Suomen ja Saksan suhde ja miten se sodan aikana näyttäytyi – arviossa Vesa Vareksen Petos Hurmos Ero

Kuvat: Otava / Hanna Oksanen

Professori Vesa Vareksen uusin teos Petos Hurmos Ero (Otava, 2025) on jatkoa hänen aiemmalle teokselleen Viileää veljeyttä (2018). Aihepiirinä ovat edelleenkin suomalais-saksalaiset suhteet, uusimmassa teoksessa ajanjaksolla 1939–1945. Aiemmassa teoksessa Vares käsitteli samaa teemaa ajanjaksolla 1918–1939. Tarkastelussa ovat nytkin ennen kaikkea suomalaisten ja suomalaisen kansalaisyhteiskunnan suhteet saksalaiseen yhteiskuntaan, eivät niinkään valtioiden väliset suhteet tai sotilaallinen tilanne, joita Vares toki tarpeellisen kokonaiskuvan hahmottamiseksi käsittelee.

Vareksen työ pohjautuu vankkaan ja kattavaan lähdeaineistoon: virallisiin ja yksityisiin arkistoihin, puolueiden ja muiden järjestöjen arkistoihin sekä lehdistön ja ammattilehtien arkistoihin. Kansalaisten tuntoja heijastelivat myös suhtautuminen saksalaisiin elokuviin, mistä Vares esittää varsin perusteellisen selvityksen. Autenttista ajankuvaa löytyy myös kansalaisten matkakirjeistä ja muusta Saksaa koskevasta kirjeenvaihdosta.

Politiikan käänteet 1930-luvulla vaikuttivat suomalaisten käsityksiin Saksasta ja saksalaisista viiveellä ja jossain määrin pinnallisesti. Pohjalla olivat vahvat historialliset juuret ja siteet, jotka perustuivat ennen kaikkea tieteelliseen ja kulttuuriseen yhteydenpitoon samoin kuin vuoden 1918 tapahtumiin, joissa Saksalla oli rooli itsenäistyvän Suomen tukijana. Hitlerin valtaannousu koettiin Suomessa epämiellyttävänä yllätyksenä, jonka arveltiin ja toivottiin jäävän ohimeneväksi ilmiöksi ja jonka ei annettu häiritä muuta yhteiskunnallisten ja talouden toimijoiden yhteistyötä.

Suomessa politiikan molemmat äärilaidat oli laitettu järjestykseen jo ennen Hitlerin valtaannousua. Ulkopoliittisesti Suomi oli pohjoismaiseen yhteistyöhön ja Kansainliittoon suuntautuva maa, sisäpoliittisesti vahvasti punamultasuuntautunut. Suhde Saksaan oli poliittisesti tulehtunut. Saksan uhoa ja öykkäröintiä paheksuttiin, mutta varsinaisena uhkana koettiin Neuvostoliitto, Stalin ja bolsevismi.

Petos

Taustoitus 1930-luvulle on tarpeen, kun arvioidaan elokuussa 1939 solmitun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen aiheuttamaa järkytystä Suomessa. Neuvostoliitto oli koettu läpi koko itsenäisyyden ajan uhkaksi, jota tiedot Stalinin sisäpoliittisista hirmuteoista vain lisäsivät. Kun tämä maa nyt liittoutui vanhan tukijan Saksan kanssa, vaikutus Suomessa oli kylmäävä: kyseessä on karkea petos. Kuva vain vahvistui talvisodan alettua; Saksa oli vihollisen leirissä, ynseänä ja kylmänä, vaikkei sotatoimiin osallistunutkaan.

Tästä suhteiden pohjakosketuksesta alkoi talvisodan päättymisen jälkeisenä välirauhan aikana suhteiden hidas elpyminen. Tähän toivat lisäkierroksia Tanskan ja Norjan miehitykset, Ranskan, Belgian ja Hollannin luhistuminen sekä Baltian maiden kohtalo Neuvostoliiton kynsissä. Saksan vahvuus ja sotilaallinen menestys hämmästyttivät, Stalinin kuristusote ja uhka Suomea kohtaan ahdistivat.

Suhteet Saksaan ja saksalaisiin alkoivat hitaasti lämmetä. Saksan julistamaa uuden Euroopan ja siihen sisältyvien uusien yhteiskunnallisten ja taloudellisten oppien visiota arvioitiin Suomessa varovasti tunnustellen ja omia kansallisia lähtökohtia ja perinteitä korostaen. Toisaalta Saksa ei yrittänyt tuputtaa oppejaan suomalaisille; suurlähettiläs Wipert von Blücher tunsi suomalaiset ja suomalaisen yhteiskunnan riittävän hyvin tietääkseen, että karkea propaganda ja huikeat visiot eivät suomalaisiin uppoa.

Lähemmälle kumppanuudelle antoi pohjaa myös tietoisuus siitä, että marraskuussa 1940 Saksa oli estänyt Stalinin aikeet viimeistellä Molotov-Ribbentrop–sopimus Suomen osalta. Yhteistyötä alettiin tiivistää sotilaallisella ja poliittisellakin puolella. ”Vahvistuvan hinausköyden varassa keväällä 1941”; varsin osuva alaotsikko.

Vares kuvaa tarkasti suomalaisen yhteiskunnan varuillaanolon ilmapiiriä, joka vallitsi tuolloisina kriisiaikoina. Ulkopolitiikan tapahtumia seurattiin toki tiiviisti, mutta niistä ei juuri elämöity. Puolueet ja eduskunta vaikenivat ulkopoliittisesta keskustelusta ja jättivät sen tasavallan presidentille ja hallitukselle.

Ennen kesäkuuta 1941 Saksa oli vielä Neuvostoliiton liittolainen, Suomi vannoi tiukasti puolueettomuuden nimiin ja ylläpiti normaaleja suhteita perinteisiin kumppaneihin, kuten Ruotsiin, Iso-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin. Varovaisuus ilmeni myös kansallisena yksituumaisuutena; ulkopolitiikalla ei pidä venettä keikuttaa. Tämä ilmeni niin puolueiden kuin muunkin kansalaisyhteiskunnan toiminnoissa.

Hurmos

Kirjan otsikon mukaiseen hurmokseen ei kovin laajalti Suomessa ylletty, eikä ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Laajasti hyväksyttynä ensisijaisena kansallisena tavoitteena Saksan rinnalla käydyssä jatkosodassa oli Neuvostoliitolle menetettyjen alueiden palauttaminen; pidemmällekin kohti Suur-Suomea voitaisiin mennä, joskin tästä oli myös eri näkemyksiä, varsinkin sosiaalidemokraateilla ja ruotsalaiselle kansanpuolueella. Saksan sotamenestystä hämmästeltiin ja ihailtiin. Tärkeintä oli kuitenkin oma sota, huoli lähimmäisistä ja tulevaisuudesta.

Sota-aikana yhteiskunnassa vallitsivat sota-ajan säännöt. Sensuuri valvoi niin mediaa kuin kansalaisten keskinäistä viestintää. Saksaa koskevaa kirjoittelua leimasi edelleen tasapainottelu. Yhtäältä oltiin asevelihengessä solidaarisia, toisaalta vältettiin ottamasta kantaa kansallissosialismin kielteiseksi koettuihin ilmenemismuotoihin. Yhteisiä teemoja olivat isänmaallisuus, perinteiset arvot ja usko parempaan tulevaisuuteen. Totalitarismin ilmenemismuodoista tai antisemitismistä ei juurikaan kirjoiteltu.

Järjestöjen yhteistyötä saksalaisten kumppaniensa kanssa Vares selostaa esimerkkeinä lääkärit, lakimiehet ja poliisit. Muutamaa sivuhuomautusta lukuun ottamatta yhteydenpito rajoittui pelkästään ammatillisiin asioihin. Myös tieteellisten ja kulttuurikontaktien teemat keskittyivät omien alojen kysymyksiin. Kansallissosialistinen järjestelmä ja sen edustajat näyttäytyivät pelkästään virallisen protokollan yhteydessä.

Aikakauslehdet pitivät esillä perinteistä kuvaa Saksasta ja saksalaisuudesta: kulttuuria, historiallisia nähtävyyksiä ja kauniita maisemia. Saksalaisesta arkielämästä kirjoitettiin human interest –otteella. Vares selostaa laajasti suomalais-saksalaisia yhteyksiä elokuva-alalla.

Saksalaisia elokuvia oli pidetty perinteisesti kaavamaisina, hieman naiiveina ja tosikkomaisina, erityisesti verrattuna amerikkalaisiin elokuviin, joita Suomessa perinteisesti fanitettiin. Kun Saksan elokuvateollisuus sodan aikana keskittyi enemmän irti arjesta -teemoihin, niiden suosio kasvoi myös Suomessa. Myös näyttelijöiden vierailut puolin ja toisin olivat tuon ajan julkkistapahtumia.

Ero

Kun ero sitten tuli, se ei tullut yllättäen, mutta totaalisena kylläkin. Saksan sotamenestyksen hiipuessa ja kesän 1944 sotilaallisissa paineissa Suomi ja suomalaiset keskittyivät omaan selviytymiseensä. Saksa häipyi julkisessa keskustelussa taka-alalle – toki Lapin sota venytti yhteyttä vielä kevääseen 1945.

Huomionarvoista on myös, että Saksa ja Saksa-suhteet yksinkertaisesti vaiettiin julkisessa keskustelussa; mitään julkista ripitystä tai itseruoskintaa ei harjoitettu. Saksa oli aiheena lähinnä raunioita esittävien uutiskuvien muodossa. Vuoden 1944 lopussa ei Suomessa osattu kuvitellakaan, voisivatko perinteiset Saksa-yhteydet joskus elpyä. Kauan sitä pitikin odottaa.

Historiallinen stigma

Vareksen kokoava analyysi suomalais-saksalaisista suhteista on kirjan helmi. Hän kritisoi niin sanotun uuden sotahistorian pyrkimystä tarkastella asioita ruohonjuuritasolla ja samalla asettaa Suomen kansallinen sotahistoria laajempaan ”eurooppalaiseen” kokemukseen ja kontekstiin. Tähän sisältyisi myös osavastuu holokaustista. ”Oman kokemuksen puuttuminen auttaa usein nousemaan juoksuhaudoista mutta ei välttämättä takaa, että sen jälkeen lähdetään oikeaan suuntaan.”

Kun historiaa aletaan tulkita oman ajan tarpeita ajatellen ja oman ajan arvojen mukaan, ollaan kaltevalla pinnalla. Vaarana on historiankirjoituksen väärinkäyttö kulloistenkin poliittisten tarpeiden mukaan. Vareksen teoksestakin voi jokainen halutessaan poimia perusteluita omille käsityksille, kun unohtaa ne olosuhteet, joissa tuolloin toimittiin. Voi hämmästellä sitä, kuinka suomalaiset näyttelijät keskustelivat Goebbelsin kanssa tai sitä, kuinka saksalaiset eivät pitäneet IKL:ää lainkaan merkityksellisenä liikkeenä.

Saksa-yhteistyön stigma on jäänyt oudolla tavalla värittämään Suomen historiaa, ikään kuin kamera olisi juuttunut kuvaamaan yhtä kohtausta. Saksa-suhteet olivat 1930-luvulla poliittisesti hyvin ongelmalliset. Suomessa ei ollut käytännössä minkäänlaista tarttumapintaa kansallissosialismiin eikä myöskään suuntautumista Saksan vanaveteen pois pohjoismaisesta ja Kansainliitto-yhteistyöstä. Talvisota sodittiin yksin, vastapuolella Neuvostoliitto, jonka liittolainen oli Saksa.

Suomalais-saksalaisiin suhteisiin vaikuttivat 1939–1945 sotatilanne, vuotta 1918 koskeva suomalainen historiamuisti sekä lopulta se mahdollinen hyöty, joka Saksasta kulloisessakin tilanteessa oli. Suomen Saksa-suhteisiin sisältyivät Saksan aloittama maailmansota, Molotov-Ribbentrop-sopimuksen petos ja kylmäkiskoisuus talvisodan aikana.

”(S)itten siitä tuli välirauhan aikana ensin oljenkorsi ja sitten vapahtaja, jatkosodan auttaja, aseveli ja liittolainen. Sodan pitkittyessä Saksa oli hankalammaksi muuttuva huonomainen seuralainen ja patistaja, josta kuitenkin oltiin riippuvaisia ja siksi pääsemättömissä. Lopulta, kesän 1944 pelastajavälähdyksen jälkeen siitä tuli vihollinen.”

Tässä Vares pikakelaa muutamalla osuvalla vedolla hankalan yhteisen taipaleen.

* *

Vesa Vareksen osaaminen historiatutkimuksen ammattimiehenä paistaa läpi koko teoksen. Vaikka kohteena oleva ajanjakso on sinänsä suhteellisen lyhyt, haasteelliseksi sen tekee tapahtumien eri näyttämöt (Suomi, Saksa ja muu Eurooppa), politiikka, sotilaallinen tilanne, kansalaisten ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden näkökulmat. Vares hallitsee kokonaisuuden, etenee järjestelmällisesti ja johdattaa lukijaa varmalla otteella ja elävällä kielenkäytöllä. Jo pelkästään kirjan nimi ja väliotsikot ovat mukaansatempaavia.

Paikoin, vaikkapa selostaessaan suomalaisen lehdistön tai elokuva-alan toimijoiden tuntoja, teksti uppoutuu ajankuvan yksityiskohtiin siinä määrin syvälle, että tekstin paino alkaa tuntua. En kokenut tätä kuitenkaan rasitteena, vaan päinvastoin: tekstin lainaukset ja viittaukset antavat lukijalle autenttisen kokemuksen maailmasta, olosuhteista ja tunnelmista sellaisina kuin ne noina ankarina aikoina Suomessa kuvattiin.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua