Ruumiin ylittävä ääni puolustaa herkkyyttä – arviossa Tuomas Aitonurmen esikoisesseekokoelma

22.03.2023
Aitonurmikansi

Kuvat: Veikko Somerpuro / WSOY

KIRJAT | Tuomas Aitonurmen Ruumiin ylittävä ääni pureutuu koulukiusaamiseen, taiteeseen ja myrkylliseen maskuliinisuuteen.

”Aitonurmi ei kaihda niin kutsuttaja vaikeita aiheita – enkä nyt tarkoita ainoastaan teoksessa vahvasti esillä olevaa kiusaamista tai sen myöntämistä, että käy terapiassa.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

  • WSOY, 2023.
  • 160 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
BookBeat Nextory Storytel

Koulukiusaamista on käsitelty kulttuurissa ennenkin, mutta aihe on ollut viime aikoina pinnalla sellaisten teosten kuin Antti Röngän Jalat ilmassa sekä Iida Rauman Finlandia-voittajan Hävityksen ansiosta. Rauman teoksen vastaanotossa nostettiin esiin erityisesti sortoon pakottava kouluhierarkia ja sekä kiusaamisen – tai oikeammin väkivallan – vähättely aikuisten keskuudessa, vaikka sen seuraukset voivat olla kaiken lävistäviä ja pitkäkantoisia.

Tähän maisemaan sijoittuu myös Tuomas Aitonurmen esikoisteos, esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni (WSOY, 2023). ”Kolmekymppiset peruskouluajan kiusaamisesta traumatisoituneet ovat tyypillisiä avun hakijoita, kertoi työterveyslääkäri keväällä 2020, kun viimein aloin havitella B-lausuntoa saadakseni Kela-korvauksia psykoterapiasta”, Aitonurmi kirjoittaa. Esseet pureutuvat kiusaamiskokemukseen, maskuliinisuuteen sen mahdollistajana, homouteen sekä taiteeseen subjektiivisena kokemuksena ja trauman käsittelykanavana.

Aitonurmi ei kaihda niin kutsuttaja vaikeita aiheita – enkä nyt tarkoita ainoastaan teoksessa vahvasti esillä olevaa kiusaamista tai sen myöntämistä, että käy terapiassa. Kirje maskuliiniselle varkaalle käsittelee Jean Genet’n Varkaan päiväkirjan sivuhenkilöä Stilitanoa, jota kohtaan romaanin kertoja – miesoletettu – kokee seksuaalista halua. Aitonurmi löytää 1900-luvun alkupuolelle sijoittuvasta romaanista tarkkanäköisesti kaikupohjaa ”homomiehen seksuaalisesti virittyneelle halulle heteroksi oletettuun mieheen” 2020-luvun Suomessa ja sen yhä herättämille vaikeille tunteille, ja osoittaa, kuinka oletus kahdesta sukupuolesta ja maskuliinisuuden arvostaminen feminiinisyyden yläpuolelle johtavat sisäistettyyn homofobiaan.

Harmaa pukee häntä on taas eräänlainen kauniisti rakennettu tunnustus siitä, kuinka kiusattu lähtee mukaan kiusaamiseen, koska hierarkiassa on vielä joku alempana. Se ei kaunistele tapahtunutta vaan onnistuu paljastamaan rakenteita, jotka johtavat melkein Hobbesin Leviathania muistuttavaan koulumaailmaan.

Ehkä kuitenkin sykähdyttävämpiä ja tyylillisesti kiinnostavimpia ovat esseet taiteesta ja kritiikistä. Taidekokemuksen henkilökohtaisuus ja tämän heijastuminen kritiikkiin muodostavat teeman, jota keritään auki loppupuolen esseissä. Katalogiraivosta korjaavaan kokemukseen esittää vastakkainasettelun, jossa taiteen hyveenä pidetään vereslihalla olemista mutta julkisessa vastaanotossa ei niinkään. Se pureutuu edellä mainittuun Röngän teokseen ja siihen, missä määrin lukijan oma traumaattinen kokemus saa näkyä kritiikissä – varsinkin jos juuri oma trauma on paljastanut teoksen vaikuttavuuden.

Kysymys kristalloituu käytännöksi kokoelman nimikkoesseessä Ruumin ylittävä ääni, joka on eräänlainen kritiikki Antony and the Johnsonsin I Am a Bird Now -albumista. Teksti vetää lukijan mukaan levyn tuottamiin tunne-elämyksiin ja subjektiiviseen analyysiin niin, että kuulematta levyä voi siltikin kuulla musiikin vastaanotossa. Lopussa Aitonurmi kiepsauttaa kaiken ympäri, kun subjektiivinen elämys ei vastaakaan muualla esitettyä tulkintaa levyn teemoista. Kiehtova essee jättää lukijaan jäljen sekä esteettisenä kokemuksena että filosofisena kysymyksenä siitä, mitä tulkitsijan oma ääni lisää julkiseen vastaanottoon.

* *

Herkkyys ja näkökulmien taitava pyörittäminen eivät kuitenkaan yllä kaikkiin esseisiin. Välillä tuntuu, että vielä yksi lisätyöstämiskierros olisi hionut tiettyjen esseiden kohdalla esiin jotain kirkkaampaa. Alun Helvetillinen rakennelma käy läpi kiusaamiskokemuksia ja Pelko veressä munuaisinfarktia ja identiteettikriisiä vakavan sairastumisen seurauksena, mutta kummatkin liikkuvat hyvin yleisellä tasolla. Vaikka esseet kuvaavat pelkoa ja ahdistusta, ne eivät välity niin vahvasti kuin kokemukset useissa muissa esseissä. Toteamukset, kuten ”yhteisö valitsee vallankäyttäjiä, jotka päättävät rakenteista, joiden puitteissa ihmiset toimivat toistensa kanssa”, ovat hyvin totta, mutta eivät herää eloon.

Lopun Myrkytettyjä miehisyyksiä taas listaa eräänlaisia eettisiä ohjeita paremman tulevaisuuden toivossa, mutta jää monilta osin someaforismeiksi, jotka sopisivat paremmin Instagram-neliöön American typewriter -fontilla: ”Huuda apua älä uhkauksia.” Se on harmi, sillä muut esseet todistavat, että tekstit voivat olla paljon muutakin.

Tästäkin huolimatta Aitonurmen teos on vahva puolustuspuheenvuoro herkkyyden puolesta – ja niitä tässä ajassa tarvitaan.

Anna Hollingsworth

* *

 

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua