Satu Erran esikoiskokoelmassa on kyse minuuden asettumisesta maailmaan – arviossa Hetkenä minä

Kuvat: Anni Porrasmäki / Poesia

Berliinissä asuva Satu Erra on aiemmin kirjoittanut puolisonsa Johannes Erran kanssa Todellisten prinsessojen kirjan (Tammi, 2018) ja lukion oppimateriaalia. Hänen runouttaan on julkaistu lehdissä ja antologioissa, minkä lisäksi hän on toiminut Nihil Interitissä ja Suomen Lausujain Liitossa. Hetkenä minä (Poesia, 2021) on hänen esikoisrunokokoelmansa.

Teoksen nokkelan nimen mukaisesti se käsittelee aina olennaista filosofista kysymystä. Kyse on minän, minuuden ja minäkuvan vaihteluista niin sekunnista toiseen kuin vuosien mittaisen taipaleen jälkeen.

Alku tuntuu kuvaukselta lapsen kehityksestä minäksi. Runoissa kuvataan, kuinka henkilö oppii viittaamaan itseensä eli subjektin syntyä. Tämän myötä henkilö alkaa kasata itselleen persoonaa ympärillään lojuvista rakennusaineista. Syntyy tarve nähdä kaikki itsensä kautta, halu kohdella maailmaa omanaan. Persoona korostuu, ehkä jopa ylikorostuu.

Pian ollaankin minuuden performansseista pakkomielteitä saaneessa maailmassa, sosiaalisessa mediassa, paineen alla:

”seuraavaksi tarkistan mitä on tapahtunut ja kuka on pitänyt minusta / kenestä voisin pitää, mikä koskettaisi minua ja mitä en häpeäisi tunnustaa // annan itsestäni tällaisen palasen // tällaisen sydämen ja tällaisen ikonin taakse ankkuroin / tallennan merkit ja sanat silittelen niitä kun alku taas alkaa.”

Minä muuttuu

”Hetkenä minä hyvänsä sanon yhdelle hänelle / älä sano että haluat auttaa, minä haluan harhailla ja elää aikoja // hetki on tuntuva hetki, tallennan minää keskeneräiseen / päivä etenee eikä onnistu katoamaan – –”

Vaikka kyse on minästä, ei koko teosta voida määritellä noin vain keskeislyriikaksi. Teoksen ”minä” on ympäriinsä lilluva käsite, joka pohtii itsensä mielekkyyttä suhteessa ympäröivään. Asemoinnit vaihtuvat, joskus tekstinkin sisällä. Välillä kohdehenkilö on ”hän”, toisinaan ”me”, joiden kuitenkin voidaan epäillä olevan osa suurta ”minää”, sen kokemusta.

Runojen puhuja(t?) siis kääntelee minuuden käsitettä jatkuvasti. Toisaalta teoksessa korostuu, että toiset ihmiset eivät ole vain ”heitä” tai ”sinuja” vaan itselleen ”minuja”, ”minuuksia”.

Ajoittain runoissa toistuvat varsin perinteiset kuvat luonnosta, ennen kaikkea puut. Kuitenkaan edes luonto ei tunnu pystyvän pakenemaan ahmattimaista minää, sen tarvetta haalia kaikki sisäänsä ja antaa kaikelle nimi.

Mielleyhtymiä syntyy, tahattomiakin: Erra kirjoittaa esimerkiksi uuden vuodenajan tullen sinujen, minujen ja heiden vyöryvän sisään tavalla, joka vaatii sopeutumista. Vaikka yhtäältä teksti tuo mieleen muutokset minäkäsityksessä ja toisaalta sosiaalisen median, mainonnan ja muun propagandan luomat paineet, ajatukset hyppäävät hetkeksi myös pakolaisiin ja tapoihin, joilla puhutaan ”heistä” tai ”meistä” yhdistäen tai erottaen.

Välillä syntyy hauskoja ja helposti huomaamatta jääviä törmäytyksiä. Keskelle luontokuvaa voi ilmestyä raamatullinen toteamus, joka on jatkanut elämäänsä 4chanissa syntyneessä Anonymous-liikkeessä:

”– – parvekkeella viimevuotiset kukat puhun, nokivaris asettuu puun latvaan / se on eräänlainen hämärä joka näyttää tästä katsottuna tutulta puhun meistä / olemme leegio katsomme puuta etsimme suojaa – –”

Välimerkit rajaavat rajatonta

Teos on jaettu kuuteen osaan, runojen sarjoihin, jotka eivät juurikaan selitä itseään. Temaattiset ratkaisut on poimittava tekstistä, jos pystyy.

Kokoelman viidessä ensimmäisessä numeroidussa osastossa lähes kaikki runot ovat virkkeiksi kehystettyjä. Ne alkavat isolla kirjaimella ja päättyvät pisteeseen (ja kerran kaksoispisteeseen). Poikkeuksia on vain muutama. Yksi näistä ”kesken” jäävistä runoista päättyy teoksen otsikkoon, mikä on korostettu vihje niin hetkien kuin minuuksien täsmentämättömyyksistä.

Toisaalta neljännessä osastossa runot ottavat proosallisemman muodon, välimerkkejä ilmestyy sekaan enemmänkin. Samalla runojen sävy vaihtuu hetkeksi tunnistettavasti henkilökohtaisemmiksi. Taitollisesti nämä proosallisemmat, pienempiin virkkeisiin jaetut runot alkavat kokoelman muita tekstejä alemmilta riveiltä. On kuin teksti olisi enemmän ”jalat maassa”, laskeutunut teoriasta konkretiaan.

Isot kirjaimet ja välimerkit toimivat kautta teoksen oudon sitouttavina, hiukan konservatiivisinakin aineksina sellaisessa keitoksessa, jossa on kyse minän joustavuudesta. Tiukat aloitukset ja lopetukset tuovat rajauksia kokoelmaan, joka voisi muuten hajota lukijan käsiin. Vasta viimeisessä osastossa – jolle on numeroinnin sijasta annettu nimeksi Oikaisuja – välimerkkien ja isojen kirjainten rajat tunnutaan hylkäävän.

Runoista tulee Oikaisuissa lyhyitä, raakilemaisia, ikään kuin jälkihuomautuksia edellä luettuun. Toisaalta osaston ensimmäinen runo alkaa jälleen isolla kirjaimella, mikä tuntuisi vihjaavan kyseessä olevan yksi kokonainen, muodoltaan hajanaisempi kirjoitus. Joka tapauksessa lyhyet katkelmat ”oikaisevat” edellisten runojen eheyttä ja tuovat mukaan aavistuksen hajontaa.

Ääni ei muutu

Kun vertaa esimerkiksi tunnetuimpaan minuuden ja runominuuden pohtijaan runoudessa, Fernando Pessoaan (1888–1935), Erran esittelemät minät eivät puhu radikaalisti erilaisilla äänillä. Eivätkä nämä mahdolliset äänet tee toisiinsa pesäeroa tai julista erilaisuuttaan tyylillisesti tai metatekstin – siis itseensä viittaamisen – keinoin. Tyyli sanavalintoineen kaikkineen tuntuu yhtenäiseltä läpi teoksen.

Esikoisrunokirjaksi Hetkenä minä onkin tavattoman ehjä. Monissa muissa teoksissa keskenään liian irrallisiksi jäävät osastot tuntuvatkin tällä kertaa aidosti täydentävän toisiaan. Neljännen osaston proosallisemmatkin runot eivät irtaudu liiaksi kokonaisuudesta vaan ovat osa samaa jatkumoa. Suurimmat irtiotot on jätetty viimeiseen osastoon, jossa niillä on selvästi oma tehtävänsä.

Kokonaisuus on kuitenkin makuuni kesy. Aihe on kiinnostava, mutta ainakin omasta lukukokemuksestani oli tulla turhankin analyyttinen. Kirjaan on vaikeaa kuvitella tarttuvansa uudelleen iloitakseen sanojen suomasta mielihyvästä, joka on runoteokselta pitkän iän kannalta lähes välttämättömyys. Niin kuin yksittäinen hetki minuudessa, kirja pyyhältää silmien ohitse jättäen vain lyhyen vaikkakin kiinnostavan jäljen: tällaisenkin olen lukenut.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua