Romaani sotasankarista on kuin historiateos ilman viitteitä ja lähteitä – Asko Sahlberg kertoo nyt Pompeiuksesta

Kuvat: Like Kustannus / Peter Svenson

Sahlbergin uutuuden lajimäärite on romaani. Se on tärkeä tieto, sillä Pompeius on historiallinen henkilö, ja kirja voisi olla suorastaan historiateos. Siinä liukuvat täsmällisesti vuosiluvut, henkilöt, käydyt sodat, taistelut ja muut tapahtumat. Pompeius oli roomalainen sotapäällikkö, menestynyt, kunnioitettu sankari, antiikin mallitapaus.   

Fiktiivisten elämäkertojen ongelma on se, että lukija ottaa ne yhtä totena kuin tarkistetut tietoteokset. Mutta onko ongelma sittenkään aina ongelma?

Esimerkiksi historiallisten romaanien kirjoittajana Raija Oranen on saanut kuvaamiensa henkilöitten aikalaisilta ja asiantuntijatahoilta suitsutusta maamme presidenteistä kirjoittamistaan teoksista. Orasen lisäksi tosiasioihin on kietonut sepitettä moni muukin, ja moni hyvällä menestyksellä.

Lukija jää miettimään, onko sepite sittenkään vain sepitettä vai ehkä kaikkein todennäköisin vaihtoehto muiden vaihtoehtojen ohessa. Sepitteen epähistoriallisuutta pohtiessamme on hyvä muistaa myös se tosiasia, että historian tietoteoksetkin alaviitteineen ovat tulkintaa, kirjoittajan painotuksia.

Antiikin aiheita näytelmissään käsitellyt Jussi Kylätasku on muistuttanut, että jos haluaa tuntea totuuksia, niitä löytyy sepitteestä. Onko Sahlbergin Pompeius (Like, 2024) jopa enemmän kuin historiateos?

Asko Sahlberg on historiallisen romaanin kärkikirjailijoita. Hän on tuotannossaan kirjoittanut kolmesta nimimiehestä, Herodes Antipaksesta, Pilatuksesta ja nyt Pompeiuksesta. Kaikki ovat miehiä. He elivät jokseenkin samoihin aikoihin nykyisen ajanlaskun alun molemmin puolin. He elivät jokseenkin samoilla alueilla. Sahlberg on näin ottanut hallitsemistaan tietovarannoista hyödyn irti keskitetysti ja viimeisen päälle.

Historian yksityiskohdat, kuvattujen henkilöiden ajatukset, motiivit ja tunteet eivät voi olla mitä tahansa, mitä kirjailija sattuu keksimään. Ihmisten yksityisten tekojen ja tunteiden välittäminen vaatii mielikuvituksen tueksi poikkeuksellista perehtymistä ajan ilmiöihin ja ajatteluun, ulkoisten seikkojen lisäksi. Pompeius-romaani sisältää valtavan määrän luettua ja punnittua tietoa. Kirjan loppuun voi hyvin kuvitella sen mukaiset lähteet, joiden määrä olisi huomattava.

Vaikka kyse on romaanista, viitteet olisivatkin hyvin paikallaan esimerkiksi paikannimissä, jotka parissa vuosituhannessa ovat vaihtuneet toisiksi. Säpsähdin, kun havaitsin Pompeiuksen legioonineen olevan kotoisin Picenumista, nykyisestä Marchen maakunnasta. Eivät ole ystäväni Ascoli Picenosta maininneet, että Pompeius on heikäläisiä. Samoin olisi hyvä hälventää asiaa tuntevallekin lukijalle epätietoisuutta siitä, ovatko jotkin nimet keksittyjä vai tiedossa olevia, eläneitä ihmisiä. Pienet tarkistukset vakuuttavat kyllä nopeasti, että Sahlberg on rakentanut fiktionsa Pompeiuksesta ihmisenä tutkimuksen ja tiedon pohjalle.

Historiankirjat tapaavat tarjoilla ”suurmiehistä” samanlaisia värittömiä kipsipäitä, jollaisia rintakuvia heistä on tehty. Romaanissa kirjoittaja voi historiankäsityksensä ja analyysinsa mukaisesti rekonstruoida hahmosta henkilön luonteineen ja muine ominaisuuksineen. Selvähän on, että faktoihin tukeutuva historiankirjoitus elävine ihmisineen kiinnostaa lukijaa eri tavoin kuin luurankomaisen kalpea yleisesitys sotineen, vuosilukuineen ja muine luetteloineen. Sahlberg on koonnut aiheesta kokonaisuuden, joka historian oppikirjana kuluisi opiskelijoiden käsissä.

Mitä muuten tulee kipsipäihin, Sahlberg on ilahduttavan selvästi tutkinut henkilöittensä rintakuvia, niin näköisiä ovat hänen luonnehdintansa myös heidän ulkonäöstään.

* *

Kaikesta tietoaineksesta Sahlberg on kasannut taidokkaan kudelman. Kirjailijan mielikuvitus on seuraillut parin tuhannen vuoden takaisia tapahtumia tarkasti. Tällaista viihdettä on yksinkertaisesti nautinto lukea, kun tietää samalla tutustuvansa suhteellisen luotettavalla tavalla menneisiin aikoihin. Sahlbergin kaunokirjallisuutta on rinnastettu Waltarin tuotantoon, hyvällä syyllä.

Pompeius on kokovartalokuva nimihenkilön miehuuden ajasta, johon sisältyi erinäinen määrä sotia paitsi Italian maaperällä, myös Hispaniassa, Sisiliassa, Afrikassa, Kreikassa, Vähässä-Aasiassa. Pompeius alisti niin Pontoksen, Syyrian, Juudean kuin Armeniankin vasallivaltioikseen. Hän oli käytännöllisesti katsoen koko ajan sotajalalla ja valloitusretkillä hankkimassa keskusvallalle lisää verotettavia.

Jos nyt jokin kirjassa tuntuu pitkitetyltä, se on lähes keskeytyksetön sotatoimien kuvailu – joita juuri ”oikeat” historiankirjat on ahdettu täyteen. Mutta totta on, että Pompeius soti lähes joka hetki jossakin. Ja tulkitseehan Sahlberg kiinnostavasti näiden sotien taustoja, jotka joko selittävät kirjan henkilöiden valtapyrkimyksiä tai ovat niiden seurausta.

Mikä romaanille tärkeätä, Sahlberg tekee hienoja viiltoja siihen maailmaan, jossa on kyse muustakin kuin sotimisesta. Näin lukija pääsee tunkeutumaan kirjan sivuhenkilöiden mielenmaisemaan, eivätkä sivuhenkilöt edes ole varsinaisia sivuhenkilöitä. Caesar on tämänkin lukukokemuksen jälkeen voittoisa ylipäällikkö, mutta myös kiivailija ja häikäilemätön diktaattori, josta oli liikkeellä ilkeitä juoruja. Nuoruuden aikainen matka Nikomedeen hoviin venyi niin pitkäksi, että Caesarin epäiltiin jääneen pelehtimään kuninkaan vuodekumppaniksi, mistä hyvästä hän sai liikanimen Bithynian kuningatar. On siinä eri ulottuvuutta kuin yksioikoisessa kuvassa roomalaisen sotakoneen johtajasta Galliassa.

Caesar paikkaili sukupuoli-identiteettiään sittemmin ahkerasti saavuttaen maineen valtakunnan ansioituneena naistenkaatajana, ”kiimaisena riikinkukkona”. Varhaisesta kaljuuntumisestaan huolestuneena hän tapasi hieroa klaniinsa merimetsonmunien valkuaista, että menestys naismaailmassa jatkuisi.

Caesar vietteli myös Pompeiuksen kolmannen vaimon, mitä Pompeius käytti hyväkseen. Päästäkseen konsulin virkaan Caesarin oli sitouduttava siihen, että sotaveteraanit saisivat Pompeiuksen vaatimat maatilkkunsa.

* *

Yhtä lailla Ciceron ja Pompeiuksen välille rakentuu yhteys, joka laajentaa tunnetun kaunopuhujan reviiriä myös poliittiseen elämään. Ciceroa on pidetty niissä piireissä paikkaansa etsivänä, epävakaana korttina, mutta Pompeiuksen kanssa hän neuvoineen oli hyvää pataa.

Ihmissuhteet muuttuvat romaanissa yllättävän nopeasti ja häilyvät riippuen siitä, mikä on niistä kenellekin koituva hyöty.  Lukijan silmissä vilahtelevat niin rikas Crassus kauas kirjan ytimestä loittoavine Parthian-retkineen kuin Catulus, Lepidus ja Cato, hetkittäin myös Catilina, Caelius, Marcus Antonius, varsinkin häirikkö Clodius ja leegio muita. Senaatin suosio ja varat legioonien ylläpitoon, konsuliuden tavoittelu ja liittolaiset, tavoitelluimpana kunniana triumfi eli voitonparaati, ne ovat mukana elämää suuremmassa pelissä. Tavoitteena on mahdollisimman suuri valta. Se ajaa Pompeiustakin eteenpäin.

Myös Pompeius tasapainottelee levottoman ajan suhdanteissa. Teoksen tapahtumat ajoittuvat Mariuksen ja Sullan välisen sisällissodan jälkeiseen aikaan, ja monia pelottaa raa’an sisällissodan uusiutuminen. Pompeius oli kunnianhimoinen roomalainen, kuten juuri Sulla. Marius ehtii Sahlbergin kirjaan vain nimenä. Olisi hyvinkin ollut lukijaystävällinen teko esittää pieni johdanto Sullan ja Mariuksen väleistä, niin kuin jälkisanoissa luodaan silmäys siihen. mitä pian teoksen tapahtumien jälkeen seurasi.

Järjestetyt avioliitot olivat ajan tapa. Ne koskivat myös Pompeiusta. Naimakaupoissa kyse oli samalla suhdetoiminnasta ja liittolaisuuksista.

Esimerkiksi Pompeius erosi ensimmäisestä vaimostaan ja nai Sullan ottotyttären. Sillä ei ollut merkitystä, että tämä oli raskaana toiselle miehelle. Pompeiuksen toinen vaimo oli Caesarin tytär Julia. Hahmon sisäinen ristiriita on kuvattu hyvin jännitteiseksi, tytär kun oli luvannut isälleen toimia tämän suunnitelman mukaan, mutta halusi yhtä lailla olla uskollinen miehelleen, Caesarin vastustajalle. Julian kuoltua Caesar tarjosi Pompeiukselle sisarentytärtään Octaviaa, mutta Pompeius valitsi Caesarin vihamiehen Scipion tyttären Cornelian.

Naimakaupat olivat sananmukaisesti kaupankäyntiä.

* *

Onnistunut avioliitto takasi hyvät näkymät menestymiselle yhteiskunnassa. Samasta syystä myös tulevaisuuteen katsominen niin pienissä yksityiskohdissa kuin suurissa politiikan liikahduksissa oli tärkeää. Milloin tulkintoja tehtiin eläimen maksasta, kuten tässä kirjassa, milloin lintujen lennosta, milloin suoraan Pythian tapaiselta oraakkelilta Kreikassa.

Jumaluuksien palvonta on Sahlbergin kirjassa elimellinen osa ajan kulttuuria, ja jumaluuksiin suhtauduttiin pääsääntöisesti vakavasti. Tuskin temppeleitä ja pyhiä paikkoja muuten olisi niin viljalti ollutkaan.

Asioiden painoarvo paljastuu esimerkiksi siinä, miten Pompeius uhraa kunniantunnon ja miehuuden jumalille ennen lähtöään Sisiliaan, mutta on samaan aikaan aikeissa erota vaimostaan.

Roomaan levinnyt Mithran oppi ei konservatiivista Pompeiusta innostanut, ja rituaalin kuvaus jääkin irralliseksi.

Romaanin imevintä ja taidokkainta antia, varsinaista romaaniutta, edustavat värikkäästi maalaillut ihmissuhteet, jotka eivät välttämättä kytkeydy suoraan sotimiseen. Sahlbergin kuvaukset orjista iskevät jokapäiväiseen elämään, joka muutettavat muuttaen on aivan tätä päivää. Tosin Pompeiuksessa kuvaukset rajoittuvat paljolti yläluokan Palatinuksen kupeille, jos kohta kirjassa on väläystä kaikkein puutteenalaisimmistakin oloista, myös muutama kapakkakohtaus vuokrakasarmialueella torielämän ja bordellien Suburassa.

Sullan miesrakastaja Metrobius, lohduttomaan yksinäisyyteen vajonnut surullinen hahmo on Pompeiuksen arvostama näyttelijä. Metrobiuksen ja Pompeiuksen kiintymys perustuu koeteltuun ystävyyteen ja arvostukseen, joka tässä henkilöjoukossa onkin kortilla.

Toinen läpikäyvä toveruus kehkeytyy Pompeiuksen optiosta tribuuniksi ylentämän Romuluksen kanssa. Hahmo tuo mieleen sarjakuvasankari Obelixin. Villisiansyönnin sijasta Romulus tyhjentelee viiniruukkuja sammumattomalla innolla ja sinetöi sielunveljien yhteisen matkan heittäytymällä kuolemaan päällikkönsä puolesta tätä kohti singotun keihään eteen. Voimiltaan ylivertainen kumppani suhteuttaa Pompeiuksesta tavallisen kuolevaisen, eduksi romaanille ja sen päähenkilölle.

Pompeius oli julma mies ja kunnian perään. Kun Crassus kukisti Spartacuksen orjakapinan, Hispaniasta palannut Pompeius otatti kiinni osan orjista. Samalla hän piti huolta siitä, että juuri hänen luultiin kukistaneen orjat, joita ristiinnaulittiin Via Appian varrelle 6 000.

Soturina Pompeius oli kirjan mukaan armoton, mutta ystäviään, orjiaan ja vaimojaan kohtaan Sahlberg on intoutunut kuvaamaan henkilöä pehmeimmillään koskettavin, lyyrisin värein. Orjanainen Leporis on samalla ehjä kuvaus vapautetun naisen mahdollisuuksista itsenäiseen elämään.

Risto Ojanen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua