Tarkkaa, sävykästä ihmisten ja ympäristön havainnointia – arviossa Jyri Vartiaisen Sanon vielä tämän

Kuvat: Milka Alanen / Teos

Havaintoni ponnahtaa jostain alitajunnasta, ja olen itsekin sen suhteen epäuskoinen, mutta näin se on: Jyri Vartiaisen tekstistä tulee mieleen Pentti Haanpää. Tarkkaa, sävykästä ihmisten ja ympäristön havainnointia, värejä – tai harmaan sävyjä –, metsän – tai kaupungin – liikkumattomuutta, lehtien havinaa, yön ääniä jostain kaukaa, yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta, itseensä käpertyneitä ja kulmikkaita ihmishahmoja. Tapahtumat, jos niitä on, ovat arkisia ja kaiken taustalla on surumielinen huokaus; Haanpäällä metsän ja Vartiaisella kaupungin.

Jyri Vartiainen (s. 1990) on tuottelias kirjailija, joka on tunnettu lyhytproosastaan ja runoteoksistaan. Pienoisromaanit, muu lyhytproosa ja runous tihkuvat Sanon vielä tämän – kokoelman (Teos, 2024) teksteistäkin läpi, kerronta on sujuvaa, tarkkaa ja samalla pelkistettyä. Lauseet ja niiden sanat asettuvat jollain unenomaisella tavalla toistensa perään ja lomaan avaten lukijalle voimakkaita visuaalisia tuntemuksia.

Kuvaa ja ääntä, ihmisen elämästä

Kokoelmaan sisältyy 23 lastunomaista kertomusta, jotka on ryhmitelty viiteen lukuun. Kirjoitusten otsikot viestivät tekstien pelkistyneisyydestä (Luku 1: Luostari, Jouluarpa, Vibraattori, Jäänmurtajat).

Teemat vaihtelevat erakkomaisen kertojan päivärutiinien ja mielentilan tarkasta kuvaamisesta vampyyrinäytelmän tekstiyritelmään. Valtaosa käsittelee kuitenkin tavallisia tapahtumia tavallisessa ympäristössä: keilahalli, kouluavustajan työ, työhuoneen vuokraaminen teollisuushallista. Vartiainen antaa arkielämälle syvyyttä ja vivahteita paikoin piinallisen tarkalla kuvauksella. Juuri tästä syntyy vahva visuaalisuuden kokemus, jota täydentävät usein esiintyvät äänimaiseman kuvaukset.

Vartiaisen lyhyttekstin taidonnäyte on parin sivun mittainen Jäänmurtajat. Alusten ikiaikainen, yksinkertainen ja ankara muotoilu tekee kertojaan vahvan vaikutuksen. Kestävyys, lujuus, liikkumattomuus, valmius lähtöön kun tarvitaan. Valmius auttamaan ylipäätään, mikä kertojan mielestä usein epäonnistui. Kavereista monet olivat kaikonneet ja mieleen palasi vain jokin nimi tai muisto; mitä niillä oli tarkoitus tehdä?

”Hän tarkkaili jäänmurtajien liikkumattomuutta, niissä oli kesälläkin jotakin kylmää, henkäys toisesta vuodenajasta ja toisenlaisesta elämästä. Elämän suuntaa täytyi ajoittain muuttaa, mutta siihen ei tarvittu suuria tapahtumia tai muutoksia, riitti, kun jokin naksahti eri asentoon ja värit vaihtuivat toisenlaisiksi. Mutta jäänmurtajat olivat paikallaan, nehän olivat oikeastaan yksilöitä, hänen teki mieli ajatella niitä yhdessä, ne olivat joukkona vaikuttavampi näky, kuin pataljoona rivissä valmiina ottamaan vastaan liikkeellelähtökäskyn.”

Häivähdys esseenomaista pohdintaa sisältyy kertomukseen Zombi. Kertoja avaa netissä vanhan sosiaalisen median sivuston, jota kukaan ei enää käytä. Sivusto on täynnä kouluaikaisten kavereiden profiileja, jotka ovat sinne säilöytyneet kuin elävät kuolleet, eräänlaiseen aikakapseliin.

”Kaikesta tulee häpeällistä. Kaiken pitäisi kuolla.”

Ihmiskuvaajana Vartiainen on hienoviritteisen tarkka. Kohtaaminen pihamaalla naapurissa asuvan papin kanssa (kertomuksessa Pappi):

”Pappi oli edelleen komea, mutta hänen kasvoissaan oli samanlaista kuluneisuutta kuin päihteidenkäyttäjillä. Miehen silmät olivat nopeat ja vähän ahdistuneet, mutta hänen olemuksensa oli rento, hän istui muovituolillaan huonossa ryhdissä ja hänen lyhyet hiuksensa olivat sotkuiset, ne kihartuivat takaa ja hiussuortuvissa oli hikeä.”

* *

Pentti Haanpään aikoihin arjen käyttöteknologiaan kuului separaattori, nykyään vibraattori, josta Vartiainen kirjoittaa eräänlaisessa ihmissuhdekuvauksessaan. Nainen asui kerrostalossa, jonka katolta joku oli joskus hypännyt. Tämäkin seikka nousi kertojan mieleen seksin jälkeen, samoin kuin läheisyys, jota kertoja tunsi vibraattoria kohtaan:

”Se oli niin kuin hyvä kahvinkeitin tai kaiutin, siitä tuli olo, että rahat eivät olleet menneet hukkaan.”

Pentti Haanpää oli pienen ihmisen puolella. Myös Vartiaisen ihmiset ovat pieniä, usein syrjässä valtavirrasta, mutta kuitenkin keskellä elämää. Kuin vahvistuksena Haanpää-näylleni Vartiainen päättää kokoelmansa Tie-nimiseen tekstiin:

”Mies pyöräilee pitkää tietä pitkin. – – – – Mies ei ajattele, että runous olisi rakastamista, runous vain on. Sitä kertyy. Mies pyöräilee pitkää tietä pitkin.”

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua