Särjetyn elämän tulkki – arviossa Theodor W. Adornon Minima Moralia

Kuva: Vastapaino

Useista kirjoista sanotaan, ja yleensä tietysti myönteisessä sävyssä, että ne ovat edelleen tai taas ajankohtaisia. Minima Moralia (suom. Raija Sironen & Erkki Vainikkala; Vastapaino, 2024) on ainakin jälkimmäistä.

Teoksen kirjoitti jo vuosina 1944–1947 saksalainen sosiologi, filosofi, musiikki- ja kulttuurikriitikko sekä musiikintutkija ja säveltäjä Theodor W. Adorno (1903–1969; alk. Theodor Ludwig Wiesengrund). Osin juutalaisen taustansa vuoksi Adorno joutui jättämään kotikaupunkinsa ja -maansa keväällä 1934 ja päätyi Oxfordin ja New Yorkin kautta eteläiseen Kaliforniaan, missä hän kirjoitti Miniman lisäksi muun muassa vielä tunnetumman Valistuksen dialektiikan (Vastapaino, 2008; saks. alk. Dialektik der Aufklärung) yhdessä Max Horkheimerin kanssa.

Adornon yhteiskunta-analyysi, ”surullinen tiede”, kuten hän siihen itse kirjassaan viittaa, päätyy länsimaisen, kapitalismivetoisen elämänmuodon tuomitsemiseen; siitä ei ole oikeanlaisen ihmiselämän perustaksi. Tavaraistuminen ja välineellinen järki ohjaavat kaikkia elämänalueita myös talouden ulkopuolella. Ne määrittävät kulttuuria, ne ehdollistavat terveydenhoitoa, ihmissuhteita, näkemyksiä omasta itsestämme.

”Hyväksymme tämän, vaikka ilman sen kummempaa teoretisointiakin näemme kehityksen rapauttavan sosiaalisen elämän ja persoonuuden rakentumisen perustaa. Miksi? Koska pelkäämme, että kehityskulun pysäyttäminen laskee materiaalista elintasoa tai ainakin lopettaa kasvun”, muotoili filosofi Heikki Ikäheimo saman kriittisen näkemyksen vielä vuonna 2016 niin&näin-lehden haastattelussa.

Vauhdikkaalla 1980-luvulla oli toisaalta jo ehditty ajatella, että Adorno on passé, oman aikansa tuote. Hänen oppilaakseen päätynyt Jürgen Habermaskin katsoi tuolloin, että Adornon synkkä asennoituminen ei ole ”enää omamme”.

Entäpä nyt? Taloudellinen eiarvoisuus kasvaa, on kasvanut jo pitkään, konservatiivinen oikeistoradikalismi voimistuu, autoritääriset johtajat voimaantuvat kasvavasta suosiostaan, uusliberalistinen eetos hajottaa hyvinvointivaltiota ja sen eettistä perustaa avaten tien kaunalle, vastakkainasetteluille, rasistiselle muukalaiskammolle, nationalismille.

Olisiko taas Adornon aika?

* *

Kriittisen yhteiskuntateorian kehittäjiin ja niin sanottuun Frankfurtin koulukuntaan kuuluneen Adornon yksi keskeinen tutkimuskohde oli kulttuuri ja erityisesti myös kulttuuriteollisuus. Kulttuurin tehtävä kapitalismissa on hänen mukaansa lannistavan byrokratian avustamana yhdenmukaistaa ja alistaa, täyttää työhön ja vapaa-aikaan jakautuneen ihmiselämän näennäisesti vapaampi puoli. Samalla kulttuuri ja viihde yhtyvät, ja viihteestä tulee työn jatketta, petollinen pako- tai lepopaikka tulevan työrupeaman varalle. Lepopaikan viihde on petollista, koska se ei herätä ajattelemaan, työntämään kädenmitan päähän ja arvioimaan, eli se jättää kunkin yksilön todellisuuskuvan ja todellisuuden silleen, työajan uurtamaan muotoon.

Adornon lukeminen ei kuitenkaan edellytä kriittisen teorian perinteen tuntemusta, saatika sen näkemysten ja tulosten jakamista. Hän oli myös erinomainen ja kekseliäs kynänkäyttäjä ja kirjailija sekä taiteilija ylipäätään. Hänen menneisyytensä musiikin parissa on hyvä pitää mielessä. Lukijalle joka tapauksessa tulee heti ensi riveillä selväksi, että tässä ei mennä tieteellisten ja filosofisten tekstien normityylistön mukaan.

Teksti on paikoitellen vahvan kaunokirjallista hyppien samalla tyylistä toiseen, ironiasta kärjistyksiin, aforistisuudesta kritiikkiin, sanaleikeistä sanottua auki keriviin selkojaksoihin. Adorno ja Horkheimer sanoutuvat myös yhteisessä Valistuksen dialektiikassaan eksplisiittisesti irti hallitsevasta tieteellisestä ilmaisutavasta voidakseen kohdata haasteensa ”saada selkoa synneistään”.

Jotta voi olla kriittinen, tarkasteltava asia on työnnettävä hieman etäämmälle ja sitä on käsiteltävä muin kuin totutuin kieli- ja ajattelutavoin. Lukija kyllä joutuu koville, mutta hänen sitkeytensä palkitaan toistuvasti. Minima Moralian sivuilta löytyy monenlaista myös nykylukijan silmiä avaavaa ja omaa ajattelua käynnistävää.

* *

Kun Thomas Mann tutustui vuoden 1952 alussa juuri ilmestyneeseen Minimaan, määritteli hän sen sisällön ”pitkäksi aforistiikaksi, lyhytesseiksi ja ajatuskuviksi”. Sitä määritelmää on mielestäni vaikea parantaa. Paikoin Adornon kirjoitus todella venyy esseen mittaan ja muodostaa esseemäisen kokonaisuuden, mutta monasti lähestytään selkeästi aforistista asiainkäsittelyä. Ja totta sekin, että osa hänen tuotoksistaan ei tunkematta sovi kummankaan genren rajojen sisään. Olkoot ne pätkät sitten ”ajatuskuvia”.

Moraliaa esittelevän ja arvostelevan velvollisuuteen kuuluu ehdottomasti kertoa, että paikoittaisesta vaikeaselkoisuudestaan ja koukeroisuudestaan huolimatta teos on toistuvasti myös tyrmäävän selkeä ja suorasanainen.

”Mikään tekstin parannus ei ole niin pieni tai vähäpätöinen, etteikö sitä tulisi tehdä. Sadasta muutoksesta jokainen saattaa yksinään näyttää naurettavan pikkumaiselta. Yhdessä ne saattavat nostaa tekstin aivan uudelle tasolle.”

”Jos valmiiksi kirjoitettu teksti, samantekevää minkä pituinen, herättää vähäisimpiäkin epäilyksiä, ne pitää ottaa äärimmäisen vakavasti riippumatta niiden merkittävyydestä itse asialle. Affektiivinen suhde tekstiin ja turhamaisuus ovat omiaan sumentamaan tätä harkintaa. Epäilys, jonka annetaan lipua ohi merkityksettömyyttään, voi ilmiantaa kokonaisuuden objektiivisen merkityksettömyyden.”

Siinäpä meille kaikille, jotka koemme kirjoittaa, toimittaa ja editoida. Nämä ja monet muut kirjoittajille suunnatut neuvot löytyvät kolmeen osaan jaetun teoksen toisen osan alusta. Osat perustuvat kronologiaan, ensimmäisen osan koostuessa vuonna 1944, toisen vuonna 1945 ja kolmannen vuosina 1946–1947 syntyneistä teksteistä. Kaikissa osissa käsitellään mitä moninaisimpia aiheita, joista useat liittyvät kulttuuriin ja myös erillisiin kulttuuriteoksiin. Jo koko kokoelman ensimmäinen ”ajatuskuva” on otsikoitu ”Marcel Proustille”.

* *

Adornon ajatuksenkulun ja sen kirjallisen ilmaisun omaperäisyyttä enemmän lukijaa saattaa lopulta työläännyttää tekstien maailman osittainen vieraus. Kyse ei ole niinkään tai ainakaan pelkästään kuluneesta ajasta sinänsä, vaan niistä ilmiöistä ja henkilöistä, joihin tekstit viittaavat. Erityisesti henkilögalleria on laaja ja sisältää väkeä, johon ei juuri tutustu ilman kiinnostusta saksalaiseen, vuosikymmenten tai jopa -satojen takaiseen kulttuuripiiriin. Onkin ehdottomasti annettava tunnustusta tilannetta helpottavan kattavan alaviiteapparaatin käytöstä ja samoin Adorno-tuntija Mikko Immasen Jälkisanoille-osiosta, josta voi perustellusti aloittaa teokseen paneutumisen. Immanen kiteyttää mainiosti Adornon henkilön ja työn konteksteineen.

Minima Moralian kansilehden mukaan Susan Sontag on todennut, että ”yksi Adornon nide vastaa kokonaista kirjallisuushyllyä”. En esitä eriävää mielipidettä, mutta lisään hiukan haikeana, että monet Miniman yksittäiset esseet olisivat ansainneet vähintään yhtä pitkän esittelyn, mitä nyt annoin koko teokselle. Tai vaihtoehtoisesti olisi tarvittu itse Adorno tiivistämään ne lyhyiksi aforismeiksi. Tämänkaltaisiksi:

”Rakkaus on kykyä havaita kaltaisuutta toisenlaisessa.”

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua