Singulaarinen pluraalinen oleminen on klassikko, joka haluaa luoda filosofian uudelleen

Jean-Luc Nancy (1940–2021) pyrki rakentamaan uutta perimmäistä filosofiaa.

Kuvan ottanut Georges Seguin CC BY SA 3.0.

* *

Singulaarinen pluraalinen oleminen (Tutkijaliitto, 2021) on yksi Jean-Luc Nancyn (1940–2021) tunnetuimmista filosofisista julkaisuista. Alun perin nimellä Être singulier pluriel (Galilée, 1996) julkaistu kirja on ajankohtainen, sillä Nancy kuoli vastikään, elokuun loppupuolella.

Nancy tunnetaan Jacques Derridan (1930–2004) tavoin dekonstruktion filosofina, mikä tarkoittaa sitä, että hän tutkii tekstin ja merkityksen välistä suhdetta. Hän keskittyy filosofiassaan ontologisiin eli olemista koskeviin kysymyksiin. Erityisesti häntä kiinnostaa yksilön ja yhteisön välinen rajankäynti ja erottamattomuus.

Minussa on meitä

Niin kuin Edmund Husserl (1859–1938) fenomenologiallaan, Nancy pyrkii aiemmin tulleen filosofian purkamiseen ja uudelleenjärjestelyyn. Hän tulkitsee länsimaisen historian filosofiset suuntaukset eri näkökulmasta muodostaessaan uutta ajattelua. Tämä on vähemmän vallankumouksellista kuin luulisi, sillä filosofinen traditio on täynnä purkajia ja rakentajia.

Joudun yksinkertaistamaan, koska muuten voisin yhtä hyvin kirjoittaa koko teoksen sisällön tähän: Singulaarisessa pluraalisessa olemisessa on kyse yhteisön ja yksilön rooleista, siitä miten ne käsitetään. Kun henkilö puhuu ”meistä”, eikö ”me” ole itse asiassa yksikkö, joka sulkee ulos asioiden väitetyn moneuden, yksilöiden erillisyyden toisistaan?

”Meidän” purkaminen on dekonstruktiivinen lähtökohta, jonka pohjalta Nancy tekee jatkokehittelyä: ”meissä” on aina ”minua”, ”minussa” ”meitä”, sillä kokonaista kuvaa ihmisestä ”yksilönä” ei voi muodostaa ilman ”meitä” ympärillä. Kieli on ulkopuolinen väline tämän ”minän” ja ”meidän” sekasotkun setvimisessä.

Teoksessa on viisi esseetä. Pisin näistä, nimikkoteksti, koostuu Nancyn yritelmistä perustella lukijalle mistä singulaarisessa pluraalisuudessa on kyse. Kirjoitus on toisteinen, pienin variaatioin itsensä ympäri kulkeva pyörre, jossa jokainen uusi väite palaa lopulta samaan todistukseen: ”me” ja ”minä” ovat erottamattomat ja siten moninaisemmat kuin voisi ajatella.

Oleminen on kaiken kattavaa

”– – Se tosiasia, että sanoessamme ”olla” ymmärrämme jotain – oli se mitä tahansa tai kuinka sekavaa tahansa – tarkoittaa, että olemme jo ottaneet olemisen annettuna. Samalla tavalla tätä olemisen annettuutta tarkoittaa myös se tosiasia, että sanoessamme ”olla” ymmärrämme toinen toisiamme – oli kyse sitten väärinymmärryksestä tai ei. Olemisella ei ole mieltä, vaan oleminen itse, olemisen ilmiö, on mieli, joka taas puolestaan on sen omaa kiertoa – ja me olemme tämä kiertäminen.”

Nancyn ontologiaan kuuluu olennaisena osana se, että olemista ei voi erotella erilliseksi mistään muusta. Oleminen on absoluutti, kaiken nielevä, se on itse itsessään, tapamme puhua siitä kiertoilmaisu jollekin, joka ei tarvitse määrittelyä – niin hyvin ymmärrämme luontaisesti mitä on ”olla”. Siksikin pluraalinen on myös singulaarista. Oleminen ei ole erikseen ”jaettavissa” toisistaan selvästi eroaviin tasoihin, koska oleminen on totaalista, ja siten ulkopuolinen analyysi siitä on mahdotonta.

Samasta syystä johtuen Nancy ei näe jumalalle tarvetta. Olemiselle ei voi olla siitä erillistä luojaa. Oleminen itse on jumala. Ulkopuolista toimijaa ei tarvita. Tämä ei tee Nancysta suoranaisesti ateistia vaan jumalan hylkääjän. Ihmismieli (mieli on Nancylle monimerkityksellinen sana) taas on tapa jakaa oleminen, siis käsitellä sitä. ”Me” olemme mieli ja samalla itse oleminen. Tämän vuoksi ei ole olemassa välitilaa, ”pimeää ainetta” (termi omani, ei Nancyn) yksilöiksi kutsuttujen välillä, koska kaikki ”on” jatkuvasti samaa: yksilöt ovat kaikki, kaikki on yksilöt. Seuraava lainaus tiivistää tarkoitusperät:

”Singulaarinen pluraalinen oleminen tarkoittaa sitä, että olemisen olemus on olemassa ainoastaan olemusten keskinäisyytenä. Tämä monenkeskinen olemus – tai kanssaoleminen, kanssaoleminen-monena – osoittaa vuorostaan itse ”kanssan” olemuksen, tai pikemminkin se osoittaa, kuinka ”kanssa” (cum) on olemuksen asemassa tai paikalla. – –”

Ontologian politiikkaa

Ei vaadi paljoa voidakseen päätellä, että tämä on Nancylle myös poliittista ajattelua. Politiikan ongelma tästä näkökulmasta katsoen on ihmisryhmien jakaminen joukkoihin, joiden olemisen välillä nähdään perustavanlaatuisia erilaisuuksia. Kommunismia Nancy pitää epäonnistuneena kokeiluna, joka petti kannattajansa lupaamalla ontologista heräämistä yhteyteen, jota ei koskaan tullut. Kommunismille ihmisten ”keskenään-oleminen” (Nancyn termi) oli lopulta vain joukkojen yhteisöllisyyttä. Vastaavista syistä yksilöihin ja heidän oireisiinsa keskittyvä psykoanalyysi saa Nancylta kritiikkiä. Situationistit taas saavat moitteita olettaessaan spektaakkelin kuuluvan olennaisena osaksi yhteiskuntaa – Nancylle perimmäinen ongelma on tietysti se, että situationistit olettavat yhteiskunnan olemisesta erilliseksi osaksi, kuuluuhan korruptoitunut yhteiskunta jota vastaan taistellaan oleellisesti vallankumousretoriikkaan.

On aiheellista kysyä, kuinka moni esimerkiksi kommunismin kannattajista tosiasiassa toivoi kommunaalista keskenään-olemista jonkin eturyhmäajatteluun perustuvan uuden maailman sijasta. Eli moniko kuitenkaan tuli petetyksi Nancyn visioimalla tavalla? Kommunismin petos useimmille on luultavasti ollut filosofin ajattelua vähemmän korkealentoisempi ja raaempi, koska edes sen lupaus toimivista yhteisöistä ei käynyt toteen.

Historian lopun kaiut

Kokoelma on aikansa lapsi siinä mielessä, että se etsii uutta pohjaa filosofialle sinä kummallisena ajanjaksona ennen vuosituhannen vaihdetta, jolloin puhe historian lopusta oli kuumimmillaan. Länsimaiden aatteellisen kehityksen koettiin saavuttaneen lakipisteensä. Demokratia ja muut keksinnöt olisivat täyttäneet tehtävänsä. Ne olivat samanaikaisesti täydellistyneet ja kuluneet loppuun.

Yhdet tulkitsivat historian lopun optimistisesti, toiset myrskyvaroituksena. Nancy kuuluu jälkimmäiseen porukkaan mutta näkee tulevaisuudessa utopistista toivoa. Kumpikin ryhmä oli tietysti väärässä; mikään ei todella loppunut. Kyse oli vain hurmoksellisesta ajattelun trendistä, joka perustui historian väärinymmärtämiselle ja ylimielisyydelle.

Tämä näkyy erityisesti kirjan loppupuolelle jäävissä lyhyemmissä esseissä. Sota, laki, suvereenius – tekhnê on Persianlahden sodan aikaan syntynyt kirjoitus, jossa Nancy kritisoi mainittua historian lopulla hekumointia. Länsimaissa on ajateltu sotimisen (sellaisen kuin maailmansodat) olevan eri asia kuin muualla tapahtuvien ”konfliktien”. Persianlahden sota on kuitenkin palauttanut sodan käsitteen takaisin kieleen kuin jonain uutena ilmiönä. Osansa sopassa näyttelee tekniikka, jota ei voi Nancyn mukaan syyttää sotimisesta, mutta jonka logiikka ohjaa sotaa.

Nancy näkee poliisisodan ja oikeutetun sodan käsitteet sotkeneen taistelun paljastaneen länsimaisen kulttuurin moraalisen autiomaan – vaikka on kriittinen niitä kohtaan, jotka saavat länsimaiden rappiolla herkuttelusta nautintoa.

Kuluneet vuosikymmenet ovat osoittaneet tämän autiomaan epämääräiseksi käsitykseksi. Voisi aivan hyvin sanoa, että länsimaat luovat oman moraalinsa eivätkä ole vain tottuneet niiden ulkopuolella syntyvien globaalien muutosten vauhtiin. Essee laajenee toki moniin muihinkin suuntiin, joita ei kritiikin maltillisena pitämisen puitteissa tässä käsitellä.

Vuonna 1993 ilmestyneen Sekamelskan ylistys -esseen polttoaineena on vuorostaan ollut Sarajevon kriisi. Nancy pyörittelee kansan, valtion ja identiteetin kysymyksiä sodan aaveet ajattelunsa lähtölaukaisijoina. Nancyn lähtökohta on, että niin rasismi kuin sitä vastaan käyvä kulttuurisen sekoittumisen diskurssi ovat molemmat humpuukia, koska ne olettavat, että jokin todella voisi ”sekoittua”; sekoittumisen oletushan on jonkinlaisen puhtauden olemassaolo. Dialektiikan kriitikkona Nancy ei hyväksy tällaista vastakkainasettelua selitykseksi. Sekamelskan ylistys on Nancylle ennen kaikkea, ja jälleen kerran, olemisen ylistystä, sillä sekamelska on väistämätöntä. Sekoitus on olemista eikä siitä erillinen asia.

”Kaikki kulttuurit ovat itsessään ”monikulttuurisia”. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että jonkinlaista kulttuurista vaihtoa on aina jo tapahtunut eikä puhdasta alkuperää ole olemassa. Olennaisempaa on se, että kulttuurin ele on itsessään sekamelskan ele: se on uhmaamista, kohtaamista, muokkaamista, suunnan muuttamista, kehitystä, uudelleenjärjestelyä, yhdistelyä ja paikkailua.”

Mikä todella on uutta?

Monien muiden mannermaisten filosofien tekstien tapaan teos on paikoin kaunokirjallinen. Nancyn kunniaksi on sanottava, että hän kirjoittaa aiheeseensa nähden selkeästi ja hänen uudissanoillaan (erinomaisen suomennoksen ovat tehneet Viljami Hukka ja Anna Nurminen) on tarkoitus, vaikka ranskalaiseen tapaan hänellä on raskas taipumus sanaleikkeihin, joiden pohjalta kehitellään yllättävän tosissaan olevia filosofisia teesejä.

Vaikka kirjoituskokoelma on oivaltava, herättää se kysymyksen, jota tulee muutenkin pohdittua länsimaisen filosofian tradition tapauksessa: olisiko perinteelle tehnyt terää tutustua paremmin itämaiseen ajatteluun ja ottaa se vakavasti jo vuosisatoja sitten? Platonin, Hegelin ja muiden kritiikki voi tuntua vallankumoukselliselta, koska dialektiikka, vastakkainasettelu, maailmallisen olemisen erottelu kahteen tai useampaan osaan, on määrittänyt, kiitos myös kristinuskon, länsimaisen ihmisen suhdetta maailmaan pitkään.

Kaksijakoisuudesta irtautuminen ei ole vierasta esimerkiksi daolaiselle tai zenbuddhalaiselle elämänkäsitykselle. Nancy tarjoilee dialektiikasta luopumisen oivalluksena, mitä se traditiollemme kenties onkin, ja kieltämättä tuoreen tuntuinen ratkaisu eurooppalaisen filosofian historian kannalta. Laajemmin filosofian historiaan perehtyneelle teos ei kuitenkaan tarjoa uunituoreita oivalluksia, vaikka Nancy kehittelee ajatuksiaan ilahduttavan pitkälle.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua