Runon ja sadun ikimetsä – arviossa kokoelma Kirsi Kunnaksen taikamaailman runoista

28.01.2021

Kuvat: Riitta Säkö / WSOY

KIRJAT | Kirsi Kunnas on koonnut Tiitäisen metsä -kirjaan taikamaailman metsärunoja useasta teoksestaan. Jos etsii sanomaa Tiitiäisestä, se voisi olla imperatiivissa: Uskalla! Älä jämähdä!

”Suuri runoilija ei rakenna harkiten, vaan hän räväyttää runon auki ja pamauttaa sen rytmillä lukijan eteen, tämän mieltä takoen ja taikoen kuin shamaani.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen metsä

  • WSOY, 2020.
  • Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari.
  • 80 sivua.

Tiitiäinen on ”metsäläinen, pieni menninkäinen. Keinu kuusen kainalossa, tuutu tuulen kartanossa.” Tällainen on osa vastausta vuodelta 2009, kun Kirsi Kunnakselta kysyttiin, mikä Tiitiäinen on.

Metsän ihme

Kirjaan Tiitiäisen metsä (WSOY, 2020) on Kirsi Kunnas koonnut taikamaailman metsärunoja useasta teoksestaan. Hän on kirjoittanut vaikuttavan esipuheen ja luonut kokonaisuuden, jossa aurinko nousee alkuvalona ja avaa oven metsään:

”Kun avaat oven, niin silloin Hui!

Juuri silloin se tapahtui.”

Metsä kasvaa vilisemällä monimuotoisuudessaan. Metsä on arvaamaton, oikukas, pelottavakin. Siinä on ”hassun kiemurainen polku”, jonka varrella tapaa peikkoja sekä keijukaisia tuttujen metsäneläinten lisäksi.

Marjamittuisen metsäjuttu ja eksymisleikki sekä Lillukka Lillin salaisuus ovat lasten kokemuksia luonnon salaisuuksista henkireikinä ja pakopaikkoina. Metsäluonto on otettava vastaan: ”Pikku Marjo/ unohda sateenvarjo/ edes joskus”. Muuten ei pieni tyttö saa kokea ja tajuta, ”miten maa/ ja ilma/ ja maailma taivaan alla/ voi olla ihanaa rajua/ sadevesi-koskea/ kun sataa kaatamalla”.

Vilisevä monilajisuus

Runoissa esiintyvät tutut eläimet, kuten kettu, jänis, siili, kissa, sisilisko, myyrä sekä tietenkin sammakko ja rotta, jotka ovat perushahmoja. On välähtelyn taikaa, ja lintujen vauhdikas vilahtelu runossa Nopeutettu lyhytfilmi toi sen ilmi, vips ja nips!

Realisti eläimistä on vesirotta, sillä sen sanoma ”on ainakin totta”.

Tärkeä motiivi ja kannustin Kunnaksen runoissa on ajatuksen rajattomuus, sadun ja runon taikamaailma ohi arkipäiväisen kontrollin. Tättähäärän päiväkirjassa on kaikki vinksin vonksin, ja kuitenkin järjestyksessä, taianomaisesti. Kaikki muuttuu odottamattomasti ja tavallisesta tulee kummallinen.

Kummia satuolentoja

Metsäneläinten seassa vilistävät yhtä lailla peikot Sammahammas ja Plättä, keijut, linnut, rotat, sammakot ja kettu, metsässä, jossa on tuulta, sadetta, aurinkoa, ja myös laineiden liplatusta. Tiitiäinen itse on runoilijan sanoin ”menninkäinen, jonka posket on tehty puolukasta, tukka naavan tuppurasta”.

Kääntäessään Lewis Carrollin Liisa Peilimaassa -kirjan runoa Pekoraali Kunnas on käyttänyt puhtaasti merkityksettömiä sanoja eli nonsensea. Tiitiäisessä on myös uudissanoja, kuten ”kurpularai”, ja runsaasti huudahduksia eli interjektioita: hui, tik, puh, nuuh, if, nif, dip, dop, kvo kvo kvoo, hyp, tip, kraa, mukkelis, ham, pam, ram, jam.

Tällainen luettelointi on ehkä harhaanjohtava, koska interjektiot ovat osa runon rytmikulkua ja oikeastaan lähellä riimiä, joka on eräänlaista sattuman satumaata. Ja yössä pöllö huutaa BUUBOO BUUBOO eli huuhkajaa latinaksi. Eniten nonsensea, merkityksistä vapaata kieltä, on Noidan sammakkokeitossa: ”Olipa muinoin noita/ nimeltä Tedehoo”. Runossa on taikakieltä: ”Pattadaa/ hatta patta kotta daa/ denden denden kettedon!”

Järjestä luopuminen

Arvaamattomuus ja oikku ovat Kirsi Kunnaksen runouden perusolemusta. Hän on itse sanonut runouden toimivan päinvastoin kuin järki. Siksi hänen lyriikkansa ja lastenrunonsa voi nähdä myös surrealistisina. Toisaalta hän pitää rytmiä aivan keskeisessä arvossa ja ehkä siksi hänen lorumaiset lastenrunonsa ovat löytäneet yleisöä vielä paremmin kuin peruslyriikka.

Kunnaksen lastenrunoista ei ole pitkä matka hänen lyriikkaansa, joka on koottuina runoina julkaistu nimellä Puut kantavat valoa. Puut ja metsä ovat kaikessa hänen runoudessaan keskuksessa. Kokoelmasta Uivat saaret (1950) on Tiitiäisten metsään valikoitunut kaksi runoa.

Useissa Tiitiäisen runoissa eksyminen on löytämistä, hetkeä mullistavaa taikaa. Sisäkkäiset maailmat on yksi toistuva teema, jota tässä kirjassa edustaa runo Uni, ja Kalikoo-kissan kaksoiselämä käänteisyyttä.

Tiitiäisen metsä ilmaisee myös luonnonmetsän arvostusta, sen monimuotoisuuden juhlaa:

”Metsä on monen erilaisen samuus, siinä sen taika.”

Tiitiäinen tarjoilee eläinten salaperäistä olemista yhä yllättävimmissä ja kiehtovimmissa säkeissä. Eläimet joko vilahtelevat tai jököttävät, muuttuvat ihmismäisiksi tai näyttäytyvät kummallisina omissa ominaisuuksissaan. Ihminenkin on, paitsi eläin, myös olento.

Vesi ilmenee sateena ja laineina (Lipilii). Sammakot sateella on sateen ylistys, ja tätä runoa lukiessa tulee mieleen P. Mustapään runo Sammakon virsi.

Ovet auki!

Jos etsii sanomaa Tiitiäisestä, se voisi olla imperatiivissa: Uskalla! Älä jämähdä! Uskalla avata ovia! Tiitiäisen salaisuus on salaisuus. Kirja on lapsenmielis-maaginen, lukemista yksivuotiaista satavuotiaille. Siinä on miltei jokaisessa runossa jokin koukku myös aikuisille, jokin käänne, twisti.

Tiitiäisen metsän avainrunona voi nähdä viimeiseksi sijoitetun Metsäsadun. Siinä metsän ”kahdet kasvot” on näytetty ja ilmestysmäisesti osoitettu niiden olevan sisäkkäin. Peikot ja keijut ovat metsässä muissa olomuodoissa, ennen kuin niiden taika tulee näkyviin lapselle tai maagikolle. Runon totuus ei ole järjen asia, vaan intuitiolle antautuvan mielen kokemus.

Suuri runoilija ei rakenna harkiten, vaan hän räväyttää runon auki ja pamauttaa sen rytmillä lukijan eteen, tämän mieltä takoen ja taikoen kuin shamaani.

Silja-Maria Wihersaaren kuvitus on lumoava.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This