Täydellinen suomennos aistikkaasta renessanssiklassikosta ilmestyy jälleen – arviossa Giovanni Boccaccion Decamerone

Raffaello Sanzio Morghenin tulkinta Boccacciosta Kuvat: Wiki Commons / Tammi

”Aion kertoa rakastaville naisille – muut tyytykööt neulaan, värttinään ja viipsinpuuhun – avuksi ja lohdutukseksi sata jutelmaa, tarinaa, vertauskuvallista kertomusta tai tositapahtumaa, miten niitä nimitettäneenkin, jotka seitsemän naista ja kolme miestä käsittävä kunniallinen seurue, joka oli ruton viimeksi raivotessa poistunut Firenzestä, kertoi kymmenen päivän aikana, sekä liittää tähän muutamia lauluja, joita mainitut naiset huvikseen lauloivat. Näissä kertomuksissa saamme tutustua moniin sekä hauskoihin että vakaviin lemmenseikkailuihin, ja muihin niin uudempina kuin vanhoinakin aikoina sattuneisiin tapahtumiin.”

Näin orastavan italialaisen renessanssin maailmaan meidät johdattaa Giovanni Boccaccion (1313–1375) Decameronen (Tammi, 2025) kirjailijan esipuhe, josta käy ilmi, että ylhäinen seurue oli paennut paiseruttoa Fiesoleen, jossa he hauskuuttivat toisiaan kertomalla lyhyitä kertomuksia, joita pidetään novellien esikuvina.

Suuri novellitaiteen luoja Giovanni Boccaccio kirjoitti Decameronen jo verrattain kypsällä iällä, jolloin hänen näkemyksensä rakkaudesta oli kiteytynyt. Novellikokoelma kuvailee realistisesti kaikkia yhteiskuntaluokkia ja sivaltaa ajan ilmiöitä.

Olennaisia teemoja, jotka nousevat käännöstekstistä, ovat naisten tasa-arvoisuus, kuvausten realismi, kirkon kritiikki sekä kertomuksissa esiintyvä avoin aistikkuus ja eroottisuus.

Ilmari Lahden ja Vilho Hokkasen suomentama Decamerone (tai toiselta nimeltään ”Prinssi Galeotto”) kirjoitettiin n. 1350–1353. Maailmankuulu novellikokoelma ja novellitaiteen loistava perusteos julkaistaan ensimmäisenä, täydellisenä Ilmari Lahden ja Vilho Hokkasen suomennoksena Tammen kustantamana. Kyseessä on uusin painos suurkäännöstyöstä, joka tehtiin vuonna 1947.

Teosta ei käännöstyönä voi sivuttaa. Se tulisi löytyä jokaisen kirjahyllystä. Jos ei ole muuta syytä opiskella italian kieltä, niin Decameronen vuoksi.

* *

Boccaccio on renessanssin ensimmäinen liikkeellelaskija ja italiankielisen proosan kehittäjä. Decameronessa italian kirjakieli nojautuu Toscanan alueen ja etenkin Firenzen 1200–1300-lukujen murteeseen, jonka kirjallinen arvovalta perustuu sitä käyttäneisiin kirjailijoihin, kuten Boccaccioon.

Italiankieliseen lähdetekstiin, joka kulkee nimellä Il Decamerone – Prencipe Galeotto, verrattuna tekstin sujuvuus, nokkeluus ja sanoma eivät katoa. Silti loisteliaasta suurkäännöstyöstä hieman huokuu miltei kahdeksankymmenen vuoden taakse sijoittuva kieliasu. Käännöksen hankaluutta on lisännyt lähdetekstin auktoriteetti.

Teoksen esitystapa ja tyylikeino säilyvät Lahden ja Hokkasen käännöstyössä. Juri Nummelin johdantopuheessaan (”Boccaccion Decamerone ja Joel Lehtosen suomennos”) kirjoittaa, että Hokkanen ja Lahti tekivät käännöksensä saksasta, ja jotkut kriitikot ovatkin pitäneet käännöstä kuivana, sillä sitä ei ole tehty alkuperäiskielestä. Tosin vuoden 2025 julkaisun mukaan suomennos on tehty täydellisestä italiankielisestä laitoksesta.

* *

Decamerone on jo huomattavan pitkään ollut käännettynä monille sivistyskielille. Suomenkieliseen kirjallisuuteen Boccaccion novellit ovat jättäneet vain vähän kirjallisia jälkiä. Osa käännöstyön vaiheista on hämärän peitossa. Kirja on kuitenkin suomennettu useita kertoja. Juri Nummelinin johdantopuhe Novelleja Decameronesta -teoksesta (Helmivyö, 2023) valottaa käännöstyön historiaa.

Lyhyesti kaksi ehkä tunnetuinta käännöstä ovat Joel Lehtosen vuoden 1914 suomennos (Tammi), jolloin vallitseva moraali vaikutti käännöstyöhön niin että Lehtonen suomensi vain kaksikymmentäkahdeksan novellia. Vasta vuonna 1947 ilmestyi Decameronen käännös viimeisimmässä muodossaan Ilmari Lahden ja Vilho Hokkasen suomennoksena.

* *

Hallitsevana novelleissa on viehätysvoima, jolla naisia on kuvattu tasa-arvoisina ja joka valottaa kirjailijan arvomaailmaa. Jo Boccaccion esipuhe kertoo, miten kirjailija on omistanut teoksensa naisille, viihdyttääkseen näiden yksitoikkoista elämää, sillä naiset eivät saaneet liikkumatilaa tai mahdollisuuksia ajan yhteiskunnassa. Yhä on helppo nauttia Boccaccion taitavan nokkelasta ilmaisuasusta ja kerronnan kirjallisesta taidokkuudesta, mitä monet lyhyet kertomukset viisaista naisista edustavat.

Ehkä mieleenpainuvin ratkaisuista on Elisan seitsemännen päivän kolmas kertomus, jossa Agnetan suhde munkki Rinaldoon ei paljastu naisen oveluuden myötä. Kerran aviomiehen ollessa poissa, Rinaldo saa suostuteltua Agnetan tahtoonsa. Mutta äkillisesti aviomies saapuukin paikalle. Agneta keksii äkkiä neuvokkaan sepityksen, joka pelastaa hänet ja Rinaldon.

”Rakkaani, pojan kummi, veli Rinaldo on täällä. Jumala varmastikin lähetti hänet luoksemme, sillä ellei hän olisi tullut, olisimme menettäneet pikku poikamme” – ”Mitä sinä sanotkaan?” huudahti typerä aviomies hämmästyneenä. ”Niinpä niin”, huokaisi rouva, ”poika sairastui niin äkkiä, että luulin hänen kuolevan, enkä tiedä mitä olisin tehnyt ellei veli Rinaldo olisi sattunut tulemaan parahiki. Hän otti lapsen syliinsä ja sanoi: ”Sisareni, hänellä on matoja, ja ne ovat päässeet sydämeen ja saattavat aiheuttaa kuoleman.”

* *

Novelleissa realistinen ajankuva yhdistyy humoristiseen kerrontaan. Mukana kuvauksissa ovat kaikki yhteiskuntaluokat – ketään säästämättä. Hahmoja on kuvattu epäsuorasti niin että Boccaccio antaa heille vain muutamia piirteitä, kuten nuori tai ylhäisä, jotka herättävät lukijassa assosiointia.

Tarinoissa kuvataan ihmisten vikoja realistisesti, kun aiemmin keskiajan kirjallisuudelle oli ominaista henkilöhahmojen kaavamaisuus. Samoin teos pureutuu arkipäiväisiin asioihin. Ensimmäisen päivän ensimmäinen kertomus kuvailee notaari Ciapperelloa ajalleen realistisesti:

”Hän oli notaari, mutta olisi pitänyt suurena häpeänä, jos jotakin hänen laatimistaan vähälukuisista asiakirjoista olisi pidetty oikeana. Mutta vääriä hän sen sijaan oli aina valmis laatimaan, vieläpä ilmaiseksi ja joka tapauksessa mieluummin kuin oikeita suurestakaan palkkiosta. Hän antoi vaadittaessa, tai jopa vaatimattakin väärän todistuksen erittäin mielellään. Siihen aikaan annettiin Ranskassa valalle suuri arvo, ja kun Ciapperello ei kaihtanut väärin vannomista, hän voitti kaikki epäilyttävät jutut, joissa sai kunnian ja omantunnon kautta vannoa puhuvansa totta.”

* *

Boccaccion novellit kuvaavat ihmistä, joka ei ollut enää uskonnon kahleissa. Mieleenpainuvia ovat kertomukset kirkonmiehistä, jotka olivat paatuneita, mutta jotka onnen tai sattuman kautta ikään kuin pelastuvat kirkon silmissä.

Kertomukset kyseenalaistavat maailman yleispätevinä pidetyt lainalaisuudet. Munkkeja on kuvailtu koomisesti useassa kohtaa. Dineon ensimmäisen päivän neljäs tarina osoittaa keskiaikaisten moraalioppien ja skolastiikan hylkäämistä sekä selibaattilupausten rikkomuksia. Toscanan apotin itsetutkiskelu kuvastaa vapaata Raamatun tulkintaa.

”Ja miksen”, hän sanoi itsekseen, ”miksen minä nauttisi ilosta saadessani? Surua ja huolta on aina tarjona. Tämä kaunis tyttö on nyt täällä luostarissa, eikä kenelläkään ole siitä aavistustakaan. Ja jos minä saan hänet olemaan minulle mieliksi, niin miksen tekisi sitä? Kuka sen saisi tietää? Ei varmastikaan kukaan, ja salaiset synnit ovat puoliksi anteeksi annettuja. Tällaista tilaisuutta tuskin tarjoutuu koskaan, ja järkevän ihmisen tulee mielestäni ottaa vastaan se onni, minkä Herra hänelle suo.”

* *

Teos on ajankohtainen kannanotto nykypäivän epidemioiden keskellä. Se puhuttelee ajankohtaisissa kristillisissä kysymyksissä nykypäivän yhteiskunnallisissa konteksteissa.

On useita syitä, miksi Decamerone säilyttänyt ikivihreän asemansa kirjallisuudessa. Kirjan merkitys piilee sen yleismaailmallisessa sanomassa. Decameronea lukiessaan voi todeta, että maailma ja ihminen ovat muuttuneet vain vähän. Rakkaus, aistikkuus ja eroottisuus käyvät ilmi eri yhteyksissä, ja kirja haluaa ikään kuin viestiä, että rakkaus ohjaa ihmisen elämää ajasta riippumatta. Joitain se on johtanut onneen; joitain taas turmioon.

Mutta nykypäivänä ei enää voi yhtyä Hermann Hessen Boccaccio-esseen lainaukseen, joka löytyy kustantajan teoksen esittelystä ja josta jokainen voi tehdä johtopäätöksensä. Hesse kuvailee teosta:

”Jalon herra Boccaccion sata tarinaa ovat senlaatuisia, että ne pakottavat nuorukaiset ihastumaan, tytöt punastumaan tai liikuttumaan, miehet nauramaan ja viisaat mietiskelemään. – Herkässä ja kokemattomassa iässä oleville lapsille eivät kertomukset sovellu, eivät myöskään tylsistyneille vanhuksille eivätkä liioin ihmisille, joilla on äkäinen, pikkumainen ja jörö mielenlaatu. Mutta näitä lukuun ottamatta voivat kaikenkaltaiset nuoret ja vanhat ihmiset lukea niitä suureksi huvikseen ja varmaan jossain määrin hyödykseenkin.”

Mari Loponen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua