Sovinnaisuuden ja tärkeilyn lyttääjä – arviossa Benjamin Péret’n Kellarin kätköistä

05.12.2021
Peret

Kuvat: Wiki Commons / Palladium

KIRJAT | Benjamin Péret (1899–1959) oli surrealisteista hulvattomin. Siksi hänen tekstiensä luonto paljastaa enemmän kuin monen muun. Teksteistä näkee usein, mitkä sanat on yhdistetty mielikuvitusloikalla ja mitkä ovat assosioituneet.

”Péret, jos kuka, osoittaa runonsa sovinnaisuutta ja tärkeilyä vastaan.”

ARVOSTELU

4.5 out of 5 stars

Benjamin Péret: Kellarin kätköistä

  • Koonnut ja suomentanut Janne Salo.
  • Palladium Kirjat, 2021.
  • 152 sivua.

Surrealismin lukua

Ihmisten keskustelut ovat yli 90-prosenttisesti sosiaalisen sovinnaisuuden sisäpuolella. Kirjoittajistakin suurin osa pysyttelee tällä ns. sekundäärillä tasolla (Julia Kristevan termi. Primaari on hänellä sisin).

Todelliset sisäiset tunteet myllertävät suurelta osin ihmiseltä itseltään piilossa, mielen kellarin kätköissä. Ihminen on talo, hyväksyttävin elementein tuotettu ja toimiva tarpeisto.

Se mitä on kätköissä, on usein kauhistuttavaa.

Automaattista täysin tai osittain

Benjamin Péret’n sanotaan käyttäneen automaattikirjoitusta runoissaan. Tietenkin se on osittain totta. Mutta on tärkeä erottaa erilaisia vivahteita teksteissä, jotka vaikuttavat kaikki tulleen yhtä hullulla tavalla paperiin.

Péret oli surrealisteista hulvattomin. Siksi hänen tekstiensä luonto paljastaa enemmän kuin monen muun. Teksteistä näkee usein, mitkä sanat on yhdistetty mielikuvitusloikalla ja mitkä ovat assosioituneet. Joskus taas aihe jatkaa itseään. Silloin on kyse metonyymisestä surrealismista.

Péret, jos kuka, osoittaa runonsa sovinnaisuutta ja tärkeilyä vastaan. Siksi hänen tekstejään lukee herkästi mielikuvituksellisina pelleilyinä, joissa yhdistetään toisiinsa mitenkään liittymättömiä objekteja ja sisältöjä.

Surrealismin filosofiasta

André Bretonin Surrealistinen manifesti täyttää vuonna 2024 sata vuotta. Sen suomennoksen esipuheessa 1970 Väinö Kirstinä tiivistää:

”Surrealistinen runous puhkeaa ihmisestä luonnollisesti kuin hedelmä puusta.”

Surrealismin pääteesi on, että ihminen ei ole rationaalinen olento. Vallalle päässyt rationaalinen tendenssi alkoi teollistumisen myötä valjastaa ihmisen työjuhdaksi kaikinpuoliselle edistykselle, jonka elinehtona tuotantolaitosten toimintaa ruvettiin pitämään.

”Typistetyn ihmisen sairastunutta ääntä ei tahdota kuunnella”, kirjoittaa Kirstinä. Hän tarkoittaa, että ihminen on alistettu luonnottomaan rooliin markkinatalouden kilpakentillä. Vieraantuneet orjamaiset kuluttajat jatkavat tuskallista taivaltaan.

Herbert Marcusen yksiulotteisen ihmisen käsitettä kuvaillessaan Kirstinä kirjoittaa sopeutetusta ihmisestä, ”joka on typistetty täydellisen riittävästi näennäisen ja mielivaltaisen järkevyyden ja hyödyllisyyden nimissä”. Ensin tendenssi oli riistävässä muodossa omistajilla, sittemmin työväenluokka taisteli tavoitteet ”kaikille mukavasta olosta ja elintasosta”.

Tällaisen materialistisen tavoitekuplan sisältä vapautunut ihminen merkitsee aina skandaalia muuten siistissä järjestelmässä.

Péret surrealistina

Andre Bretonin lisäksi surrealistien eturintamaan kuuluivat muun muassa Louis Aragon, Philippe Soupalt ja Paul Eluard, joka julkaisi yhdessä Péret’n kanssa kokoelman Nykymakuun sovitettuja sananparsia (1925).

On selvää, että sattumanvarainen, automaattinen, intuitiivinen ja assosiatiivinen menevät osittain päällekkäin ja sekaisin. Ne voi silti pyrkiä näkemään myös eri metodeina. Muuten surrealismi hukkuu omaan sekaisuuteensa.

Riistettyä luonnollisuutta ilmaisee hyvin runon Kuolematon sairaus alku:

”Juosta peilin pinnalla kuin sokea
ja laulaa jumalien korvaan
siinä mielihaluni tänä päivänä

Mutta tuuli häätää olennot luonnollisesta elementistään
ennen kuin ehdin puistokadulle
missä suolainen henkäys virvoittaa rivissä sojottavat kuolemansairaat
missä riikinkukon kirkaisu tekee heistä lopun”

Teksti on miltei ohjelmallista surrealismia. Sen taustalla häämöttää Bretonin ja muiden aikalaisten filosofia. Ei se siis automaattikirjoitusta voi kokonaan olla.

Ohjelmallinen surrealismin ideoiden noudattaminen ei ole oikeasti aitoa surrealismia. Siinä on etukäteen päätetty kuvata vapaa ja ei-vapaa tilanne.

Aivan toisenlainen on saman kokoelman runo, joka alkaa:

”Missä hän on

Kyyristyneiden tähtien joukossa
vai tuntemattomien mineraalien
jotka loimuavat kohtalokkaiden kukkien teriöissä”

Tämä näyttää automaattiselta.

Péret jatkaa:

”Jos näkisin unta voisin vastata”

Hän selviää eteenpäin tällä tietoisella välilauseella ja aloittaa uuden kuvallisen pelin:

”Hän laskeutuu kyyhkysen nokasta
tai kiipeää
lumiportaita jotka johtavat huokaileviin kalliopaaseihin

Vakavia hyvänsuopia portaita
missä kumista tehdyt runoilijat elävät”

Tässä on metonymiaa: runo jatkaa portaikkoaihetta, mutta koristaa sitä tunnelmaa tehostavin adjektiivein, ja vihdoin räväyttää sinne runoilijat.

Tietenkin tällainen järjelliset sisällöt ohittavan tekstin analyysiyritys on paradoksaalista. Kirjoitettu kuva on mikä on, riippumatta sen syntysyistä.

Koko satakunta vuotta sitten syntyneen surrealistisen liikkeen alkuaikoina käytettiin kieliopillisesti moitteettomia lauseita. Järjenvastaisuus keskittyy semanttiseen puoleen. Kielitieteilijä Noam Chomskyn esimerkki grammaattisten syvärakenteiden puitteissa muokatuista semanttisesti mahdottomista lauseista kuuluu: ”Värittömät vihreät ideat nukkuvat raivokkaasti.” (Colorless green ideas sleep furiously.) Tuo olisi kelvannut Bretonin porukalle hyvin.

Suomalaista anomalista lyriikkaa

Nykyinen ”postsurrealismi” rikkoo myös rakenteita. Tanssivan karhun vuonna 2019 voittaneen Stina Saaren Änimling-runokokoelman lauseet hajoavat ja sanat (tai äänteet) pyrkivät osin kohti sivun reunoja, ulos ja pakoon kirjasta.

Kieliopillinen korrektius rikkoutui suomenkielisessä kirjallisuudessa käsittääkseni vasta 1960-luvulla. Kirjanimet Minä Viihtyy (Kari Aronpuro) ja Hän tarvitaan (Olli-Matti Ronimus) julkaistiin. Sitä ennen oli Pentti Saarikoski sotkenut runojensa kieliopit teoksissaan, lähinnä vajaissa lauseissa hyppien. Anselm Hollo oli enemmän surrealisti, vaikka hänet liitettiin syystä myös amerikkalaiseen beat-runouteen.

1960-luvun loppua kohden ilmaantui sitten erilaisia anomalioita runouteen. Jonkinlaisena huippuna voi pitää Väinö Kirstinän teoksia Luonnollinen tanssi ja Pitkän tähtäimen LSD-suunnitelma.

Nyt jo muutaman vuosikymmenen ajan on Juhani Ahvenjärvi kirjoittanut omaleimaisimmin surrealistista lyriikkaa suomen kielellä.

Péret’n ura

Janne Salo on tehnyt suuren työn valitessaan ja suomentaessaan Péret’n tuotantoa. Mukaan on otettu sopivasti näytteitä koko tuotannosta, joka on valtava. Salo kirjoittaa runoilijan elämäkerran tiedotustyylillä vuosilukuja seuraillen.

Péret ei sotke runoutta ja politiikkaa. Hän on radikaali molemmilla alueilla, mutta ei yhdistä niitä, kuten esimerkiksi Saarikoski. Amerikasta käsin Péret pilkkasi stalinistista runoutta, jolla nimikkeellä ex-surrealistit julkaisivat runoja 1940-luvulla.

Viimeisimmät tekstit valikoimassa ovat vuoden 1946 teoksesta Hapuillen (Á Tâtons). Siinä on ”eksyneiden kärpästen hikeä” ja ”kivien ahdistusta” ”kukan kadehtiessa tähteä joka hyppii narua”. Ei voi sanoa runoilijan uudistuneen tai luopuneen häkellyttävistä assosiaatioista.

Janne Salo päättää elämäkerran mainintaan: ”1963: Surrealistit perustavat P:n ystävien yhdistyksen (Association des amis de Benjamin Péret), joka ottaa tehtäväkseen ’vaalia surrealistirunoilijoiden muistoa sekä edesauttaa niiden ajatusten sinkoilua, jotka innoittivat tämän tuotantoa ja elämää’. Yhdistys on edelleen voimissaan.”

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua