Surrealismin taskusanakirja valottaa moninaisen taideliikkeen esteettisiä päämääriä

14.11.2023
Surrealismin taskusanakirja

André Breton. Kuvat: Atrain & Nord / Public Domain

KIRJAT | André Bretonin ja Paul Éluardin alun perin vuonna 1938 julkaistu teos on historiallisesti tärkeä mutta sisällöltään paikoin vanhentunut.

”Surrealismista muodostuu teoksen sivuilla korostetusti kirjallinen liike. Tämä ei voisi olla kauempana historiallisesta totuudesta.”

Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
BookBeat Nextory Storytel

André Breton & Paul Éluard: Surrealismin taskusanakirja. Suomentanut Janne Salo. Atrain & Nord, 2023. 122 sivua.

Surrealismin taskusanakirja (suom. Janne Salo; Atrain & Nord, 2023) on surrealistista taideliikettä esittelevä, ilkikurinen pikku hakuteos. Se julkaistiin surrealismin maailmannäyttelyä varten vuonna 1938. Teoksen takana ovat André Breton (1896–1966) ja Paul Éluard (1895–1952), jotka olivat liikkeen perustajajäseniä.

Bretonin Surrealistinen manifesti (1924) on luultavasti tärkein yksittäinen kirjoitus surrealismin historian kannalta, osin koska se päihitti suosiossa Yvan Gollin (1891–1950) vastaavan, jo aiemmin ilmestyneen manifestin. Goll ja Breton kävivät surrealismin ”omistajuudesta” jopa nyrkkitappelun. Viimein Breton veti pidemmän korren saaden useampia taiteilijoita puolelleen. Surrealismin taskusanakirja on Bretonin manifestille eräänlainen selkeäkielinen jatke, osoitettu maallikolle, joka haluaa kompaktin selityksen sille, mistä liikkeessä on kyse.

Selviääkö surrealismin tarkoitus edes sanakirjaa lukemalla, on eri asia. Teos koostuu pääosin erilaisista hakusanoja selittävistä (tai ”selittävistä”) lainauksista. Erilaisia lainauksia teokseen on tarjonnut Bretonin ja Èlouardin lisäksi 29 muuta liikkeen jäsentä tai sen ympärillä pyörinyttä, minkä lisäksi lainauksia on poimittu monilta surrealisteja inspiroineilta taiteilijoilta. Hakusanat koostuvat taiteilijoista, surrealistisista keksinnöistä tai surrealismin kannalta olennaisista symbolisista ideoista, esineistä tai olennoista.

Esimerkiksi hakusanan ”Hevonen” kohdalla lukee: ”Hevonen on meedion tanssiva pöytä.” Lainaus on kirjailija Alfred Jarrylta (1873–1907), yhdeltä surrealistien henkisistä edeltäjistä. Toisaalta nimen ”Char, (René)” kohdalla lukee toteavasti: ”Surrealistirunoilija. Jätti liikkeen lopullisesti vuonna 1937.” Perään luetellaan Charin olennaisimmat teokset.

Yvan Gollia ei mainita ollenkaan, vähälle huomiolle jäävät myös Gollin surrealistista visiota seuranneet taiteilijat.

* *

Vaikka sanakirjan pyrkimykset voivat näyttää aluksi hajanaisilta, alkaa lainauksia tutkailemalla vähitellen hahmottua, miltä pohjalta surrealistit näkemyksensä loivat. Freudilainen psykologia, symbolit, anarkismi, sosialismi, unet ja mielettömyys – ylipäänsä koko 1900-luvun ailahteleva ja radikaali kulku – inspiroivat pääosin porvarillisesta taustasta nousseita surrealisteja kapinaan omaa yhteiskuntaluokkaansa vastaan. Ensimmäinen maailmansota oli repinyt kansakuntiin, ennen kaikkea Ranskaan, syvät haavat ja surrealismi pyrki pitämään ne auki. Näennäisesti järjellisen maailman ja unien järjettömyyden liitto synnyttäisi taiteilijoiden mukaan todellisuudesta syvemmän kuvan, joka kyseenalaistaisi totutut normit.

Silti mitään kokoavaa näkemystä on turha odottaa. Surrealismin ongelma oli alusta asti selvä, ja Gollin ja Bretonin taistelu on siitä hyvä esimerkki. Useasta, toistensa kanssa ristiriidassa olevasta lähteestä inspiroitunut, vailla koherenttia keskusjohtoa ollut liike, joka perustuu kaaoksen ihannointiin, näyttää jokaiselle jäsenelleen väistämättä hyvin erilaiselta. Jotkut korostivat Freudia ja olivat esteetikkoja, jotkut ajoivat marxilaisuutta ja olivat yhteiskunnallisia, kolmannet olivat puhtaan antisosiaalisia ja pitivät surrealismia keinona polttaa kaikki maan tasalle. Yleiskuva surrealismista on aina ollut sekava, sellaisena se myös pysyy.

Edellä mainitun lisäksi surrealismista on hyvä ottaa esille kaksi asiaa.

Ensinnäkin kysymyksessä oli poikien klubi. Kaikki teoksen lainaukset ovat miehiltä. Muutamia liikkeeseen kuuluneita naisia hädin tuskin mainitaan sanakirjan sivuilla.

Toinen huomio on, että surrealismi oli nuorten poikien klubi. Sen perustajajäsenet olivat 20–30-vuotiaita. Vaikka sata vuotta sitten ihmiset aikuistuivat aiemmin kuin nykyään, on surrealismin yliampuvuudessa ja anarkiassa paljon nuoruuden pirskahtelevuuteen kuuluvaa halua järkyttää, korostunutta oman tärkeyden tunnetta.

Keski-ikäisten kehittämä surrealismi hehkuisi suoremmin avointa vihaa. Viha kuitenkin puuttuu surrealismista huolimatta sen halusta härnätä, järkyttää ja kapinoida. Surrealismi ei sisältänyt sen henkisen edeltäjän, dadaismin, raivoa, joka halusi tuhota yhteiskuntien normien lisäksi myös taiteen itsensä. Taide oli surrealisteille leikkiä eikä heidän joukossaan ollut korostetun monia traagisia ihmiskohtaloita. Päinvastoin, monista surrealisteista tuli sitä, mitä he olivat olleet alun perinkin: kunnioitusta nauttineita laiskanpulskeita porvareita.

* *

Liike oli syvästi ranskalainen eli mieltynyt maan humoristisen kulttuurin perinteiden mukaisesti alapääjuttuihin, sanaleikkeihin ja muuhun (pikku)nokkelaan vitsailuun. Osa sanaleikeistä onkin tiputettu Janne Salon suomennoksesta pois, koska ne ovat mahdottomia kääntää. Huolimatta vaikeasta lähestyttävyydestään ja liikkeen jäsenten kaikkea muuta kuin työväenluokkaisesta habituksesta, surrealismi ei ollut aivan niin kaukana ranskalaisuuden kansankulttuurin pulssista kuin voisi ajatella.

Liikkeen epäranskalaisin osa, sen absurdius, on selvästi velkaa Lewis Carrollin (1832–1898) tai Charles Chaplinin (1889–1977) tapaisille englantilaisille taiteilijoille, kumpikin humoristeja. Niin Carroll kuin Chaplin mainitaan sanakirjan sivuilla ihailevasti. Englantilainen kulttuuri on ilmentänyt jo pitkään nonsenseä ranskalaista luontevammin, vaikka tietysti kummastakin löytyy esimerkkejä kaikenlaisesta hölynpölystä.

Esikuvina nostetaan esille myös sellaisia nimiä kuin Gustave Flaubert (1821–1880) ja Arthur Rimbaud (1854–1891), joiden pyrkimys taiteeseen taiteen itsensä vuoksi on muotoutunut yhdeksi liikkeen esteettisistä päämääristä.

Ilmiönä zenbuddhalaisuus mainitaan useaan kertaan. Kôanien eli zeniin liitettyjen sanallisten ja pinnallisesti katsottuna absurdien arvoitusten luonne on ainakin eurooppalaisesta vinkkelistä katsoen sukua surrealismin pyrinnöille. Olemassaolon absurdin luonteen sisäistäminen ajaa zenissä valaistumiseen, surrealismissa absurdiutta korostavilla hyökkäävillä teoilla pyritään yksilön vapauttamiseen yhteiskunnallisista kahleista – ovathan liikkeen juuret Euroopassa ja, jälleen, Ranskassa, jossa yhteiskunnalliset vallankumoukset ovat merkittävä osa historiallista jatkumoa.

* *

Surrealismin taskusanakirjaa on liian vaikea arvioida kirjallisin meriitein, siksi en anna sille tähtiä. Se ei ole mitään sykähdyttävää luettavaa. Kyse on todellakin tiettyä suppeaa tarkoitusta varten tehdystä sanakirjasta, joka irrottelee vähemmän kuin voisi luulla. Sen lukeminen on yhtä antoisaa kuin hiukan tavallista kiinnostavamman sanakirjan lukemisen voi olettaa olevan, vaikka mukana on paljon ironista huumoria. Teoksen julkaisu on historiallisesti merkittävää, mutta parempiakin selvityksiä surrealismin taiteellisista pyrkimyksistä on tehty.

Ongelmaksi tulee, että teos on julkaistu vuonna 1938, joten sen näkemys liikkeen merkityksestä jälkipolville on auttamatta vanhentunut. Esimerkiksi Luis Buñuel (1900–1983) kuitataan sivuilla vain ohjaajaksi, jolla oli lyhyt surrealistinen kausi. Kului vielä 12 vuotta siihen, kun Buñuel teki komean kansainvälisen paluun elokuvamaailmaan Los olvidados -teoksellaan (1950) ja osoitti olevansa surrealismin jälkimaineen tärkeimpiä lipunkantajia. Sen sijaan paljon enemmän teoksessa esillä oleva Salvador Dalí (1904–1989) teki itsestään ja surrealismista myöhemmin tarkoituksellista viihdesirkusta. Dalín räväkkyys, fasismin myötäily ja rahanahneus vieraannuttivat hänen vanhat ystävänsä.

On huvittavaa, että Pablo Picasso (1881–1973) lasketaan teoksessa surrealisteihin. Breton ihaili Picassoa ja yritti lukuisat kerrat saada kuvataiteilijan liittymään liikkeeseen. Picasso ei koskaan myöntynyt eikä suoranaisesti todennut olevansa surrealisti, vaikka väitti joskus keksineensä termin ennen sen tosiasiassa keksinyttä Guillaume Apollinairea (1880–1918). Taskusanakirjan sivuilla Breton ja Élouard pyrkivät silti pitämään Picasson ”omiensa” joukossa.

Kaikkein vanhentunein piirre liittyy teoksen taipumukseen painottaa kirjallisuutta muiden taiteiden kustannuksella. Jopa käännöksen jälkisanoissa korostuu kirjallinen painotus. Janne Salo toteaa teoksen kuvituksen olleen alkuteoksessa liiallista, joten sitä on karsittu suomennokseen.

Surrealistiset kuvataiteilijat, tanssijat ja muut kuitataan teoksessa lyhyillä maininnoilla. Kirjan viimeisillä sivuilla on lyhyt, mustavalkoinen kimara tärkeimmistä surrealistisista kuvataideteoksista.

* *

Surrealismista muodostuu teoksen sivuilla korostetusti kirjallinen liike. Tämä ei voisi olla kauempana historiallisesta totuudesta. Surrealismin merkittävin vaikutus jälkipolville ei ole kirjallisuudessa vaan elokuva- ja kuvataiteissa. Ei ole liioittelua sanoa Dalín, Picasson, Buñuelin, René Magritten (1898–1967) ja Paul Delvaux’n (1897–1994) vaikutteiden näkyvän kansainvälisesti vieläkin. Sen sijaan Bretonin, Élouardin ja kaltaistensa kirjoitusten merkitys nykyisille kirjailijasukupolville on marginaalisempi vaikkakin olemassa.

Mikko Lamberg

* *

Kulttuurigaala lähestyy!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit kannustaa meitä kotisohvalta käsin Ylen suorassa lähetyksessä perjantaina 24.11.2023!

#kulttuurigaala #kulttuuri 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua