Runoilija vastaa erämaan kutsuun – arviossa Tomi Kontion Erämailla

Kuvat: Aamos Kontio / Avain

Kansallispuistojen kutsussa Tomi Kontio oli vielä kokematon retkeilijä ja kierteli tuolloin noin 10-vuotiaan poikansa kanssa merkittyjä polkuja Suomen kansallispuistossa. Erämaissa-teoksessa (Avain, 2023) kokenut parivaljakko patikoi Lapin erämaissa, missä merkittyjä reittejä ei ole. Retket saavat lisää pituutta, erämaan rauha syvyyttä, maisemat saavat lisää avaruutta, tarinat elävyyttä.

Retkien kohteena on Lapin 12 erämaa-aluetta. Ne suojeltiin erämaalailla vuonna 1991. Suurin erämaa on Utsjoella ja Inarissa sijaitseva Kaldoaivin erämaa, lähes 3 000 neliökilometriä. Suuria erämaa-alueita ovat myös Käsivarren, Hammastunturin, Muotkatunturin, Paistunturin ja Vätsärin erämaat. Pienin erämaa-alueista on Tsarmitunturi Inarissa, noin 150 neliökilometriä.

Suojelualueina erämaa-alueet eroavat kansallispuistoista muun muassa siten, että niissä ei ole merkittyjä reittejä ja autiotupiakin on vähemmän. Koskemattomia erämaatkaan eivät ole. Pohjoisen Lapin erämaa-alueet ovat perinteisiä saamelaisten poronhoito-, metsästys- ja kalastusmaita. Niissä on myös harjoitettu metsätaloutta ja vaikkapa kullankaivuuta. Sotakin on jättänyt jälkiä erämaihin.

Patikoinnin lomassa Kontio kuvailee ihmisen erämaahan jättämiä jälkiä elävästi ja todenmukaisesti. Kunkin luvun lopussa on mainittu näihin historiallisiin tarinoihin liittyvät lähteet. Ihmisiä Kontiot eivät retkillään juuri tapaa, mutta tarinoiden kautta luonnon suuruus saa myös inhimilliset kasvot.

Vätsärin erämaassa Kontio miettii kolttasaamelaisten kohtaloa ja suomalaisten rasistista asennetta heihin. Tarton rauhan (1920) jälkeen kolttasaamelaisista tuli suomalaisia, kun Petsamon alue liitettiin Suomeen. Petsamon maantie kuitenkin rikkoi kolttien vanhat kulkureitit, eikä ”Jäämeren huumassa” ymmärretty kolttasaamelaisten perinteisten elämäntapojen arvoa. Lapin rajavartioston päällikkö Kurt Martti Wallenius jopa kokosi sisällissodan jälkeen ”rangaistusretkikunnan” ja lähti legendaarisen poromiehen, Moskun, kanssa ryöstämään ja kiduttamaan kolttasaamelaisia. 

Myöhemmin Wallenius kirjoitti tästä retkestä sankaritarinan esikoisteoksessaan Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä (1933). Kontio ihmettelee, miten aikalaisarvioissa moista rosvoretkeä ihailtiin ja Walleniuksen kirjasta tuli yksi eräkirjallisuuden klassikko. Ajan henkeä kuvaa se, että vain yksi kriitikko, maanmittari ja pasifisti Karl Nickul, tuomitsi Walleniuksen näkemyksen kolttasaamelaisista puskasta ampujina, pororosvoina ja mielikuvituksettomana ja yksinkertaisena heimona. 

Kontion oma arvostus saamelaisia kohtaan näkyy siinä, että hän kuvaa erämaiden paikannimet useimmiten saamenkielisinä.

* *

Hammastunturin erämaassa Kontio käy läpi 1800-luvun lopulla Avviljohkan, eli Ivalojoen varrelta alkaneen Lapin kultaryntäyksen historiaa. Enemmän häntä kuitenkin kiinnostaa samoihin aikoihin Ivalon Kultalaan ja Sodankylään revontulia tutkimaan tulleen professori Selim Lemströmin tutkimukset.

Joillakin reissuilla Kontio pohtii omaa isäsuhdettaan ja lapsuudesta jääneitä traumoja. Pohdinta on hyvin henkilökohtaista, vaikka kirjailija etäännyttää aihetta kaunokirjallisiin lähteisiin. Suhdetta omaan, samassa teltassa nukkuvaan poikaansa hän ei juurikaan analysoi, eikä parivaljakko tunturin rinnettä samotessaan tai pojan pyytämää harria iltanuotiolla paistaessaan paljon puhu, mutta ehkä seesteinen hiljaisuus kertoo lukijalle kaiken tarpeellisen kaksikon hyvästä suhteesta.

Kemihaaran erämaassa retki tyssää alkuunsa, koska vasta satanut pakkaslumi ei kanna suksia ja ahkiota. Parivaljakko ei anna sen haitata, vaan autiotuvan ja saunan lämmössä he pohtivat, miten Kemihaaran metsäsavotalle, keskelle erämaata, onnistuttiin 1900-luvun alussa hankkimaan Amerikasta kaksi telaketjuilla kulkevaa höyryveturia. Kontio kertoo vauhdikkaasti tästä ”Samperin savotasta”, Kemiyhtiön metsänhoitajan Hugo Richard Sandbergista nimensä saaneesta ensimmäisestä konesavotasta. Veturit eivät tahtoneet toimia vaikeassa erämaan maastossa, mutta olivat alku ikimetsien raivaamiselle.

Tarvantovaaran erämaassa Enontekiöllä isä ja poika taivaltavat kohti Struven kolmiomittausketjun yhtä pistettä, Norjan rajan lähellä sijaitsevaa Stuor-Oivia. 1800-luvulla kolmiomittauspisteiden avulla muodostettu Struven ketju ulottuu Jäämereltä Mustallemerelle. Hiihtomatkan varrella Kontio pohtii Struven ketjua mitanneiden tutkijoiden haasteita, kun he ovat joutuneet viemään mittalaitteensa erämaiden tunturien huipulle, mutta häntä kiehtoo myös Lapissa joutsenia 1940- ja 1950-luvuilla valokuvanneen Yrjö Kokon erikoinen tapa etsiä ja kuvata joutsenia. Tuolloin Suomessa pesi vain 15 paria joutsenia, laji oli kuolemassa sukupuuttoon salametsästyksen takia. Kokko rakensi poronnäköisen piilokojun, jonka nimitti Pyhäksi Petrukseksi. Lopulta Kokko onnistui löytämään joutsenen pesän ja kuvaamaan lintuja – ja hänen kirjansa Laulujoutsen, Ultima Thulen lintu (1950) saavutti suuren suosion ja vaikutti osaltaan salametsästyksen loppumiseen ja joutsenen pelastumiseen sukupuutolta.

Kontio arvelee, että Yrjö Kokolla oli pakkomielle löytää ja kuvata harvinainen laulujoutsen, ja tuo pakkomielle juontui osin Kokon lapsuuden muistosta: isä oli ampunut joutsenen ja tuonut ison pelottavan linnun kotiin. Kokko halusi sovittaa isänsä teon pelastamalla joutsenen. Tomi Kontio etsii muissakin tarinoissaan tällaisia psykoanalyyttisia selityksiä ihmisten toiminnan motiiveiksi.      

* *

Mainion kirjan päähenkilö on kuitenkin erämaiden luonto. Kontio kuvaa kauniisti kunkin erämaa-alueen luontotyyppejä. Kuvaukset eivät ole biologin tai ekologin eksaktia analyysia, vaan runoilijan värikylläistä sanamaalausta. Tässä Kontio liittyy suurten eräkirjailijoiden, kuten A.E.Järvisen, seuraan.

Mutta toisin kuin Järvinen, Kontio ei saalista metsän eläimiä. 2000-luvun eräkirjallisuudessa kamera on korvannut aseet. Sanoja täydentävät komeat ja Lapin neljän vuodenajan värejä hehkuvat valokuvat kuruista ja keroista, tunturipuroista ja revontulista. Kuvat ovat pääosin Tomi Kontion itsensä ottamia.

Aittajärven rannassa, Hammastunturin juurella:

”Kun illan värit alkoivat kehkeytyä ympärillämme ja tuuli tyyntyi, piirtyi tunturi niin suloisesti järven pintaan, että tuntui kuin kaikki tarpeemme olisivat tyydytetyt. Eteläinen taivas alkoi helmeillä, kuun puolikas hiipi kuin ujo ja vino hymy kohti horisonttia. Kalat piirtelivät renkaita veden pintaan, tunturin vihreyteen ilmestyi häivähdys umbraa. Sillä hetkellä suuri ja mahtava luonto keinutti meitä sylissään, hyräili hiljaa, silitteli. Mitään meiltä ei puuttunut.”

Pauli Välimäki

* *

Kulttuurigaala lähestyy!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit kannustaa meitä kotisohvalta käsin Ylen suorassa lähetyksessä perjantaina 24.11.2023!

#kulttuurigaala #kulttuuri 

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua