Suurteoksia II tuulettaa kirjallisuuden kaanonia – esseet kuin helmiä itsessään

Esipuheessaan Suurteoksia II -antologiaan (Tammi, 2023) Saara Turunen mainitsee yhtenä teoksen tavoitteena pohdinnan herättämisen siitä, mitä ”suuruus ylipäätään taiteessa tai kirjallisuudessa tarkoittaa” ja onko sitä olemassakaan. Antologia vastaa kysymykseen kahdenkymmenen kirjailijan voimin ilahduttavan monimuotoisesti.

Ensimmäinen Suurteoksia ilmestyi kaksi vuotta sitten. Kuten edeltäjänsäkin osa kaksi ottaa etäisyyttä miehiseen kirjallisuuskaanoniin – mutta ei kuitenkaan ole teos alleviivatusti naiskirjailijoista tai naisten kirjoittamisista kirjoista vaan kirjallisuudesta yleensä. Kirjailijoilta on jälleen kerran tilattu henkilökohtaista lähestymistapaa teoksiin, jotka ovat heille jollakin tavalla suuria ja jotka eivät ole suurelle yleisölle valtavan tunnettuja. Tämä on tuottanut taas virkistävän monipuolisen sadon – uuden antologian kirjoittajista vain Turunen on kirjoittanut myös edelliseen.

Mukana on niin kirjallisuustieteellisiä ja filosofisia analyysejä kuin henkilökohtaisia kasvutarinoita. Esimerkiksi Riikka Pulkkinen käsittelee metafiktiota, kerronnan etiikkaa ja epäluotettavuutta Pirkko Saision Punaisessa erokirjassa ja tarjoaa loistavan katsauksen kelle tahansa kerrontatekniikoista kiinnostuneelle. Samalla esseestä kasvaa myös kuvaus Pulkkisen omasta opiskeluajasta ja muistojen epäluotettavuudesta – ovatko hänen muistot hänen itsensä vai Saision luomia? Aina Bergrothin teksti 1900-luvun alkupuolella eläneestä filosofista ja poliittisesta aktivistista Simone Weilista on puolestaan vetoava johdatus Weilin elämään ja ajatuksiin.

Toisaalta osa kirjoittajista irtisanoutuu kirjallistieteellisestä analyysista: ”Menin kokeeksi yliopistossa kirjallisuuden johdantokurssille, mutta minulle tuli siellä hyvin nopeasti epämukava olo, vähän samaan tapaan kuin silloin, kun joku yrittää selittää ihmisenä olemista evoluutiopsykologian keinoin tai kun rakastumisesta puhutaan biokemiallisena reaktiona”, Outi Mäkinen kirjoittaa. Hänen esseensä Mio, poikani Miosta on ylistys tarinassa elämiselle ja eläytymiselle ja kapinoi samalla sitä vastaan, että kirjallisuus pitäisi nähdä jotenkin hyödyllisenä. Essee olisi hyvää luettavaa kaikille, jotka perustelevat lastenkirjallisuuden tärkeyttä siitä opittavien taitojen, ei niinkään kirjallisuuden itsensä, perusteella.

Antologian esseiden henkilökohtaisuus muistuttaa välillä Miten kirjani ovat syntyneet -sarjan kirjailijakehitystarinoita (parhaalla mahdollisella tavalla). Esimerkiksi Emmi Itäranta peilaa omaa kirjoittamistaan ylistyksessään Susanna Clarken Piranesille. Moni kirjoittaja voi samaistua Itärannan kertomukseen siitä, kuinka hän itse oli kehitellyt samanlaista tematiikkaa, mutta joutuu toteamaan: ”Susanna, sinä teit sen jo, paremmin kuin itse koskaan osaisin.”

Anni Kytömäen katsaus Jean Heglandin Suojaan metsän siimekseen on taas raadollisuudessaan kiehtova kuvaus kirjailijan nuoruuden luontosuhteesta ja sen yhtymäkohdista Heglandin romaaniin: ”Ehkä juuri Heglandin vaikutuksesta havaitsin keväällä 2020 pohtivani, miten puolustaudun, jos joku tunkeutuu kotiini ja uhkaa viedä kuivatut sieneni, kenties jopa henkeni.”

Antologian tekstit eivät ole vain kirjasuosituksia vaan myös taidokasta esseistiikkaa. Erityisesti Rosa Liksomin essee Marguerite Duras’n Rakastajasta nousee esiin lähestymistavallaan, jossa Rakastajan tapahtumat sekoittuvat Liksomin matkoihin. Rakenne kysyy, mikä on totta ja mikä ei ja mitä tapahtuu, kun objektiteksti ja kirjoitus sulautuvat toisiinsa. Myös E. L. Karhun kappaleessa kerronnan epäluotettavuus välittyy itse tekstistä. Karhu pohtii mitä kaikkea epäluotettava kertoja voi olla Leonora Carringtonin Kuulotorven sekä oman esikoisromaaninsa Veljeni kautta. Samalla epäluotettavuus hiipii sisään tekstiin: Karhu aloittaa kuvauksella siitä, kuinka ”kun satuin olemaan eräässä Laitoksessa, ystäväni toi minulle lahjaksi Kuulotorven”, vain kyseenalaistaakseen tapahtumaketjun myöhemmin.

Ensimmäinen Suurteoksia näkyi kirjastojen lainauksissa, kun lukijat kiinnostuivat kirjailijoiden esiin nostamista teoksista. Uudella antologialla on varmasti sama vaikutus: tekstit perustelevat suuruutta niin, että se ei voi olla tarttumatta. Esseet ovat kuitenkin helmiä itsessään – eikä lukijan tarvitse välttämättä mennä antologiaa pidemmälle nauttiakseen jostain suuresta.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua