Tatu Vaaskivi leimusi kuin tähdenlento – Miika Siironen kirjoittaa säkenöivästä kriitikko-kirjailijasta, jonka jälkimaailma unohti

Tatu Vaaskivi Oulun Hietasaaressa. Kuva: SKS:n arkisto

Kesällä 2019 ostin Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiviltä romaanin Yksinvaltias. Se löytyi viiden euron kirjalaarista priimakuntoisena. Kirjailija Tatu Vaaskiven suurteos (737 sivua) kertoo Rooman yksinvaltiaasta Tiberiuksesta, joka hallitsi valtakuntaansa eristäytyneenä Caprille. Keisarin Villa Jovis -huvilan rauniot ovat yhä nähtävissä saaren kärjessä.

Ihastuin Vaaskiven käyttämään kieleen. Se on kuvailevaa, koukeroista ja tavattoman kaunista. ”Ja sydän läppää ontelossaan hellän raskaana lihasmöhkäleenä kuin veripunainen huojuva kuokka.” Millainen mies osaa maalata kirjoituskoneellaan tällaiset tunnelmat?

Ja missä tilanteessa! Vaaskivi oli Yksinvaltiasta kirjoittaessaan monisairas, taloudellisesti puilla paljailla, sotatraumojen maahan lyömä, ketjupolttaja ja lääkkeiden väärinkäyttäjä. Yksinvaltias ehti valmiiksi, mutta Jeesuksen elämästä kertova Pyhä kevät ei. Vaaskivi menehtyi sydänkohtaukseen 21. syyskuuta 1942, vain 30-vuotiaana.

”En voi, en tahdo kuolla juuri nyt, kun, kun koko tulevaisuus on edessäni”, hän ehti valittaa saman vuoden maaliskuussa kirjeessä kustantaja Esko Aaltoselle.

Pervitiinin voimalla

Tatu Georg Adolf Wahlstén (1912–1942), vuodesta 1935 lähtien Vaaskivi, oli kotimaisen kirjallisuuskritiikin ja romaanikirjallisuuden kiihkeä tähdenlento. Työteliäimmät vuodet sattuivat talvisodan alle. Helsingin pommitusten todistaminen murskasi miehen ja mielenterveyden. Samoin kävi runoilija Aaro Hellaakoskelle.

Loppuaikoinaan Vaaskivi oli lääkenarkomaani. Päivittäin kului seitsemän tablettia metamfetamiinia, ja illalla hän nukutti itsensä barbituraateilla. Vaaskivi popsi kuin karkkeja samaa saksalaista pervitiiniä, joilla kaukopartiomiehet pysyivät virkeinä ja toimintakykyisinä vihollislinjojen takana.

Vaaskiven elämästä ja kuolemasta kertoo Miika Siirosen teos Nero ja Narkissos – Kirjailija Tatu Vaaskiven elämä (Väyläkirjat, 2025). Siironen on historiantutkija ja hänen teoksensa yksi parhaita ja täyteläisimpiä elämäkertoja, joita olen koskaan lukenut.

”Tämä on tarina rikkinäisen ja lahjakkaan nuoren ihmisen kamppailusta. Paljolti käsissäsi on myös sairaskertomus.”

Siironen pääsee Vaaskivi-tutkimuksessaan todella syvälle – niin syvälle, että osin mennään jo psykologisten ja lääketieteellisten tulkintojen ja olettamusten puolelle. Perusidea on kuitenkin kirkas: Vaaskivi oli isätön, äitinsä hyljeksimä ja tätiensä kasvattama lellikkilapsi, jolle kehittyi voimakkaan narsistinen persoonallisuus ja omakuva.

Hän tiesi ja tunsi olevansa tarkoitettu tekemään suuria, ja tuota kutsumusta hän toteutti määrätietoisesti. Näyttämisen haluisen työnarkomaanin kynttilä paloi takuuvarmasti ja pikaisesti loppuun molemmista päistä.

Miika Siironen. Kuvat: Väyläkirjat / Studio Ollila

Oulu, kesäyön kaupunki

Vaaskivi oli kotoisin Oulusta, mutta helsinkiläistyi pakon edessä uraansa edistääkseen. Lopulta hän palasi ja miltei erakoitui Oulun Hietasaareen, lapsuuden luontoparatiisiinsa. Vaaskiven elämäkerta tuli siis julki hyvään aikaan kunnioittamaan Oulun kulttuuripääkaupungin asemaa vuonna 2026.

Vaaskiven lapsuudenkoti oli Niskasen kauppa osoitteessa Isokatu 27. Siellä oli ”myymäläpöytiä täynnä kangaspakkoja, sokeritoppia ja silkkiä. Nahkalakkeja, rukkasia, köysiä, sankoja. Kaikkea, mitä maalainen saattoi tarvita viemiseksi kaupunkimatkaltaan.”

”Ajan mittapuulla Tatu oli hemmoteltu lapsi, pikkukeisari… Tatun varhaislapsuutta leimasi korostunut tarve saada osakseen ympäristön huomio ja ihailu.”

Kun poika oli 7-vuotias, Helsinkiin jo aiemmin muuttanut äiti halusi hänen luokseen. Kolmivuotisen valmistavan koulun jälkeen Tatusta tuli Helsingin Suomalaisen Lyseon (nykyinen Ressun lukio) oppilas. Ja koulukiusattu, johon riittivät fyysinen heikkous sekä pikkuvanha puhetapa ja mielenlaatu.

Myöhempien tulkintojen mukaan Tatulla saattoi olla Stillin tauti eli lapsuuden reuma. Tuolloin sitä ei osattu diagnosoida.

Ikkuna auki 1930-luvulle

Vaaskiven kirjallinen ura alkoi 15-vuotiaana. Nuori mies ”suolsi tekstiä ja linkosi väsymättä käsikirjoituksia kohti kustantamoita”. Jo 16-vuotiaana oli valmiina 700-sivuinen romaani, joka tuli bumerangina takaisin Otavasta. Koulu jäi, kirjoittaminen veti.

Keväästä 1930 lähtien Vaaskivi oli tuttu näky helsinkiläisessä Ylä-Brondinin kahvilassa eli ”Brondassa”. Se oli taiteilijoiden suuri yhteinen koti.

Tästä eteenpäin yhden kriitikko-kirjailijan elämäkerta avautuu mahtavaksi ikkunaksi 1930-luvun suomalaiseen kulttuurielämään, Tulenkantajien sukupolveen ja sen kuuluisiin edustajiin.

Nuori tyhjäntoimittaja tutustui kaikkiin, joilla Suomessa oli nimeä. Tästä seurasi pettymyksiä työssä ja rakkaudessa, jopa seksitauteja. Vuonna 1932 Vaaskivi palasi Ouluun ja kaksi vuotta myöhemmin takaisin Helsinkiin. Vasta tästä alkoi hänen tuotteliain aikakautensa.

”Hän alkoi rakentaa uniikkia kirjallista ilmaisutapaansa, joka perustui valtavien tietomassojen siivilöintiin. Laajamittaisiin tiedonarkeologisiin kaivauksiin… itseoppineiden tapaan Tatu Vaaskivi keräsi suodattamatta ja luokittelematta kaiken käsillä olevan materiaalin.”

Kriitikkona armoton

1930-luku oli kirjallisuudessa kotimaisen modernismin synty- ja kulta-aikaa, painetun sanan valtakautta. Uudet teokset saivat helposti jopa kymmeniä arvioita aikansa lehdissä. Silti vain yksi prosentti valtion tukimarkoista valui kirjailijoille. Näyttämötaide imi tuista puolet. Aika oli köyhä ja työttömyys kova, ja yhteydet nykypäivään ovat silminpistävät:

”Kurjimpiinkin henkisiin töihin oli pyrkimässä kolmisenkymmentä filosofian tohtoria ja pari sataa maisteria”, muisteli toinen oululainen, kirjailija Matti Hälli.

Nimimerkki T. Vaaskivi alkoi tehdä itseään tunnetuksi kirjallisuuskriitikkona. Aseman saamisessa auttoivat kuuluisat tuttavuudet. kuten F. E. Sillanpää ja V. A. Koskenniemi. Jälkimmäinen oli niin ikään kasvanut Oulussa isättömänä nuoren leskiäidin poikana.

T. Vaaskivi oli kritiikeissään ehdoton ja aikamoinen opportunisti. Hänen mittapuunsa oli kirjallisuuden kansainvälinen taso. Hän ei pelännyt muuttaa suhtautumistaan kirjoittajaan täysin, jos hänelle itselleen oli siitä jotakin hyötyä. Esimerkiksi Volter Kilpi ”loukkaantui sydänjuuriaan myöten”, kun vasta 25-vuotias kriitikko teilasi tämän Kirkolle-teoksen Uudessa Suomessa.

Omien teostensa saamaa kritiikkiä Vaaskivi ei sietänyt lainkaan. Lauri Viljanen yritti sentään olla rakentava, mutta Vaaskivi ei antanut armoa. Omissa arvioissaan hän mitätöi Viljasen nimen ja teokset täysin.

Tatu Vaaskivi sekä Yrjö Ollilan muotokuva Elina Vaarasta (1929). Kuvat: SKS:n arkisto / Ateneumin taidemuseo

Rakkaus Elina Vaaraan

Tatu Vaaskiven aikuiselämän suuri rakkaus oli runoilija Elina Vaara. Heidät vihittiin siviiliavioliittoon syksyllä 1937. Tässä vaiheessa Vaaralla oli kaksi lasta ja takana kaksi epäonnistunutta avioliittoa. Ennen Vaaskiveä hänelle oli menettänyt täysin sydämensä muuan 17-vuotias Mika Waltari.

Vaaran oikea nimi oli Kerttu Sirén. Hän oli syntynyt keskiluokkaiseen tamperelaisperheeseen keväällä 1903. Molemmat elivät eräänlaisessa myyttisessä satumaailmassa. Se näkyy myös Vaaran runoudessa, joka on paljolti unohdettu.

Elinasta tuli Tatun elämän uusi tuki ja turva. Pariskunta muutti keväällä 1937 Helsingin Töölönkadulle suureen kaksioon. Seurasi pari vuotta suureellista ja porvarillista perhe-elämää, jota sävyttivät kirjailijan toivoton epäkäytännöllisyys ja tuhlaileva rahankäyttö.

Talvisota murskasi

Kesä 1939 kului Italiassa. Molemmat hurmaantuivat maasta ja Vaaskivi Mussolinista. Mutta sitten syttyi talvisota. Tammikuussa 1940 pariskunta pakeni Helsingin pommituksia kauhuissaan Hyvinkäälle ja kohta turvaan Ruotsiin.

Elina Vaara oli lapsena kestänyt sisällissodan ratkaisutaistelut Tampereella. Vaaskiven sota murskasi täysin.

”Ajatus fyysisen koskemattomuuden loukkaamisesta oli hänelle äärimmäisen ahdistava. Elina joutui silminnäkijänä todistamaan, miten trauma hitaasti musersi Tatun psyykeen.”

Helpotus löytyi lääkkeistä, jotka olivat toista maata kuin nykyisin. Vaaskivi koukuttui nopeasti.

”Oulun Asemakadun apteekissa sekoitettiin 1940-luvulla yli neljääkymmentä yskänlääkekomboa. Vaikuttavana aineena oli usein… heroiini.”

Taiteilijapariskunta Vaaskivi. Kuva: SKS:n arkisto

Yksinvaltias oli pakoreitti

Yksinvaltias-romaani ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1941–1942. Hetken se oli maan puhutuin kirja, mutta pian se unohdettiin. Romaani ei avannut Vaaskivelle tietä (saksankieliseen) Eurooppaan. Muutama vuosi myöhemmin nuo ovet potkaisi auki Waltari Sinuhellaan.

Siirosen elämäkerta vahvistaa sen, minkä jo itsekin romaania lukiessani aavistelin: Yksinvaltias oli aivan liian raskassoutuinen ja vaikeaselkoinen historiallinen romaani saavuttaakseen lukevan yleisön pysyvän suosion.

”Pienet detaljit saavat lukijan paikoin haukkomaan henkeään. Usein ne yhteen koottuna muistuttavat kuitenkin mieletöntä basaaria, jossa on kaikkea liikaa – ääntä, väriä, yritystä. Teksti käy raskaan julistavaksi, barokkisen paisuttelevaksi, superlatiivien ja toiston puuduttamaksi”, Siironen siteeraa toista Vaaskivi-tutkijaa Kari Sallamaata.

Vaaskivi käpertyi Tiberiuksen kautta omaan maailmaansa sekä maahan ja aikaan, jota hän rakasti.

”Se oli pakoa trauman pimeydestä, helpotus alituisista sodan ympärillä pyörivistä pakkomielteistä, keino pysyä psyykkisesti koossa.”

Kahdeksan vuotta työtä

Vaaskiven kuoleman jälkeen hänen lähipiirinsä piti määrätietoisesti yllä kuvaa nuorena kuolleesta nerosta, eikä hänen monia kummallisia ratkaisujaan kritisoitu. Nykyisin hän on koko lailla unohdettu entinen suuruus.

Miika Siironen nostaa esiin mahdollisuuden, että henkisesti lopussa ollut Vaaskivi saattoi (tiedostamatta) itse jouduttaa lähtöään ”ravistamalla lääkeputkilosta vielä ylimääräisiä barbituraatteja”.

Loppuun palaminen on inhimillisesti ymmärrettävää, ilman sotien tuomaa lisärasitustakin. Vaaskiveltä julkaistiin kahdeksan vuoden aikana 13 teosta ja sen päälle kolme kirjaa postuumisti kuoleman jälkeen. Kritiikkejä ja muita sanomalehtikirjoituksia syntyi satoja.

Yksilökertomus ja ajankuva

Miika Siirosen teos on elämäkertana harvinaisen täydellinen, kokonainen 1930-luvun ja 1940-luvun alkuvuosien ajankuva. Kiinnostavia sivuhuomioita kirjasta löytyy vaikka kuinka, esimerkiksi kuvaus pääkaupungista ”juureksilta haisevan” ja hyytävän kylmän nälkätalven 1942 jälkeen:

”Kevään koittaessa Helsingin kaupoissa kiersi nälän riuduttamia kaupunkilaisia etsimässä mitä tahansa ruuan nimellä kulkevaa.”

Samana talvena Pitkäniemen mielisairaalassa kuolleiden potilaiden määrä oli nelinkertaistunut, ja Nikkilän sairaalassa syötiin kevään koittaessa pihan ruohoa.

Siirosen työn täydentävät kattava luettelo lähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta, henkilöhakemisto ja 40-sivuinen viiteluettelo. Tutkija näyttää tässä esimerkkiä siitä, miten tutkittava identifioidaan ja käsitellään yksilönä samalla kun hänet täydellisesti kehystetään omaan aikakauteensa.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua