen Uudenkuun Emily – arviossa L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogia

Kuvat: Art House

Kanadalainen L. M. Montgomery tunnettiin parhaiten kahdesta kirjasarjastaan: Anna-kirjoista ja Runotyttö-kirjoista. Kolmiosainen Runotyttö-sarja ilmestyi vuosina 1923–1927. Ensimmäisen osan, Pieni runotyttö, suomensi I. K. Inha ja se ilmestyi jo vuonna 1928. Toisen osan, Runotyttö maineen polulla, suomentajana oli myös Inha, mutta vaikka suomennos valmistui jo vuonna 1930 (jolloin Inha kuoli), se ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1948. Vuonna 1949 ilmestyneen kolmannen osan Runotyttö etsii tähteään suomensi Laine Järventaus-Aav. Suomennoksia uudistettiin 1960-luvulla.

Onneksi Runotyttö on sen verran klassikko, että se on katsottu uusien suomennosten arvoiseksi. Tehtävään on tarttunut Kaisa Ranta. Uusien suomennosten julkaisu alkoi vuonna 2023 ja nyt keväällä 2025 työ on päätöksessä. Uudet suomennokset ovat kieliasultaan moderneja, uskollisempia alkutekstille ja Montgomeryn monikerroksiselle kielenkäytölle ja ennen kaikkea kokonaisia. Vanhat suomennokset ovat lyhenneltyjä, vaikka asiaa ei ole erityisemmin mainittukaan.

Runotyttö kertoo Emily Byrd Starrista. Hänen äitinsä on kuollut jo aikaisemmin ja kirjan alussa Emily jää orvoksi, kun isäkin kuolee tuberkuloosiin. Kukaan äidin puolen sukulaisista ei erityisemmin haluaisi Emilyä vaivakseen, mutta arvonnan seurauksena Emily päätyy Uudenkuun tilalle Elizabeth- ja Laura-tätiensä ja Jimmy-serkun kanssa. Nämä tädit ovat äidin sukua, arvonsa tuntevaa ja ylpeää Murrayn sukua. Elizabeth varsinkin on ankara ja konservatiivinen. Laura on onneksi lempeämpi.

Emily on mielikuvituksellinen lapsi ja luonteeltaan paikoin varsin temperamenttinen ja ärhäkkä itsekin. Isä on ollut monessa asiassa vapaamielinen ja tämä liberaali kasvatus tuottaa paljon hankausta konservatiivisen Elizabeth-tädin kanssa. Emilyllä on onneksi turvanaan mielikuvituksensa ja kirjoittamisensa: hän purkaa tuntojaan salaisiin kirjeisiin, joita kirjoittaa isälleen. Onneksi Emily löytää kuitenkin matkan varrelta hengenheimolaisia, jotka ymmärtävät hänen kirjoittamisen pakkoaan ja ohjaavat Emilyä tämän tiellä kirjailijaksi.

Kuten Vihervaaran Anne, tämäkin trilogia on kasvukertomus, joka seuraa päähenkilönsä vaiheita. Ensimmäinen kirja kertoo Emilyn lapsuudesta isän kuolemasta alkaen. Toisessa osassa Emily on teini-ikäinen ja pääsee opiskelemaan lukioon ja laajentamaan elämänpiiriään. Kolmannessa osassa Emily on jo aikuinen ja pohtii avioliittoaikeita. Kirjat etenevät kronologisesti ja kuvaavat Emilyn elämän tapahtumia, välillä ylimalkaisemmin ja välillä yksityiskohtiin tarttuen. Rakenne on ainakin ensimmäistä Anna-kirjaa tasaisempi.

Tässä kohtaa uraansa Montgomery oli esikoisteokseen verrattuna huomattavasti kokeneempi kirjailija, mikä varmasti näkyy lopputuloksessa, ja jos Montgomerylla on ollut valmiiksi käsitys, että kirjasta tulee trilogia, sekin on omiaan tasoittamaan juonenkuljetusta – Annan kohdallahan Montgomery kirjoitti yksittäistä kirjaa, eikä vielä tiennyt aloittavansa pitkää sarjaa. Ensimmäisessä kirjassa Montgomery käyttää Emilyn kirjeitä kuolleelle isälle keinona tiivistää aikaa ja summata pidemmän aikavälin vähän tylsempiä tapahtumia lyhyesti, myöhemmin tätä tarkoitusta palvelevat Emilyn päiväkirjamerkinnät.

Kirjan henkilöissä on monenlaista psykologista viritystä, joka tarjoaa aikuislukijallekin tarkasteltavaa. Emily on tietysti haaveikkaana runotyttönä haltiakorvineen ihana esikuva sellaiseen taipuvaisille tytöille. Kirjan kertoja on pykälää realistisempi ja ymmärtää muutamassa kohdassa Emilyä paremmin tämän kirjallisten tuotosten tason, mutta toisaalta – nuoren tytön innostus kirjoittamista kohtaan on silti hurmaavaa.

Kertojahahmon näkökulma tuo kirjaan oman tasonsa. Kuten Kaisa Ranta kommentoi suomentajan jälkisanoissaan: ”Vanhemman ja kokeneemman kertojahahmon myötätuntoinen katse mahdollistaa etäisyyden ja kaksoisvalotuksen, joka luo lämmintä huumoria ja joskus myös piikittelee aikuisten maailman pikkumaisia puolia. Kenellepä sellainen katse ei olisi tarpeen, kun muistelemme omaa menneisyyttämme.”

* *

Rannan suomennos on kautta linjan mainio. Aikaisemmissa suomennoksissa paikkojen ja henkilöiden nimiä on suomennettu vähän vaihtelevasti. Inha muunsi joitain henkilöiden nimiä suomalaisimmaksi, mutta iso osa niistä palautettiin 1960-luvulla takaisin alkumuotoon. Inhalla taas osa paikannimistä, kuten Nancy-tädin kartano Wyther Grange, oli englanninkielisellä nimellään. Siitä tuli Suvikartano vasta 1960-luvulla. Tässä Ranta on myös suomentanut, mutta uusi nimi on paremmin istuva Marrasmantu – Nancy-tädin kartano ei todellakaan tuo mieleen mitään Suvikartanoa!

Vappu Kannas kommentoi Inhan käännöstä Avain-lehden artikkelissa ”Kuka lyhensi Runotytön?” ja kehuu sitä toisaalta aika tarkaksi. Inha osasi hyvin englantia, toisin kuin monet aikalaisensa, ja vaikka tekeekin joitain aika yksinkertaisia idiomivirheitä, on kuitenkin enimmäkseen uskollinen alkutekstille. Lisäksi Inha on mieltänyt Emily-kirjan kohdeyleisön aikuisemmaksi ja on siksi säilyttänyt Montgomeryn kirjoittamisen kaksoistason paremmin. Valitettavasti 1960-luvun uudistetussa suomennoksessa Inhan uskollisuutta alkutekstille on sitten poistettu, jotta kirja on saatu sopimaan paremmin senaikaiseen käsitykseen lapsille sopivasta kirjallisuudesta ja esimerkiksi pullossa olevat ”Länsi-Intian simpukat” on latistettu ”kuivatuiksi ruusunlehdiksi” turhan eksotiikan välttämiseksi.

1960-luvulla on myös vähennetty Emilyn näsäviisasteluja aikuisille ja tehty purifikaatiota eli sievistelty lapsilukijoille sopimattomaksi katsottuja kohtia. Ainakin aikuislukijan näkökulmasta Emilyltä on siis viety hampaat 1960-luvulla. Uudistuksista on ollut ilmeisesti vastuussa Inka Makkonen, joka on ruotsalaisen mallin mukaan ja ruotsalaisiin käännöksiin nojaten pehmentänyt kirjoja ajan lastenkirjakäsityksen mukaiseksi ja sopimaan aikakauden vähän kapeampaan elämänpiiriin.

Nyt meillä on onneksi pätevän, englantia hyvin osaavan suomentajan tekemä uusi käännös, johon on palautettu kaikki näsäviisastelu ja kulttuuriset viittaukset, jotka alkuteoksessakin ovat. Ne, joille 1960-luvun Emilia on se tuttu runotyttö, voivat yllättyä tämän Emilyn ärhäkkyydestä.

Uskon, että tämä uusi painos soveltuu aivan mainiosti nykylasten luettavaksi, mutta antaa paljon myös aikuislukijalle. Ainakin Kaisa Ranta on suomennostyössään lähestynyt teosta nimenomaan kaunokirjallisuutena ja toteaa, että ”se nimittäin ansaitsee klassikkostatuksen eikä pelkästään tulla aidatuksi tyttökirjojen epämääräiseen kategoriaan”. Siinä Ranta on oikeassa: Runotyttö-kirjat ovat aikuislukijallekin maistuvaa klassikkokirjallisuutta ja ansaitsevat alkuteokselle uskollisen suomennoksen. Toivottavasti tämä työ jatkuu muidenkin vastaavan klassikkoaseman ansaitsevien vanhojen lasten- ja nuortenkirjojen parissa.

Mikko Saari
@msaari

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua