Suomalainen vihaa sutta, mutta kutsuu koiraa parhaaksi ystäväkseen – miten tässä näin pääsi käymään?

Kuva: Art House

Kirjan otsikko voisi hyvin päättyä kysymysmerkkiin, ellei se ehkä olisi hieman tyylitöntä. Koira, Canis lupus familiaris, kyllä kehittyi tai muuntui harmaasudesta, mutta miksi, miten ja milloin, se on vielä kaikki tutkimuksen alla. Toisaalta tutkimusta tehdään paljon, joten uudet fossiililöydöt ja huimia harppauksia tekevä geeniteknologia tarkentavat ja uusintavat koiran evoluution tarinaa lähes vuosittain.

Miten sudesta tuli koira -kirjasen (Art House, 2022) kirjoittaja Tuula Nyströmkin toteaa heti alkusanoissaan, että osa hänen välittämästään tiedosta voi olla pian vanhentunutta. Se on reilu, tieteen olemusta heijastava lähtökohta, jonka olisi tässä yhteydessä uskaltanut printata ilman tuota voida-verbiäkin.

Paljon Nyström on joka tapauksessa saanut vajaaseen sataan sivuun mahtumaan. Hän aloittaa kaukaa nisäkkäiden historiasta ja päätyy ”meidän Mustiin” rotu-, palvelu- ja seurakoirana. Matkalla selviää muun muassa, että koira on ensimmäinen ihmisen kesyttämä eläin ja että vanhin Suomesta löydetty koiran jäännös on noin 10 000 vuoden takaa. Vanhin ja sitä hieman nuoremmatkin jäännökset ovat lähinnä palaneita luunpaloja, joten koirat ehkä palvelivat tuohon aikaan ensin veto- ja vartiotehtävissä sekä apureina metsästyksessä mutta joutuivat kylliksi vanhettuaan tai rampaannuttuaan esi-isiemme ja -äitiemme proteiininlähteeksi. Kaakkois-Aasiassa koiranlihalla herkutellaan edelleen, minkä vuoksi koiran alkuperää on yritetty sovitella myös niille seuduille Siperian, Euroopan ja Lähi-idän lisäksi.

Valtavan pitkä aikajänne ja asiayhteyksien sekä yksityiskohtien moninaisuus pakottavat Nyströmin turvautumaan melkoiseen määrään luetteloita, listoja ja faktalaatikoita. Kerronnan rullaus kärsii, mutta tietoja kaipaava hyötyy. Parhaimmillaan teos ehkä on juuri lyhyenä oppaana ja hakuteoksena esimerkiksi koiran hankintaa harkitsevalle. Millainen oikein on tämä eläin, jonka kohta tuon kotiini? Miten se pysyy tyytyväisenä minuun ja minä siihen? Miksi koiraa pitää kasvattaa eikä kouluttaa?

Viimeiseen kysymykseen Nyström vastaa Hännän huipuksi -nimisessä luvussa. Koira ei ole leikkikalu, ei käyttöesine, eikä omaisuuserä vaan – koira, tiedostava, tunteva ja lajinmukaista elämää kaipaava eläin, enemmän ja vähemmän juuri kuin me. Kouluttamalla, mikäli sillä tarkoitetaan alistamista ja yksitotista oman paikan kovakouraista osoittamista, tuotetaan vain epävarmoja ja aggressiivisuuteen taipuvaisia eläimiä, joiden luottamus ihmiseen ja kyky oppia lisää vähenevät.

Koronan aiheuttama koiranhankintabuumi ja viime aikoina ilmi tulleet kasvatukselliset väärinkäytökset olisivat antaneet perusteita toteutunutta laajempaan ja syvempään eläinetiikan pohdiskeluun, mutta olkoon näin; 99 sivua on vähän, kun kerrottavana on ”kaikki”, ja Nyström kyllä ottaa pontevasti kantaa esimerkiksi jalostuksen eettisesti epäilyttäviin piirteisiin. Etiikkapuolesta kiinnostuneen jatkolukemistona käy erinomaisesti esimerkiksi filosofi Elisa Aaltolan suomenkielinen, laajalle yleisölle tarkoitettu tuotanto. Aaltolalla on sopivasti itselläänkin koiria.

Koiran kasvatuksesta tarinoidessaan Nyström kehottaa palkitsemaan koiran välittömästi, kun sen käyttäytyminen on toivotun mukaista. Metodi lienee tehokas, sillä hän soveltaa sitä meihin lukijoihinkin; tiukan asian välistä löytyy aina silloin tällöin joku mielenkiintoinen herkkupala. Selviää esimerkiksi, että ”täysikuuta ulvovia susia on vain saduissa” ja että ”koiran aivojen kehitys jää noin neljän kuukauden ikäisen suden tasolle”, pentumaisuus ja leikkisyys kun vetoavat meihin Homo Ludens -lajin edustajiin.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua