Juha Räikän Salaliittoteorioiden filosofia on kiinnostavasta aiheestaan huolimatta kuivaa luennointia

21.09.2021

Juha Räikkä. Kuva: Turun yliopisto / Gaudeamus

KIRJAT | Juha Räikän populaarifilosofinen teos käsittelee salaliittoteorioiden herättämiä eettisiä kysymyksiä.

”Teos ei tarjoa kovin merkittäviä moraalisia oivalluksia, koska ei poikkea pohtimaan vakavasti radikaalienkin näkökulmien oikeutusta vaan palautuu valinnanvapauteen keskittyvän oikeusyhteiskunnan puolustamiseen.”

ARVOSTELU

2.5 out of 5 stars

Juha Räikkä: Salaliittoteorioiden filosofia – temppeliherroista liskoihmisiin

  • Gaudeamus, 2021.
  • 286 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Käytännöllisen filosofian professori Juha Räikkä on kirjoittanut monia populaarifilosofisia teoksia, jotka pyörivät ennen kaikkea yhteiskunnallisten moraalikysymysten ympärillä. Nimet ovat kuvaavia: Katumuksen filosofia (WSOY, 2003), Itsepetoksen filosofia (WSOY, 2005), Yksityisyyden filosofia (WSOY, 2007)…

Nyt vuoroon on pitkän tauon jälkeen tullut Salaliittoteorioiden filosofia (Gaudeamus, 2021). Teos käsittelee salaliittoja muun muassa seuraavien kysymysten kautta: Ovatko salaliittoteoriat todella yleistyneet viime aikoina? Ovatko teoriat aina tuulesta temmattuja? Miksi joku uskoo salaliittoteoriaan? Mitä asialle pitäisi tehdä, jos mitään?

Mitä ovat salaliittoteoriat?

On hyvä täsmentää, että kyse on tosiaan salaliittoteorioiden filosofiasta. Teoksessa ei siis selitellä paljoakaan teorioiden taustoja, esitellä villeimpiä niistä tai käydä lävitse niiden laajuutta. Pohdinta on moraalifilosofista, ja näkökulma saa tukea sosiologisista ja psykologisista tutkimuksista.

Heti teoksen aluksi täsmennetään salaliittoteorian käsitettä ilmiselvimpien väärinymmärrysten välttämiseksi. Monia salaliittoja toden totta on tapahtunut aina Watergatesta Volkswagenin päästöhuijausskandaaliin saakka. Luonteeltaan nämä salaliitot ovat olleet niin poliittisia kuin yritysmaailmaan liittyviä.

Räikkä erottelee kuitenkin salaliittoteoriat varsinaisista salaliitoista. Edellä mainituista tapauksista on olemassa laaja yleinen konsensus ja tiedetään niiden lähes kiistatta tapahtuneen. Ne ovat siis salaliittoja, eivät salaliittoteorioita.

Arkikielessä käyttämämme termi sanaliittoteoria viittaa johonkin, joka ei ole vastaavalla tavalla historiallisesti tai yhteiskunnallisesti perusteltua vaan pikemminkin kapinallista ja konsensusta vastaan käyvää.

Salaliittoteorioiden yhteinen piirre tuntuu olevan niiden vaihtoehtoisuus vallitsevalle selitykselle, joissain tapauksissa pahimmillaan jopa psykopatologisuus. Joskus on kyse pikemminkin toiveunesta, fantasiasta joka toteutuessaan selittäisi teoretisoijan oman yhteiskunnallisen aseman.

Tällaisia salaliittoja voivat olla esimerkiksi laajat yhteiskunnalliset pohdinnat salaseurojen tai uskonnollisten yhteisöjen tiukasti kontrolloimasta maailmasta tai epäilyt UFO-havaintojen pimittämisestä. Toisaalta joukossa on joitain harmittomia ja vähemmän yhteiskunnallisia uskomuksia, kuten väitteet Elvis Presleyn lavastetusta kuolemasta.

Teoreetikkojen vinksahtanut logiikka

Useiden teorioiden kuvaamat salaliitot ovat moraalisesti epäilyttäviä: Silloinkin kun salaliitossa ei tehdä suoraan mitään rikollista, siinä rikotaan jotain yleisesti moraalisesti hyväksyttyä käyttäytymissääntöä. Muuten salaliitolle ei olisi tarvetta. Salaliitoista paasaava ja niitä ympärillään näkevä kokee tekevänsä jotain hyvää eli paljastavansa jotain yhteisön eduksi.

Räikkä selvittää teoksen alussa tältä pohjalta salaliittoteoreetikon logiikkaa: Salaliittoteorioissa näyttökynnys on alhaisempi. Teoriaan uskova ei vaadi puolestaan puhuvilta todisteilta paljoa. Sen sijaan teoriaa kritisoivilta tahoilta vaaditaan enemmän – esimerkiksi jos uusi henkilö tai teos nousee esiin esittämään kritiikkiä salaliittoja kohtaan, on teoreetikon helppo vain olettaa aiemmin tuntematon toimija osaksi salaliittoa.

Konjuktiovirhepäätelmässä taas henkilö olettaa helpommin kahden yhtä aikaa esiintyvän ilmiön välillä olevan yhteyden, vaikka tosiasiassa ilmiöt olisivat toisistaan erillisiä. Ainakin yhdessä tutkimuksessa on havaittu salaliittoteoreetikkojen syyllistyvän tähän muita useammin.

Samoin historian todelliset salaliitot ja demokraattisen yhteiskunnan kehotus kansalaisten kriittiseen ajatteluun toimivat tukena salaliittoteoreetikkojen villeimmillekin kuvitelmille. Itsenäistä ajattelua puolustavan mutta salaliittoteorioihin kriittisesti suhtautuvan voi olla hankala perustella itselleenkin, miten salaliittoteorioita voi kritisoida vakuuttavasti.

Räikkä tarjoaa tähän ratkaisuksi kritiikin ulottamista koskemaan myös lähteitä. Kriittisyyteen kouliutunut mieli ymmärtää lähteiden uskottavuuden vaihtelevan merkittävästi.

Teorioihin uskovaa tällainen kriittisyyden käsitteen laajentaminen ei välttämättä kiinnosta. Teoksen perusteella vaikuttaakin siltä, että vaikka salaliittoteoriat eivät ole sama asia kuin uskonnollinen ajattelu, niissä on toisinaan tiettyä samansukuista järkähtämättömyyttä.

Hyvä tapa purkaa tai ymmärtää salaliittoteoreetikon ajattelua voisikin olla kysyä häneltä, millainen todiste vakuuttaisi hänet siitä, ettei teoria ole totta ja pyrkiä sen jälkeen lähestymään asiaa tätä kautta.

Teos ehdottaa, että luottamusta voisi myös lisätä tiedontuottamisen avoimuus. Sanomatta jää, onko salaliittoteorioihin uskovilla valmiuksia ymmärtää tiedon avoimuuden periaatteita – tai edes kiinnostusta siihen. Räikkä ei käsittele sitä, että tieteelliset, journalistiset ja muut prosessit ovat mahdollisesti tylsempiä kuin salaliittoteoriat, joissa on näennäisestä monimutkaisuudesta huolimatta lähestyttävyyden helppoutta: ne ovat jännittäviä, tarinallisia ja periaatteessa avoimia kaikille. Sama ei toimi akateemisissa tai journalistisissa ympäristöissä, jotka ihanteellisesti perustuvat laajennettuun lähdekritiikkiin.

Räikkä ehdottaa myös, että luottamuksen lisääminen yhteiskunnallisiin koneistoihin voisi laskea salaliittoteorioiden tarvetta. Sitä hän ei juurikaan käsittele, että osalla salaliittoteoreetikoista on taustallaan poliittiset motivaatiot, joita länsimainen demokratia ei voi hyväksyä kuin tiettyyn rajaan asti.

Kiinnostava huomio on se, että salaliittoteorian kannattaja ei ole sama asia kuin siihen uskova. Osa ihmisistä voi kannattaa salaliittoteoriaa allekirjoittamatta sitä. Tähän voi liittyä vaikkapa henkilön alhainen sosiaalinen status. Teoriaa levittävä tiedostaa sen hataruuden mutta salaliitto ajatuksena helpottaa hänen oloaan ja toimii selityksenä omalle kurjuudelle. Mukana voi olla myös yhteisöllinen aspekti samanmielisten löytäessä toisensa.

Pitääkö olla huolissaan?

On eri asia tuleeko salaliittoteorioista huolestua. Räikkä toteaa, että vastaus ei ole yksituumainen. Jotkut teoriat ovat yleisiä, mutta eivät ole aiheuttaneet yhteiskunnallisesti haittaa. Niiden suorasta kieltämisestä voisi seurata huomattavasti enemmän pahaa kuin hyvää.

Mahdollisuus kuitenkin on, että teoriat voivat olla osana väkivaltaista liikehdintää. Tästä käy esimerkiksi QAnon-salaliittoteoriaan uskovien tuki Yhdysvaltain kongressitalon valtaukselle tammikuussa 2021. Tällaisissa tapauksissa huolestuminen on ymmärrettävää, aiheellistakin, vaikka salaliittoteorioiden kieltämisellä olisi tuskin tuolloinkaan toivottua vaikutusta.

Teoksen teemat sidotaan lopuksi yhteen ajankohtaistamalla ne koronaviruksen aikaan. Luku tuntuu aavistuksen turhalta, eikä tuo lisävalaisua teorioihin ilmiönä. Kyse on lähinnä aiemmin kirjassa käsitellyn soveltamisesta tilanteeseen, jota ei kirjan julkaisuajankohdan huomioiden ole voinut jättää käsittelemättä.

Kovin suurta painoarvoa ei anneta salaliittoteorioiden toiminnalle postmodernismin kontekstissa. Teksti ei myöskään uppoudu tarkasti välineen (Internet) ja teorian suhteeseen. Koska lähtökohtana on käytännöllinen filosofia, metafyysinen elementti jää tietysti sivuun. Näkökulma on varsin tiukasti läntinen ja demokraattinen eikä teorioiden merkitystä autoritäärisissä valtioissa pohdita Neuvostoliiton esimerkkiä lukuun ottamatta.

Teos ei ole kehno vaan hyvää lukemistoa etiikasta kiinnostuneille opiskelijoille. Se etenee johdonmukaisesti ja selkeästi. Sävy on kuivakan opettavainen. Opetusnäkökulmaa korostaa, että jokaisen luvun lopussa seuraa lyhyt tiivistys sen teemoista ja johtopäätöksistä.

On ilahduttavaa, että tarpeetonta tarinallistamista on vältetty. Toisaalta kirjaa on paikoin hiukan tylsä lukea. Se ei tarjoa kovin merkittäviä moraalisia oivalluksia, koska ei poikkea pohtimaan vakavasti radikaalienkin näkökulmien oikeutusta vaan palautuu valinnanvapauteen keskittyvän oikeusyhteiskunnan puolustamiseen: salaliittoteorioita ei kannata kieltää mutta niitä ei parane noin vain hyväksyäkään. Tällainen periaatteellisuus on arvostettavaa mutta ei anna ilmiöstä valmiiksi kiinnostuneelle – teoksen todennäköiselle kohdeyleisölle – paljoa uutta ajateltavaa.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua