Sosiaalitieteellinen katse terveyteen ja sairauteen – arviossa Vilma Hännisen tietokirjauutuus

Kuva: Vastapaino

Vilma Hänninen on sosiaalipsykologian professori emerita, joka on tehnyt työuransa nykyisessä Itä-Suomen yliopistossa. Hännisen väitöskirja Sisäinen tarina, elämä ja muutos (1999) on varmasti tuttu yhteiskuntatieteiden opiskelijoille ja opettajille kaikissa Suomen yliopistoissa. Sen sijaan hänen terveysteemansa, kuten masennukseen ja vammaisuuteen liittyvät julkaisunsa, ovat vähemmät tunnettuja muille kuin alan opiskelijoille.

Terveys ja sairaus sosiaalitieteiden silmin (Vastapaino, 2026) perustuu suurelta osin Hännisen toteuttamiin luentosarjoihin terveyden sosiaalipsykologisesta ja sosiaalitieteellisestä terveystutkimuksesta, joita hän kertoo päivittäneensä eläkkeelle jäätyään. Ensimmäisen käsikirjoitusversion hän kertoo valmistuneen vain hiukan yli vuodessa.

Kirja koostuu yhdestätoista pääluvusta, joissa tarkastellaan terveyttä ja sairautta tutkimuskohteena ja muuttuvan ja eriarvoisen maailman kontekstissa, sairauksien psykososiaalisia taustoja ja ilmenemismuotoja stressistä riippuvuuksiin ja mielen ongelmiin ruumiillisten sairauksien merkityksiä ja hoitoa unohtamatta.

Lähtökohtaisesti kirja haastaa käsityksen terveydestä ja sairaudesta pelkästään biologisina ja lääketieteellisesti ymmärrettävinä ilmiöinä. Niiden yhteiskunnallisten syyseuraussuhteiden jäsentämiseen tarvitaan omat käsitteensä, lähestymistapansa ja menetelmänsä, joita ovat tarjonneet etenkin psykologia, sosiologia ja sosiaalipsykologia. Tämän tieteiden välisen vuoropuhelun rinnalla kulkee läpi teoksen historiallinen tarkastelu, joka auttaa hahmottamaan tulkintojen kehkeytymistä läpi vuosisatojen tai vain viime vuosikymmenten kuluessa. Esimerkkinä edellisestä vaikkapa mielenterveysongelmien selitykset antiikinaikojen melankoliasta keskiaikaisiin tulkintoihin ”hulluudesta” ja lopulta lääketieteen kehittyessä hoidettavana sairautena. Neuropsykiatrinen kehityshäiriö ADHD tunnistettiin puolestaan vasta 1950-luvulla Yhdysvalloissa.

Ehkä keskeisin pointti kätkeytyy jo kirjan nimeen. Niin itsestään selvältä ja kiistattomalta kuin terveys kuulostaakin, se on osa sosiaalista ja sosiaalisesti tuotettua todellisuutta. Terveyden ja sairauden välinen raja on ”huokoinen”, kuten kirjoittaja itse luonnehtii, olkoonkin että yhteiskunta toimii tämän kategorisen kahtiajaon ja vastakkainasettelun varassa. Ääripäät sulautuvat pikemminkin jatkumoksi terveyden ja sairauden välillä tai jopa samanaikaisiksi todellisuuksiksi. ”Ihmiset eivät jakaudu selkeästi reippaisiin terveisiin ja toimintakyvyttömiin sairaisiin, vaan yhä suurempi osa ihmisistä elää vähintään suhteellisen tavallista elämää pitkäaikaisen sairauden kanssa.” Käsitteenäkin sairaus jakaantuu esimerkiksi koetusta tilasta (illness) tunnistetuksi taudiksi (disease) ja sosiaalisesti tunnustetuksi sairaudeksi (sickness).

Eri väestöryhmien erilainen sairastavuus, kuolleisuus tai mielen ongelmien määrä ilmentävät sosiaalista eriarvoisuutta yhteiskunnassa. ”Hyvin koulutetut, hyvätuloiset, arvostetussa asemassa olevat ja eri tavoin enemmistöön kuuluvat kokevat vähemmän terveyttä heikentäviä elämäntilanteita ja heillä on enemmän resursseja suojautua niiltä.” Erilaiset elämän reunaehdot vaikuttavat myös kykyyn selviytyä haastavista elämäntilanteista ei vain nyt, vaan ylisukupolvisesti myös tulevaisuudessa. Eriarvoisuus ei koske kuitenkaan ainoastaan sosioekonomisia ryhmiä, vaan myös sukupuolten, etnisten ryhmien, vammaisten ja ei-vammaisten sekä ikäryhmien välisiä eroja. Yhteinen nimittäjä näille kaikille on kirjoittajan mukaan se, ”että yhteiskunnallisessa arvostushierarkiassa heikommassa asemassa olevat ovat sairaampia kuin muut”.

Sairastaminen ja jopa läpi elämän sairastaminen ovat nykyään monen ihmisen elämäntodellisuutta. Pitkäaikaissairaudet eivät ole kokonaan parannettavissa, vaan niiden hoitamiseen, etenemisen hallitsemiseen ja elämänlaadun kohentamiseen tarvitaan lääketieteen asiantuntemuksen ohella myös esimerkiksi hoito- ja hoiva-alan asiantuntemusta. Elämänlaadun ylläpitämisen kannalta näissä tilanteissa tarvitaan sosiaalista tukea ja sosiaalista pääomaa; käsitteellä yhteisöllinen resilienssi viitataan yhteisön jäsenten keskinäiseen luottamukseen ja siihen perustuvaan yhteistoimintaan esimerkiksi potilasyhdistyksissä. Varsinaista sairautta raskaampi taakka voi olla siihen liittyvä stigma, mikä on edelleen yleistä esimerkiksi mielen ongelmien yhteydessä.

Lääketieteen ja terveydenhuollon kehittyminen on merkinnyt paitsi elinajanodotteen kasvua globaalissakin mittakaavassa, myös inhimillisen kärsimyksen lieventymistä ja hyvinvointia. Tehokkaat hoitojärjestelmät ovat tuoneet kuitenkin mukanaan lieveilmiöitä, kuten inhimillisen kohtaamisen jäämisen taka-alalle palvelujärjestelmässä. Digitalisaatio on osaltaan vahvistanut tätä kehitystä, jolloin esimerkiksi vanhat ihmiset ovat vaarassa jäädä marginaaliin.

Yhden täsmennyksen haluan lisätä tietoon sairaanhoidon aloittamisesta Suomessa. Samoin kuin luostarilaitos muualla Euroopassa, myös Suomessa laitosdiakonia aloitti niiden jalanjäljissä toimintansa ja sairaanhoidon käytännön opetuksen jo 1860-luvulla.

* *

Sosiaalitieteellisellä tutkimuksella on suuri merkitys ihmisten terveyden ja sairauden ymmärtämisen ja kohtaamisen kannalta. Koronaviruspandemian aikana pyrittiin esimerkiksi vaikuttamaan kansalaisviestinnän ohjeistuksiin ja suosituksiin hyödyntämällä sosiaalipsykologisia teorioita.

En ole terveystieteilijä ja monta vuosikymmentä on siitäkin, kun istuin sosiaalipsykologian ja kansanterveystieteen luennoilla Tampereen yliopistossa. Mutta yhteiskuntatieteilijänä, entisenä terveydenhuollon ammattilaisena ja asiakaskokemustakin omaavana kansalaisena totean seuraavaa. Vilma Hänninen on kirjoittanut selkeän, johdonmukaisen ja erittäin asiantuntevan teoksen, jota kenen tahansa on helppo lukea. Vaikka teksti vilisee käsitteitä, tutkimushavaintoja ja asiakaskokemuksia, lukukokemus ei ole raskas, päinvastoin. Vähän väliä lukija pysähtyy tarkastelemaan lähemmin alaviitteitä ja havahtuu myös joka kerta lukiessaan sanan ”katsausartikkeli”, sillä se vihjaa varsinaiseen tiedon tihentymään. Laskin, että kirjallisuusluettelossa on neljäkymmentä sivua ja luvuissa yhteensä yhdeksänsataa kaksikymmentä alaviitettä!

Kirjoittajan rauhallinen kertojaääni kuljettaa lukijaa teemasta toiseen. Teksti on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia, joihin tekee mieli pysähtyä pidemmäksi aikaa. Havainnolliset esimerkit palauttavat mieleen niin taannoisen Pohjois-Karjala-projektin ja muutaman vuoden takaisen koronaviruspandemian. Erityisellä mielenkiinnolla luin psykososiaalisista kuormitustekijöistä ja stressin terveysvaikutuksista sekä mielen ongelmista. Mielenkiintoinen on esimerkiksi tieto, että ahdistus oli yleinen diagnoosi jo 1950- ja 1960-luvuilla, mutta sai sittemmin 1970-luvulta alkaen tehdä tilaa masennusdiagnooseille.

Kirja on suunnattu oppikirjaksi eri koulutusaloille ja -tasoille, mutta myös ammattilaisten ja päättäjien käyttöön. Mielestäni se sopii myös jokaiselle omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan kiinnostuneelle lukijalle. Kirja on taittoa ja ulkoasua myöten huoliteltu kokonaisuus, josta en löydä moitteen sijaa. Vakuuttava tietokirja!

Irene Roivainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua