Sanaka Hiiragi pohtii kuolemanjälkeistä elämää – arviossa Unohdettujen muistojen valokuvaamo

Kuvat: Minerva Kustannus

Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?

Kysymykseen on tarjolla useampi vastaus, joista yhtäkään ei voi varmuudella tietää todeksi. Sanaka Hiiragi kehittelee romaanissaan Unohdettujen muistojen valokuvaamo (Minerva, 2024) yhden uuden vaihtoehdon: päädyt valokuvaamoon.

Herra Hirasakan valokuvaamo on rauhallinen paikka, jonka kautta vainajat kulkevat ennen siirtymistään tuonpuoleiseen. Hirasaka on ennen jokaisen vainajan saapumista saanut lähetyksen valokuvia – yksi vainajan jokaisesta eletystä päivästä. Näistä vainaja valitsee ikävuosiaan vastaavan määrän, joista Hirasaka rakentaa pyörivän lyhdyn: muistojaan katsellen on hyvä siirtyä rauhassa eteenpäin. Ja mikäli jokin tärkeä muisto ei ole mielessä niin kirkkaana kuin toivoisi, voi yhden ainokaisen päivän elää uudestaan.

Hiiragin kirjan sivuilla lukija tapaa kolme eri vainajaa: vanhan lastentarhanopettajan, entisen rikollisen, ja kaltoin kohdellun lapsen. Jokaisella heistä on oma tarinansa, ja jokainen suhtautuu kuolemaansa eri tavoin. Kirjaa lukiessa pohtii välttämättä, miten itse suhtautuisi kuulessaan olevansa kuollut – ja ennen kaikkea mitkä valokuvat ja muistot valitsisi itse.

Kirjan rakenne lienee japanilaisen kirjallisuuden ystäville tuttu: kehyskertomus esittelee lukijan eri päähenkilöille, joiden tarinat muodostavat kirjan varsinaisen ”sisällön” – kehyskertomuksen päähenkilöä yhtään väheksymättä. Samanlainen rakenne on muun muassa Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy -kirjassa sekä Ayoama Michikon What You Are Looking For Is in the Library -teoksessa (jota ei ole ainakaan vielä suomennettu). Kuten tämäntyyppisissä kirjoissa usein, tietyt kohdat toistuvat tuttuina ja eri tarinat kietoutuvat loppupeleissä yhteen.

Hiiragin henkilöhahmot ovat jokseenkin ennalta-arvattavia: lastentarhanopettaja Hatsue on lämmin äitihahmo, jolla on vahva mielipide oikeasta ja väärästä, kun taas rikollisella on pohjimmiltaan hyvä sydän, jonka hän kuitenkin kätkee. Siitä huolimatta Hiiragi kirjoittaa hahmot sujuvasti ja kiinnostavasti, lisäten tarinaan myös pienen mysteerin valokuvaamon pitäjän herra Hirasakan kohdalle. Vaikka kirja on melko nopeasti luettu, nostattaa se lukijassa koko joukon ajatuksia ja tunteita; etenkin viimeinen tarina laiminlyödystä, väkivaltaa kohtaavasta Mitsuru-lapsesta ravistelee sydänjuuria myöten.

Markus Juslinin suomennos on saavuttanut hienosti japanin kielen eri kohteliaisuusmuodot, arvostuksen arkisiin esineisiin ja tapahtumiin, sekä Hiiragin rauhallisen huolellisen tavan kertoa tarinaa. Rauhallinen ei kuitenkaan tarkoita tylsää tai harmaata: kirjan tapahtumat piirtyvät lukijan mieleen kirkkaana kuin taidolla otettu valokuva.

Elsa Lindström

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua