Sinkkipojat on dokumentaarinen kirja Neuvostoliiton hyökkäyksestä Afganistaniin – yhtäläisyydet nykyhetkeen ovat aavemaiset

08.02.2023
Sinkkipojat

Afganistanin sodan muistomerkki Kökşetawissa, Kazakstanissa. Kuva: Tora Alibekov. CC BY-SA 4.0

KIRJAT | Svetlana Aleksijevitšin vuonna 1991 julkaistussa journalistisessa teoksessa saavat äänen kymmenet turhan sodan kokeneet sotilaat, omaiset ja virkailijat.

”Nimettömyys ja moniäänisyys muodostavat tekstistä armottoman vyöryn.”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars

Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat

  • Suomentanut Pauli Tapio.
  • Tammi, 2023.
  • 431 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
BookBeat Nextory Storytel

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 saanut valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) tuli tunnetuksi Neuvostoliitossa vuonna 1985 julkaistun Sodalla ei ole naisen kasvoja -dokumenttiteoksen (Tammi, 2017) myötä. Tätä seurasi vielä suomentamatta oleva “Последние свидетели: сто недетских колыбельных” (Molodaya Gvardiya, 1985). Aleksijevitšin kolmas kirja on vuonna 1991 ilmestynyt journalistinen proosateos Sinkkipojat, jonka Tammi on nyt julkaissut Keltainen kirjasto -käännössarjassaan Pauli Tapion suomennoksena.

Sinkkipojat on kivuliaan ajankohtainen, sillä se käsittelee Afganistanin sotaa. Siis ei Yhdysvaltain farssia vuosina 2001–2021 vaan sitä aiempaa, Neuvostoliiton vuosina 1979–1989 käymää. Tarkoituksena sodassa oli väkivalloin pönkittää Afganistanin presidentin Mohammed Daud Khanin (1909–1978) vallasta syrjäyttämiä kommunisteja ja estää Afganistanin läheneminen lännen ja saudien kanssa. Leonid Brežnevin (1906–1982) johtama Neuvostoliitto teki siis väliintulon oltuaan tyytymätön naapurimaan sisäpolitiikkaan. Yritys oli alusta asti katastrofi. Vastassa oli sinnikäs ja laaja kapinallisten joukko, jota tukivat niin saudit, Pakistan, Länsi-Eurooppa kuin Yhdysvallat. Neuvostoliitto tajusi erityisesti Juri Andropovin (1982–1984) tultua valtaan vuonna 1982, ettei voisi teknillisen ylivoiman vuoksi hävitä sotaa mutta logististen ja maantieteeseen perustuvien haasteiden vuoksi ei myöskään voittaa sitä.

Andropov yritti käynnistää rauhantunnustelut mutta kuoli ennen kuin ne ehtivät alkaakaan. Ulospääsyä ei ollut, joten sota jatkui vuosien ajan turhaan. Yhteensä 120 000 Neuvostoliiton sotilasta palveli Afganistanin kurimuksessa. 15 000 menetti henkensä, useampi haavoittui. Vielä huomattavasti suurempi tragedia on, että afganistanilaisia kuoli arviolta puolitoista miljoonaa ja kuusi miljoonaa joutui maanpakoon. Nimi Sinkkipojat viittaa sinkkiarkuissa takaisin rahdattuihin ”kuljetus 200” -lasteihin, millä tarkoitettiin sodassa kuolleiden neuvostoliittolaisten ruumiita.

Afganistanin sota on jäänyt lännessä vähemmän tunnetuksi osaksi Itä-Euroopan sekä Keski- ja Etelä-Aasian historiaa. Siitä ei ole puhuttu parina vuosikymmenenä ennen nykyistä Ukrainan sodan eskalaatiota paljoa, vaikka tappio Afganistanissa oli osaltaan hajottamassa Neuvostoliittoa. Etäinen tapahtumapaikka ja kylmän sodan jälkeinen länsimaiden halu ohittaa kaikki itäeurooppalainen ovat vaikuttaneet unohtamiseen, vaikka sodalla oli tapahtumahetkellään merkittävät kansainväliset seuraukset.

Suomen tapauksessa valikoivaan muistamiseen vaikutti tuoreeltaan suomettuminen, jonka parissa touhusi Urho Kekkosen (1900–1986) lisäksi esimerkiksi silloinen ulkoministeri Paavo Väyrynen. Myös media kantoi kortensa kekoon, tapahtumista ei täällä pahemmin uutisoitu. Neuvostoliiton pelossa Suomi ei ainoana länsimaana tuominnut hyökkäystä YK:ssa vaan otti puolueettoman kannan.

Journalistina uransa aloittanut Aleksijevitš oli Neuvostoliitossa kiistanalainen hahmo jo Sinkkipoikien ilmestyttyä. Hän oli kuvannut teoksissaan suuren isänmaallisen sodan vaiettua puolta ja kärsimystä tavalla, joka korosti yksilöiden kohtaloita ja teki hänestä hyvin tunnetun kotimaassaan. Tämä ei ollut Neuvostoliiton rakenteellista ja asenteellista muutosta korostaneen perestroikan aikakaudesta huolimatta kaikkien mieleen.

Aleksijevitšin kirjallinen tekniikka Sinkkipojissa on tuttu hänen vanhemmasta tuotannostaan. Hän hankki satoja haastateltavia, joiden kanssa käydyistä juttutuokioista tehdyistä nauhoituksista hän poimi kymmeniä nimettömiä todistajanlausuntoja ja muotoili niistä kokonaisuuden. Teos koostuu näiden haastattelujen pohjalta koostetuista peräkkäisistä monologeista, jotka on jaettu kolmeen osioon. Osiot käsittelevät karkeasti jaotellen menetyksiä, velvollisuuksia ja uhrauksia. Kirjailija ei kommentoi monologeja, vaan hänen jälkensä näkyy tekstien editointityössä. Joukossa on neuvostoliittolaisia sotilaita, heidän omaisiaan ja sotaan jollain tapaa liittyneitä siviilivirkailijoita.

Moniäänisyydestä huolimatta monologeista tunnistaa kirjailijan (ja kenties hänen suomentajansa Pauli Tapion) äänen. Aleksijevitšilla on ollut korvaa erityisesti haastateltaviensa runollisimmille, jopa näennäisen absurdeille kielikuville. Tunteiden alleviivaus on painokasta, suorastaan sentimentaalista. Erityisesti Aleksijevitšin tapa käyttää ellipsejä merkitsemään taukoja, poistettua tekstiä tai sanomatta jääneitä ajatuksia tuo mieleen samalla tavalla todellisuuden ja fiktion rajapinnalla liikkuneen Louis-Ferdinand Célinen (1894–1961) huohottavan tavan kirjoittaa:

“[– –] Tänään puhutaan hiljaa, huomenna kuuluvammin. Mutta minä vuodatin siellä verta… omaani… ja vierasta… Meille annettiin kunniamerkkejä, joita emme kanna… Me tulemme vielä antamaan ne takaisin… kunniamerkit, jotka ansaitsimme rehellisesti mutta epärehellisessä sodassa… Meitä kutsutaan kouluihin esitelmöimään. Mutta mistä voi kertoa? Taisteluista… Ensimmäisestä taposta… Siitä, miten minä vieläkin pelkään pimeää ja hätkähdän, jos jotain putoaa… Siitä, miten otettiin vankeja, mutta ei viety niitä rykmenttiin asti… ei läheskään aina… [– –]”

Dokumenttiromaaniksi tai asiaproosaksi luonnehdittava teos hyödyntää romaanikirjallisuuden keinoja kaunopuheisessa kielessään. Takaisin taistelukentille kaipaavan sotilaan katkeruutta seuraa sydäntäsärkevä poikaansa kaipaavan äidin vuodatus. Nimettömyys ja moniäänisyys muodostavat tekstistä armottoman vyöryn. Vaikutus voi olla lukijalle musertava, toivoton, erityisesti kuolleiden sotilaiden omaisten päästessä ääneen.

Haastateltavat ovat luottaneet kirjailijaan ja puhuneet tälle suodattamattomina. Eettisyyskysymyksiä tulee mieleen. Ainakin yksi haastateltavista on selvästi humalassa ja jää arvoitukseksi, kuinka avoin hän on tekijää kohtaan halunnut olla. Aleksijevitš antaa äänen jopa hänelle häirikköpuheluita soittavalle sotaveteraanille, koska ymmärtää, ettei tällä ole ketään muutakaan, jolle puhua.

* *

Sinkkipoikien kertomuksista syntyy aavemainen korrelaatio silloisen Afganistanin ja nykyisen Ukrainan välillä. Sodilla on paljon yhteistä. Yhtäsuuruusmerkkejä ei tietysti pidä vetää, Afganistanin ja Ukrainan poliittiset tilanteet ja asemat maailmankartalla olivat – ja ovat – hyvin erilaiset. Sen sijaan Neuvostoliiton / Venäjän toiminta hyökkäyksen edetessä vaikuttaa aikalaistodistusten perusteella lähes identtiseltä. Joukko naiiveja ja hyvän sotilasuran valinneita maalaispoikia paiskataan tuleen ilman ennakkovaroituksia. Konfliktista ei puhuta aluksi sotana vaan operaationa. Erikoisjoukot naamioituvat kansainvälisiä lakeja rikkoen vastustajikseen. Sotarikoksia tehtaillaan piittaamatta seurauksista. Kotimaassa asiasta raportoidaan tv-uutisissa pintapuolisesti. Vastapuoli demonisoidaan, ja maata ollaan menossa ”vapauttamaan”. Siviilejä tapetaan täysin siekailematta. Samalla sotilaiden moraali on olematon, todellisuuden iskiessä vasten kasvoja vain selviytymisellä on enää merkitystä. Paikallisilta varastetaan tavaraa, koska se on ainoa hyödyksi koettava asia, joka reissusta voidaan saada. Kuilu rintaman ja kotiolojen todellisuuksien välillä on ammottava. Hyökkääjä on yksinkertaisesti yrittänyt niellä aivan liian isoa suupalaa.

Myös seuraukset ovat samanlaiset: Liittolaiset avustavat puolustajaa, jolla on tappioistaan huolimatta niin moraalinen kuin ideologinen etu. YK:ssa hyökkäys tuomitaan, ja boikotit osoittavat läntisen maailman yleisen mielipiteen. Neuvostoliitto/Venäjä tekeytyy itse aloittamansa sodan uhriksi. Se ero on, että Ukraina on menestynyt suhteellisesti ottaen huomattavasti Afganistania paremmin ja ripeämmin, kun taas nyky-Venäjällä asiat ovat menneet ennätysajassa Neuvostoliittoakin pahemmin vihkoon. Toinen merkittävä ero suomalaisittain katsoen on siinä, että aiemmin Länsi-Saksa vinoili Suomelle puolueettomuuspolitiikasta. Nyt osat ovat vaihtuneet, ja Saksa on tehnyt varovaisuudellaan suurta vahinkoa julkisuuskuvalleen Euroopassa.

Edellä lueteltua ei pidä käsittää niin, että historia toistaa itseään. Pitkä litania on vain esimerkki siitä, kuinka autoritaarisissa valtioissa on niiden menneisyyteen katsovan luonteen vuoksi vain vähän kehittymisen varaa. Koska järjestelmä ei kannusta kansalaisten ja yhteisöjen tarpeista syntyvään kehitykseen, vaan käskyt sanellaan ylhäältä, Venäjän armeija voi uudistuneista leluistaan huolimatta toistaa samat virheet kuin noin 40 vuotta sitten. Luultavasti, Juri Andropovin tavoin, moni Vladimir Putinin päällysmies ymmärtää, ettei sotaa ole mahdollista voittaa, vaikka miehiä ja ohjuksia riittäisi niin, ettei sitä voi heti hävitäkään. Jumissa ollaan, ja ulospääsyä on vaikea löytää. Ennen kaikkea näillä kahdella sodalla on yhteistä se, ettei ihmisen hengellä ole hyökkääjälle mitään merkitystä. Vain sankareilla ja selviytyjillä on propaganda-arvoa. Jos voittoa ei tule, kaikkensa antaneet hylätään.

Mikäli jälkinäytös esitetään myös nykytilanteessa kuten Afganistanissa, Venäjä vetäytyy lopulta tappioiden käytyä sietämättömiksi, ja sen jälkeen asia yritetään hyökkääjien kotimaassa vaieta kuoliaaksi. Minkäänlaista keskustelua tapahtuneesta ei käydä, ”sinkkipojat” unohdetaan ja veteraaneja halveksutaan avoimesti. Tapahtunut lisää painetta järjestelmän murtumiselle ja Venäjän jälleensyntymälle taas kerran jossain uudessa muodossa. Tähän ei kuitenkaan kannata luottaa. Venäjällä ei eletä nyt uutta perestroikan aikaa.

On lopputulos mikä tahansa, sitä ennen sodan mylly jauhaa, se jauhaa jauhamistaan, jauhaa palasiksi aikuiset ja lapset, naiset ja miehet. Yksikään ei selviä kokemuksesta haavoitta.

* *

Antaessaan äänen tappajille, omaisille ja vammautuneille teos on vastalääkettä fantisoinnille, jota Suomessakin, turvallisesti omien televisioiden ja näyttöpäätteiden äärellä, harrastetaan. Epäinhimillistäminen ilmenee esimerkiksi sodan emotionaalista etäisyyttä korostavissa kranaattitoivotuksissa tai erään ulkoasiainvaliokuntaan kuuluvan äärioikeistolaisen julkisissa ulostuloissa.

Epäinhimillistäminen on sitä, mitä Putinin Venäjä tällä hetkellä tekee ja on tehnyt jo pitkään. Inhimillisyys ei ole heikkoutta, erityisesti modernin Euroopan kontekstissa. Jos puolustaja ei pysty löytämään itsestään inhimillisyyttä, jolla nostaa itsensä vastustajansa yläpuolelle, ei ole enää mitään, mikä erottaisi osapuolet toisistaan, ei enää mitään puolustettavaa, vaan sodan järjettömyys on ottanut lopullisen voiton. Suurvaltapolitiikka räjäyttää inhimillisen elämän kappaleiksi, vaikka ihmisen oma elämä, yhteys läheisiin, on arvokkainta mitä tällä voi olla. Sen päälle ei kaivata sivistyksen ja ihmisyyden hyvien puolien torjuntaa kansalaisten itsensä osalta. Ukraina on koko taistelun ajan propagandassaan näyttänyt pyrkivänsä kohti vankien inhimillistä kohtelua osana länsimaistumisen prosessia. Sodan todellisuutta on myös se, että monella ukrainalaisella on edelleen sukua ja ystäviä Venäjällä ja toisinpäin.

Tapahtumien karnevalisointi kaukana taistelukentiltä, vieraassa maassa, kertoo korutonta kieltään siitä, kuinka sotilaat jakavat keskenään jotain, mitä sotaa pelinä pitävät siviilit eivät käsitä, ja jonka Erich Maria Remarque (1898–1970) tallensi romaanimuotoon jo vuonna 1929 nimellä Länsirintamalta ei mitään uutta.

Vielä tulee aika sodan jälkeen. Myöhemmin Ukrainan toimista ja vankien kohtelusta tehdään ulkopuolisten tekemiä arvioita, jotta nähdään, mikä osa armosta toteutui ja mikä oli propagandaa. Ansioitunut kohtelu nähdään auttavana tekijänä lännen kanssa lähentymisen kanssa. On kuvaavaa, että omista peloistaan seonneiden nojatuolikenraalien mielikuvitus ei tällaisiin suorituksiin riitä. Taistelut käydään tuhansien kilometrien päässä, mutta retoriikkaa luodaan uusiksi Suomessa asti, kun poliitikot yrittävät kerätä vaaleja varten irtopisteitä.

* *

Teoksen lopussa on sadan sivun mittainen selonteko, joka koostuu kollaasiksi kasatuista oikeudenkäyntipäiväkirjoista, kirjeistä ja sanomalehtikirjoituksista. Svetlana Aleksijevitšin haastoivat oikeuteen vuonna 1993, Neuvostoliiton jo hajottua, ensin kaksi, sitten toiset kaksi kirjaan haastatelluista henkilöistä. He väittivät puolustavansa kunniaansa. Samalla vaikuttaa siltä, että heidät on painostettu oikeusjuttuihin Valko-Venäjän valtion toimesta.

Ongelma ei ole, että Aleksijevitš olisi lisännyt todistajalausuntoihin omiaan teosta kirjoittaessaan. Päinvastoin, oikeus toteaa teoksessa käytettyjen lainausten vastaavan nauhoituksia. Ongelma on moraalinen; totuutta ei saa painaa vaan tärkeämpää on valehtelu kauniimman historiallisen kuvan luomiseksi. Kiiltokuvilla puolustetaan vainajien kunniaa, sillä olisi liian tuskallista ajatella, että he ovat kuolleet turhaan. Sotaa voi perustella vain, jos se on voitokas.

Journalistina – ja Neuvostoliiton todellisuuden ymmärtäjänä – Aleksijevitš on myös oikeudessa järkähtämätön. Hän näkee totuuden itseisarvoisena eikä postmodernina, ylisubjektiivisena väännelmänä. Totuus tulee asiat kokeneiden ja niitä tutkineiden suista. Vain totuus voi kasvattaa ja tekee yhteiskunnasta terveemmän.

Kuulostaako vääntö tutulta? Sen pitäisi, sillä samaa kamppailua käydään jatkuvasti myös lännessä, tosin eri mittakaavassa. Poliittisen kantansa lukinneet tahot vaativat journalismilta tasapuolisuutta, jolla tarkoitetaan tilan antamista kaikkein höyrypäisimmille ideoille, vaikka tasapuolisuudella ei usein ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Järjestelmää hyväksikäytetään muun muassa haastamalla totuuteen pyrkiviä mitä mielikuvituksellisimmista syistä oikeuteen.

Aleksijevitšin oikeusprosessin ongelmat liittyvät myös funktionaaliseen lukutaitoon. Merkittävä osa kirjallisuuden maailmaa ymmärtämättömistä ihmisistä ei ole kovin lukutaitoisia. He eivät ymmärrä lukemaansa eivätkä kirjoittamisen periaatteita. Tämä tulee useissa teoksen katkelmissa ilmi. Kriittiset äänet eivät käsitä, että tarkoitus on painaa totuus, vaikka se sattuu. Vielä vähemmän ymmärrystä löytyy sille, että tekstejä on editoitava eikä luettavuuden vuoksi juuri mitään voida painaa sellaisenaan.

Oikeusjutut nostettiin, koska Aleksijevitš oli editoinut tekstejä. Viesti oli ristiriitainen: Ei saa kertoa, mutta jos kuitenkin kerrotaan, pitää olla vielä kirjaimellisempi, kirjata ylös haastateltujen jokainen ähkäisy ja emmintä. Jopa haastateltujen nimien muuttaminen koettiin kunnian halveeraamisena ja vilunkipelinä, vaikka kyse on normaalista journalistisesta käytännöstä henkilöiden suojelemiseksi julkisuudelta, Neuvostoliiton tapauksessa myös KGB:lta. Jälkineuvostolaisessa ilmapiirissä tämäkin koettiin vääristelynä, lännen salajuonena ja kirjailijan rikkauksien kartuttamisena haastateltujen kustannuksella – kollaasissa toistuvat aitoon salaliittohenkeen väitteet Aleksijevitšin kahdesta Mercedeksestä ja ulkomaisista dollareista. Samalla kanteen nostajat eivät, kirjallisuuden ummikkoina, ole käsittäneet, että sanotun painaminen sellaisenaan saa haastateltavan vaikuttamaan hölmömmältä kuin on, mikä on huomattavasti nöyryyttävämpää ja kunniattomampaa kuin sanotun editoiminen.

Suomalainen lukija voi pyöritellä valkovenäläiselle sirkukselle ylimielisesti silmiään. Silti teemme täällä joidenkin asioiden suhteen samaa – on olemassa virallinen linja, jonka kyseenalaistamisesta halutaan vaientaa kovin äänenpainoin. Suomi on monessa suhteessa yhden totuuden maa, vaikka vapaa keskustelu onkin sallittua. Esimerkiksi voidaan ottaa NATO-prosessi, jonka hankaluuksista varoitettiin etukäteen, mutta näitä varoituksia ei haluttu kuulla. Nyt, kun hankaluudet ovat konkreettisesti edessä, moni kansalainen on repinyt pelihousunsa kuin asia olisi tullut yllätyksenä. Rähmällään ollaan edelleen, nyt vain eri ilmansuuntiin kuin aiemmin.

Valkovenäläinen oikeus päätyy käsittämättömään kompromissiratkaisuun, joka on kuva ajan silloisesta hengestä. Kirjailijaa vastaan nostetut kanteet todetaan aiheettomiksi. Yksi niistä hylätään kokonaan, mutta Aleksijevitš tuomitaan silti maksamaan toiselle asianomistajalle korvauksia ”kunnian loukkaamisesta” – ei siksi, että olisi vääristellyt sotilaan sanomisia vaan päinvastoin: Kirjailijan olisi pitänyt tajuta haastateltavan loukkaavan rehellisyydenpuuskassaan itse omaa kunniaansa. Täten kustantajan velvollisuus olisi ollut jättää teksti painamatta.

Oikeudenkäyntiselostuksen lomaan on liitetty sanomalehdissä julkaistuja mielipidekirjoituksia, kirjailijaliittojen kannanottoja ja lukijakirjeitä, jotka käyvät niin kirjailijan puolesta kuin vastaan. Lukija voi vetää näistä omat johtopäätöksensä. Yhdistävä tekijä Aleksijevitšin vastustajille on, että he haikailevat menneeseen ja neuvostogloriaan, joka on jäänyt erottamattomaksi osaksi heidän identiteettiään. Menneisyyden kunnianpalautus on toteutettava, koska nykyhetkellä ei ole mitään tarjottavaa.

Aleksijevitš poistui Valko-Venäjältä vuonna 2000. Hän palasi sinne vuonna 2013 mutta joutui lähtemään uudelleen vuonna 2020 viimeisenä oppositioliikehdinnän johtohahmona. Muut olivat joko paenneet ulkomaille tai joutuneet vangituiksi. Ennen Aleksijevitšin pakoa useiden maiden diplomaattiset lähetystöt suojelivat häntä hänen oman kotimaansa salaiselta poliisilta. Sittemmin häntä ovat yrittäneet mustamaalata niin Valko-Venäjän hallinto, venäläinen propaganda kuin ukrainalaiset fasistit, jotka ovat uhanneet Aleksijevitšin henkeä hänen valkovenäläisyytensä vuoksi. Viimeinen yksityiskohta on absurdi, myös siksi, että kirjailija on puoliksi ukrainalainen ja tuominnut julkisesti Putinin aloittaman sodan rikoksena.

Mutta tämä on vain yhden kirjailijan kohtalo, eikä myllyn jauhamiselta pakene kukaan.

Mikko Lamberg

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua