Tämä kirja on luettava hitaasti nautiskellen – arviossa Pertti Lassilan Jälkisato

Kuvat: Teos

Kirjailija Pertti Lassila (s. 1949) on kirjoittamisen ja kirjallisuuden moniottelija, joka ei ole koskaan kaihtanut suuria teemoja. Aika, elämä, menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus ja ikuisuus ovat olleet teemoja Lassilan viidessä aiemmassa romaanissa, joista Armain aika (Teos, 2015) oli Finlandia-ehdokkaana. Näille teemoille Lassila rakentaa myös Jälkisadossa (Teos, 2023). Ja kirjoittaa tarkasti, taitavasti ja kauniisti – sanoisin suvereenisti, niin helposti hän johdattaa lukijan pohdintoihin elämän perusasioista.

Jälkisato on kirjailija Viljo Salon kasvutarina vahvan yksinhuoltajaäidin hoivista itseään etsiväksi kirjallisuudenopiskelijaksi ja lopulta kirjailijaksi – edelleenkin itseään etsiväksi. Muistumat lapsuuteen antavat puheenvuoron myös isoeno Untolle, joka toimii isähahmona isättömälle pojalle. Kasvutarinaa kannattelevat lisäksi Viljon naissuhteet, lapsuudesta ja kouluajoista alkaen. Naissuhteista ei löydy oikeaa rakkautta, vaikka Viljo itse toisinaan näin kokeekin.

Teoksen hienous on vapaasti hengittävässä ja tarkassa kerronnassa, johon on upotettu aforisminomaisia pohdintoja. Rakenne ja sisältö tukevat toisiaan; pohdinnat istuvat luontevasti kerrontaan ilman, että syntyisi vaikutelmaa itsetarkoituksellisesta aforismien viljelystä. Lassila ilahduttaa lukijaa sanataiteen artesaanina. Muistot, vuodenaikojen vaihtelut, kaupunkiympäristön kuvaukset ja saaristomaisemien kauneuden Lassila kuvaa herkkyydellä, joka tuo esiin niin lapsen tuoreen kaiken näkevän katseen kuin ikämiehen nostalgiset ja seestyneet havainnot.

Aika nielee elämän

Viljon lapsuudenmuistot ovat kirkkaita. Johtuuko muistaminen sattumasta vai siitä, että muistoon liittyy merkitys? ”Eikä minulla ole aavistusta siitä, mitä olen unohtanut, ja sitä on moninkertainen määrä siihen verrattuna, mitä muistan.” Lapsi ja kuolema -teemassa isoeno Unto opastaa ja lohduttaa Viljo-poikaa kuolleiden lintujen avulla:

”Kuolenko minäkin, Viljo kysyi? – – Et ollenkaan, et sinä kuole, eno sanoi. Sinä kasvat ja kehityt ja muutut, kun vuodet kuluvat. – – Sitä voi tuskin ymmärtää, tiedän sen, mutta niin se kuitenkin on ja se johtuu ajasta. Se muuttuu toiseksi, kun kasvat, ja se muuttaa sinut.”

Isoenon pohdinnat ajasta ja elämästä virittävät kirjan pääteemaa ajasta, joka nielee elämän ja johon elämä lopulta katoaa.

”Elämä, se iso ihmisen asia, näytti todelta, mutta vanhana rupeaa epäilemään, että taikatemppu se on, se ei voi olla sitä, mitä se on. Se oli unennäköä, joka haihtuu, kun herää äänettömään, tyhjään pimeään. Sitä kuivuu ja kaatuu ja lahoaa ja katoaa. – – Lapsi elää maailmassaan, ja minä omassani ja tiedän, että lapsen ihmeellinen maailma on valtava, sininen ilmapallo, joka hohtaa korkealla auringon säteissä kunnes se alkaa vuotaa, kutistuu ja vaipuu maahan ja on lopulta ryppyinen ja himmeä kuin vanhuksen kasvot.”

Kuka on minä? Elääkö vai ollako vain olemassa?

Kirjailijana Viljo asettuu elämään – jopa omaan elämäänsä – nähden ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Avain kirjoittamiseen löytyy torjuttujen rakkauksien jälkeen:

”Rakkausasia on sellainen, että sille ei voi mitään. Se on tärkein niin kauan kuin se on, mutta kun se ei enää ole tärkein, se ei ole yhtään mitään, Viljo sanoi. – – Kirjailijan pitäisi tiedostaa se, mitä on mielessään tuntenut, ja ymmärtää se, mitä on tiedostanut kyetäkseen ilmaisemaan sen, minkä on ymmärtänyt, Viljo sanoi. Taiteen alku on tunteessa, mutta taide ei ole tunteessa kylpemistä vaan yritys ymmärtää asioita, jotka tunne on herättänyt. – – Kuka on minä? Se on jonkinlainen väline, työkalu, joka on oltava.”

Viljon elämä ajassa on toisteista. Kirjoja syntyy, päivärytmi pysyy samana, ruoka ja viinit ovat aina italialaisia. ”Viljo oli sitä mieltä, että yleensä kaiken oli hyvä toistua, koska elämä niin oli yksinkertaista, se säästi aikaa ja vaivaa.”

Havahtumisia aiheuttavat lähinnä naissuhteiden päättymiset ja äidin kuolema. Mutta näidenkin jälkeen Viljon elämä jatkuu samanlaisena. Hän ei odota elämältä enempiä eikä kukaan häneltäkään mitään odota. Viljo kokee, ettei oikeastaan ole elänyt, hän on etupäässä vain ollut olemassa. Tunteet on koteloitu. Vain kirjoittamisesta jää jälki, kirjailija merkkaa omaa aluettaan. Viljo on sinut ja sujut itsensä ja elämänsä kanssa.

Aikaa on, mihin käytät sen?

Viljon tyttöystävä Suvi kamppailee päälle hyökkäävää ja kaiken nielevää aikaa vastaan. Hänen huolensa liittyivät ulkonäköön ja havahtumiseen biologisen kellon olemassaolosta. Elämä on tässä, se on jokaisella omansa ja Viljon kanssa siihen ei liity tulevaisuutta, odotuksia tai toivoa.

Aikaa on, se on kuin ilma, jota hengitämme. Aikaa on jokaisella yhtä paljon, kysymys on vain siitä, mihin sen ajan käyttää. Viljon äiti on jalat maassa ja kiinni nykyhetkessä. ”Sokea nykyaika syöttää tulevaisuutta ja uhraa sen hyväksi, koska uskoo ja toivoo, että siitä tulee vielä parempi.” Elämä on elettävä hyvää tehden ja mahdollisimman vähän jälkiä jättäen. ”Paha ja vaarallinen on se hyvä, joka jää tekemättä.”

Vasta äidin kuolinvuoteen äärellä Viljo kohtaa viimeistä kertaa osan menneisyyttään, joka ei koskaan palaa, mutta joka heittää tulevaan koko ajan pitkän varjonsa. Tässä elämän lyhentymisen myötä syvenevässä varjossa Viljo jatkaa olemista elämässään.

Viimeisellä rannalla yksin, ajan äärellä

Lapsuuden merenrantakesät, opiskeluajan kesätyöt Ahvenanmaalla ja vanhemmalla iällä saaristoon hankittu vene piirtävät Viljon sieluun meren, kallioiden, luotojen ja vaihtuvien vuodenaikojen kuvat, jotka edustavat ajan järkähtämätöntä pysyvyyttä. Meri, kivet ja kalliot ovat, ovat olleet ja tulevat olemaan. Etäällä näkyvien luotojen takana on tuntemattomia vesiä, mutta ajan armollisuus ilmenee juuri siinä, että edessä oleva jää tuntemattomaksi. On vain nykyhetki ja menneisyyden pitkät varjot.

Kirjan loppukohtauksessa Viljo on yksin, olemassa oman elämänsä kanssa, äärimmäisellä luodolla ajan äärellä. Vasta kun elämä on eletty, aika lakkaa ahdistamasta.

”Kallio ei järky, eikä meri tuo tuhoa, se on mitä on. Ajan tullen minä häviän, eikä aika oikkuineen enää voi minua tavoittaa, Viljo miettii.”

Kun maailma puhuu, kirjailijan pitää kuunnella

Kauniin kerronnan ja tekstin sisään rakennettujen aforismien lisäksi Jälkisato sisältää kypsiä pohdintoja ja jopa ohjeita niille, jotka suunnittelevat kirjailijan uraa. Kaikki alkaa epäröinnistä, onko minulla mitään sanottavaa, kaikki älykkäät ja viisaat ajatuksethan on jo ajateltu ja kirjoitettu. Siksi on yritettävä onkia selkeitä ja kirkkaita sanoja ja lauseita.

Taito, ahkeruus, kestävyys ja lahjakkuudeksi nimitettävä ominaisuus, näitä myös kirjailija tarvitsee. Maailma puhuu taukoamatta, sitä pitää kirjailijan kuunnella, mutta vaikeaa se on, koska maailma puhuu kaikista asioista yhtä aikaa. Ja kaikkea mahdollista ei romaaniin kannata panna, vaan on poistettava kaikki mahdollinen, koska pitkän päälle lyhyempi on parempi.

Lopuksi vielä Anton Tsehovin ohje: lauseet on rakennettava huolellisesti, siinä kirjailijan koko taito.

Aivan mainio on kuvaus Viljon opiskelijalehteen kirjoittamasta kertomuksesta nimeltään Sadekuuro. Sadekuuro tuli mereltä, satoi alas, kasteli maan, täytti kivenkolot ja valui takaisin mereen. Tyttöystävä ei kertomusta ymmärtänyt, koska siinä ei ollut mitään jännittävää eikä erikoista. Toinen tyttöystävä taas ihastui illallisella Viljon pitkään ja elävään selostukseen matkastaan Elban saarelle. Lassila on sijoittanut tämän kertomuksen ikään kuin pieneksi novelliksi keskelle kirjaa; yllättävä ja riemastuttava rytminvaihdos.

* *

Lassila totisesti palkitsee lukijansa. Tämä kirja on luettava hitaasti nautiskellen. Ei sen takia, että teksti olisi vaikeaselkoista vaan siksi, että Lassila johdattaa lukijan kauniiseen maailmaan, jossa ajan, elämän, ajattelemisen ja kirjoittamisen monet ikiaikaiset ulottuvuudet voivat avautua jokaiselle lukijalle oman elämän ja siihen liittyvien pohdintojen kautta peilautuen. Niin kuin nuo ulottuvuudet ovat aina olleet ja avautuneet. Ja tämän kirjan pariin tekee mieli palata monta kertaa uudelleen.

Kaunis kansilehti (Camilla Pentti) nostaa oivaltavasti kirjan teemoja: välkehtivä meri luotoineen, mies ja vene sekä vanhan kunnon kirjoituskoneen vasarat uhmakkaasti pystyssä.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua