Rockhistorioitsija kokosi luettelon Jimi Hendrixin sänkykumppaneista ja kuolemaan liittyvistä vaihtoehtotarinoista

Jimi Hendrix Kulttuuritalolla vuonna 1967. Kuva: Hannu Lindroos / Lehtikuva / Wiki Commons

Tapaaminen on toisinaan tehokkain tapa murskata sankarin sädekehä. Jimi Hendrix -elämäkerta Wild Thing – Jimi Hendrixin lyhyt ja vaikuttava elämä (Aviador Kustannus, 2022) pystyy samaan: ilman kitaraa ei olekaan mitään kiinnostavaa. Myyttiseksi hahmoksi kanonisoitu kitarasankari olikin vain arka ajopuu, jonka seksin ja huumeiden täyttämä rokkielämä nielaisi turhan nuorena.

Monet rocksanoitukset kertovat suoraan tai kierrellen seksistä. Se toimii myös liikkeelle panevana voimana: lavalle nouseminen kohentaa asemaa naismarkkinoilla.

Jimi Hendrix -elämäkerran loputtomat makuuhuoneraportit tuntuvat kuitenkin vaivaannuttavalta tirkistelyltä. Jos maailman keltainen lehdistö perkaisi kirjaa kuten suomalaiset iltapäivälehdet Vesku-elämäkertaa, petikumppaneita nostettaisiin lööppeihin vielä kaksi vuotta ilmestymisen jälkeenkin.

Miksi minun pitää tietää satunnaisten kumppaneiden arviot rakastajastaan? Haluaako kirjoittaja osoittaa, kuinka perusteellisesti hän on möyhinyt läpi reilun 50 vuoden takaiset tapahtumat? Vai pitäisikö ne lukea kuvauksena huumaavasta vapautumisen aikakaudesta, joka kiteytyi seksissä, huumeissa ja rockissa?

Musiikkiala oli villi länsi

Jimi Hendrixin lyhyt ja kiivas ura uhkasi taittua syöksykierteeksi huumeiden vuoksi. Lavalla ja hotellihuoneissa sekoillut tähti ei ehtinyt loata mainettaan ennen kuin kuoli unilääkkeiden yliannostukseen 27-vuotiaana.

Philip Norman ei käsittele huumeita samalla perusteellisuudella kuin seksiseikkailuja. Hän liikkuu pääluokissa kuvatessaan tajunnan säätelyä entistä vahvemmilla kemikaalikoktaileilla.

Norman tarjoaa ymmärrettävän syyn Hendrixin nielaisseelle turbulenssille. Rock oli tuore ilmiö viihdealalla. Kukaan ei kuvitellutkaan, että uudet tähdet pysyisivät pinnalla muutamaa kuukautta kauempaa. Siksi ympärillä pörränneellä hännystelijäjoukolla oli kiire rahastaa ja hyötyä.

Hendrixin hämärämanageri Mike Jeffery pyöritti nopeasti kasvavia rahavirtoja veroparatiisin kautta. Musiikkiala oli villi länsi, jossa liikkui laukuittain seteleitä, huumeita ja aseita. Mafiakin halusi varmistaa jalansijansa nopeasti kasvaneilla markkinoilla.

Rankka lapsuus ei traumatisoinut

Rockhistorioitsija Philip Norman virallisti asemansa 1980-luvulla Beatles- ja Rolling Stones -kirjoilla. Vuonna 1981 julkaistu Beatles-historiikki Shout on miljoonia myynyt bestseller. Lisäksi Norman on kirjoittanut John Lennonin, Mick Jaggerin, Paul McCartneyn, Elton Johnin, Buddy Hollyn ja Eric Claptonin elämäkerrat.

Perusteelliset tiedot rockin alkuvaiheilta auttavat kirjoittajaa linkittämään Hendrixin elämänvaiheet edelliskirjojen henkilöihin ja paikkoihin. Lukijalle niistä useimmat ovat merkityksettömiä.

Norman löytää Hendrixin tragediasta yhtymäkohtia aiemmin möyhimiinsä legendojen vaiheisiin. Ne tuntuvat keittiöpsykologialta, sillä Hendrix ei näyttänyt traumatisoituneen rankasta lapsuudestaan eikä lannistuneen isänsä vähättelystä. Hän uskoi horjumatta kykyihinsä, vaikka kotimaassaan musta muusikko sivuutettiin.

”Älä mokaa”, sanoi isä viime sanoinaan

Jimi Hendrixin alkoholisoitunut äiti synnytti kuusi lasta, joista neljä vammaisena. Jimi ehdittiin sijoittaa kasvattiperheeseen, kunnes lapselle vieras sotilasisä kävi hakemassa hänet kotiin.

Jimi ei koskaan saanut kaipaamaansa hyväksyntää isältään. Puutarhajätekasasta pelastetulla yksikielisellä ukulelella soittamisen aloittanut poika harjoitteli puolisalaa isältään. Isä yritti kitkeä vasenkätisyyden, joten Jimi oppi vaihtamaan lennosta puolta, kun isä tuli paikalle.

Sukulainen ostamasta viiden dollarin kitarasta tuli Jimin rakkain esine, jonka kanssa hän nukkui. Palo soittamiseen oli hillitön. Itseoppinut kitaristi imi ahnaasti vaikutteita kaikkialta.

Kirjan parasta antia on kuvaus 1960-luvun Yhdysvalloista. Se ei näyttäytynyt mustalle nuorelle vapaan maailman ihailtuna johtajana, vaan rasistisena ja ahdasmielisenä yhteiskuntana.

Hendrixillä oli kova halu päästä esiin ja saada tilaa. Hän esiintyi monella nimellä erilaisten kokoonpanojen taustamuusikkona. Viritelmät olivat lyhytikäisiä, sillä Jimi kyllästyi pian tai sai potkut.

Hendrixin löysi Linda Keith

Nälkäpalkalla pikkuklubeja kiertäneen kitaristin elämä muuttui, kun Rolling Stonesin Yhdysvaltain-kiertueen perässä New Yorkiin lentänyt Keith Richardsin tyttöystävä Linda Keith pistäytyi Broadwayn pikkuklubilla. Sen noin 40-henkiselle yleisölle esiintyi Jimin silloinen bändi Curtis Knight and The Squires.

”Tuota hetkeä voi verrata siihen, kun Brian Epstein ensi kertaa näki nuhjuiset ja kurittomat Beatlesit Liverpoolin Cavern-klubilla tai kun Andrew Oldham näki bluespuritisti-Stonesit Länsi-Lontoossa, Richmondin Station Hotelissa”, Norman kuvaa.

Linda Keithiin vetosi paitsi Hendrixin mieletön soitto, myös hillittömät vaatteet.

”Mä en millään voinut tajuta, mitä Jimmy teki sellaisessa mestassa sellaisen bändin kanssa”, hän päivitteli.

Kitarajumalan kruunu Claptonilta

Hendrixillä oli uskomaton kyky hukata kitaroitaan. Linda Keith varasti tai lainasi soittimen Keith Richardsilta esitelläkseen löytämäänsä kykyä. Animalsin basistin pestistä tuottajan ja managerin uralle hypännyt Chas Chandler tarttui tilaisuuteen. Hän vei ensimmäisen suojattinsa Lontooseen ilman kitaraa ja työlupaa.

Hendrix nousi rockmaailman tietoisuuteen vieraillessaan lavalla ihailemansa Creamin kanssa. Tuore superyhtye oli houkutellut lontoolaiseen oppilaitokseen musiikkibisneksen edustajia. Bändi soitti Howlin’ Wolfin Killing Floorin, jonka Cream-kitaristi Eric Clapton oli juuri saanut haltuun.

”Nyt hän näki kuinka sen esitti ei pelkästään vaivattomasti vaan tajuttomalla nopeudella joku, joka näytti yhtä hyvältä kuin Robert Johnson ja jonka käsitys ’lavalla vierailusta’ oli ihan muuta kuin mitä rokkilauteilla oli koskaan nähty: ensin Jimi soitti kitaraa päänsä takana aivan kuin olisi yrittänyt hätistää sillä vampyyrilepakkoa ja sen jälkeen hampaillaan, kuin olisi ahnaasti ottanut kitaralta suihin, ja kaikki tämä nuottiakaan mokaamatta.”

Chas Chandlerin todistuksen mukaan Clapton lopetti soittamisen.

”Sen molemmat kädet valahtivat alas ja sitten se käveli lavalta pois.”

Kitarajumalan kruunu oli siirtynyt Jimin afrokiharoille.

Ryöstöretkellä oleva hottentotti

Jimi Hendrixin ympärille koottiin trio, joka nimettiin Experienceksi. Kitaristi ryhtyi vastentahtoisesti myös laulamaan.

Englannissa rasismi ei ollut samalla tavalla totaalista ja pahansuopaa kuin Yhdysvalloissa. Euroopassa mustan muusikon oli helpompi päästä esille, vaikka sitä on vaikea uskoa ajan lehtikirjoituksista.

”Voisi kuvitella, että Jimi Hendrix tulee paikalle uhkaavasti puiden lavoissa keikkuen ja keihästä heilutellen… Jimiä voisi hyvin luulla ryöstöretkellä olevaksi hottentotiksi”, Sunday Morning -tabloidissa kuvailtiin toukokuussa 1967.

Ruotsalainen Expressen kuvaili Jimiä ”lattiamopin ja australialaisen pensastolaisneekerin yhdistelmäksi”.

Alkuvaiheen lehtileikkeet antavat imartelevan kuvan suomalaisesta musiikkijournalismista. Rytmi-lehdessä Hedrixiä verrattiin saksalaiseen avantgardeviulisti Johannes Fritschiin, jonka Stradivarius sai kokea samantapaista rajua kohtelua kuin Jimin Strato. Toinen suomalaislehti kirjoitti, että ”Hendrixin vertaaminen Segoviaan ei toimi, koska espanjalaismaestro on lähtöisin edellisen vuosisadan yläluokan salongeista, kun taas tämä seattlelainen nuori mies on enemmän ääni tämän päivän maailmanlaajuisesta informaatioverkostosta, joka itse asiassa levittää sekä kauhua että ihastusta”.

Huhusta legendaksi

1960-luvun Yhdysvalloissa eroteltiin tehokkaasti musta musiikki, josta rock ammensi vaikutteensa. Rockista innostuttiin vasta, kun valkoisten brittien laimentama versio rantautui Beatlesin ja Rolling Stonesin mukana uudelle mantereelle.

Englannissa uransa aloittanut Jimi Hendrix pääsi näyttämään kykynsä kotimaassaan, kun nouseva tähti kelpuutettiin Paul McCartneyn vaatimuksesta Kaliforniassa kesäkuun puolivälissä 1967 järjestetyille Montreyn popfestivaaleille.

Hendrixin keikka jäi rockin historiaan, sillä sen päätteeksi hän lietsoi kitaransa noitamaisin elkein liekkeihin. Temppu ei ollut spontaani, vaan Hendrix oli yrittänyt sitä jo muutamaa kuukautta aiemmin.

Hendrixin opettelemat kitarasankareiden temput näyttivät näpertelyltä, kun The Who tuhosi soitinkalustonsa keikan päätteeksi. Niinpä Hendrix tarvitsi jotain sytyttävämpää show’n huipennukseksi.

Rakkauden kesän huipennusta rahoittanut ABC-televisiokanava kuvasi festivaalin ja Hendrix-keikan. Tallennetta ei kuitenkaan esitetty, sillä konservatiivinen kanavajohtaja keskeytti ennakkonäytöksen puhisten ”ei minun kanavallani”.

Voisi kuvitella, että ensiesiintymisen Yhdysvaltain valkoiselle yleisölle olisi räjäyttänyt markkinat, mutta muutaman hipin hurmaaminen ei juuri näkynyt levymyynnissä.

FBI piti Hendrixiä vaarana

Vielä Montreyn festareita legendaarisempi oli kaksi vuotta myöhemmin järjestetty Woodstock. Kävijöitä saapui odotetun 50 000 sijaan puoli miljoonaa. Valtava yleisömassa polki alueen mutaliejuksi. Aikataulut venyivät niin, että sunnuntai-illan pää- ja päätösesiintyjä Jimi Hendrix nousi lavalle maanantaiaamuna yhdeksältä. Paikalla oli vielä 30 000 innokkainta tai väsyneintä.

Hendrix ei aistinut hetken historiallisuutta. Hän oli uupunut odottamiseen ja pettynyt keikkaansa, joka muistetaan erityisesti Yhdysvaltain kansallislaulun psykedeelisestä kitaraversiosta.

The Star-Spangled Bannerin vinguttaminen paisutti FBI:n kokoamaa Hendrix-kansiota. Mustaa kitarasankaria pidettiin uhkana kansalliselle turvallisuudelle, sillä hän oli osoittanut tukea vallankumoukselliselle Mustat Pantterit -liikkeelle. Hallinto pelkäsi, että Hendrixin kaltainen keulakuva lietsoisi levottomuuksia ja saisi mustat vaatimaan oikeuksiaan entistä väkivaltaisemmin.

FBI:n kiinnostus on poikinut villejä salaliittoteorioita: epäiltiin että se lavasti Hendrixin heroiinipidätyksen Kanadan rajalla sekä järjesti kidnappauksen ja murhan.

Hendrix tiesi kohtalonsa

Rahattomana Englantiin lähtenyt Hendrix asui Yhdysvaltoihin palattuaan loistohotelleiden sviiteissä, joiden ovilla parveili naislauma. Hän syyti ympärilleen rahaa holtittomasti. Kortiton muusikko huvitteli kaahailemalla Corvetella. Sen romutettuaan hän tilasi uuden samanlaisen.

Hendrix kelasi pikavauhdilla rokkitähden urakaaren: ensin taistelua päästäkseen esiin, sitten selvitäkseen pyörityksestä. Hänellä ei ollut kykyä tai voimia hajottaa ympärillään pörrännyttä haaremia, huumeporukkaa ja muuta hännystelijälaumaa.

Rokki jäi seksin ja huumeiden varjoon. Sekä kunto että ura olivat kääntymässä laskuun. Jimi Hendrix Experience oli hajonnut, kun bändi kyllästyi säestäjän rooliin, oikuttelevaan tähteen ja huumehoureisiin keikkoihin.

Hendrix upposi syvemmälle hippihommiin ja soitti muun muassa keikan, jonka istumapaikat jaettiin astrologisten merkkien mukaan. Jammailua rakastanut kitaristi suunnitteli yhteislevyä Miles Davisin ja Paul McCartneyn kanssa. Hän halusi jättää show’n vähemmälle ja palata juurille bluesiin ja funkiin.

Huumeet olivat sekoittaneet fysiikan lisäksi myös mielialan, joka heittelehti rajusti äärimmäisyydestä toiseen. Lempeä mustalaissielu ajautui hajottamaan hotellihuoneita ja kohtelemaan väkivaltaisesti sänkyyn jonottaneita bändäreitä.

Hendrix aisti olevansa myrskyn silmässä. Kirjoittajan mukaan hän kertoi monelle uskotulle, ettei elä pitkään.

27-kerhon toinen jäsen

Kesällä 1970 Hendrix buukattiin Euroopan hippifestivaali Isle of Wightin pääesiintyjäksi. Hän matkasi Englantiin uudelleen kootun Experiencen kanssa. Bassossa Billy Cox korvasi Noel Reddingin, jolle Hendrix ei saanut kerrottua kokoonpanon vaihdoksesta.

Festarilla toistui Woodstockin kaaos: lipunmyynti piti lopettaa ja portit avata, kun paikalle vyöryi 400 000 ihmistä. Bändi jatkoi vielä Ruotsiin, Tanskaan ja Saksaan, vaikka Hendrix oli sairauden vuoksi hauras raunio, joka piti taluttaa lavalle. Kiertue keskeytyi, kun LSD-trippi romahdutti uuden basistin.

Hendrix palasi Lontooseen, jossa häntä odotti isyysoikeudenkäynti ja levy-yhtiökäräjät. Sopimussotkut johtuivat tuntemattomana suuruutena halpislevymerkin kanssa tehdystä sopimuksesta. Yhtiö vaati osansa, kun Hendrixin levyt nousivat listoille.

Vahvoja unilääkkeitä joko tarkoituksella tai vahingossa ottanut Hendrix löydettiin naisystävän luota kuolleena. Hän liittyi Rolling Stones -kitaristi Brian Jonesin edellisvuonna aloittamaan 27-kerhoon. Pari viikkoa Hendrixin jälkeen myös Janis Joplin menehtyi vain 27-vuotiaana. Sen jälkeen päihteet ovat vieneet 27 vuoden iässä muun muassa Jim Morrisonin, Kurt Cobainin ja Amy Winehousen.

Perinnöstä riideltiin toisessa polvessa

Philip Norman kirjaa Hendrixin viimeisten päivien tapahtumat kuin kuolinsyytutkija. Hän perustelee ”kuulustelupöytäkirjaansa” kuolemasta esitetyillä legendoilla ja salaliittoteorioilla. Varjonyrkkeily tuntuu turhalta, jos ei ole ennen kirjaa kuullutkaan vaihtoehtoisia teorioita.

Norman vatvoo tutkimuksia, kirjoja ja ohjelmia, joissa kyseenalaistetaan Hendrixin tapaturmainen tai itse aiheutettu kuolema unilääkeyliannokseen. Tarinoissa pääpahikseksi nostetaan muun muassa Mike Jeffery, koska pian Hendrixin jälkeen kuollut manageri ei voinut uhata kunnianloukkauskanteella.

Hännystelijöiden ja hyväksikäyttäjien parveilu Hendrixin ympärillä ei päättynyt kuolemaan. Useampikin nainen on hankkinut julkisuutta tarinoilla, joiden mukaan he olivat juuri menossa Hendrixin kanssa naimisiin. Vain kolme studioalbumia julkaisseen Hendrixin jäämistöstä kaavittiin markkinoille keskeneräisiä äänityksiä.

Vaikka Hendrix oli takonut miljoonia, hän kuoli lähes rahattomana. Kuolinpesä alkoi kiinnostaa, kun rojaltit ja tekijänoikeuskorvaukset paisuttivat sen kymmenien miljoonien arvoiseksi.

Hendrixin Yhdysvalloissa ja Ruotsissa syntyneiden lasten isyyttä ei ehditty virallistaa, joten rahat päätyivät isälle. Hän sai osansa Jimiä ympäröineistä huijareista. Isä muun muassa höynäytettiin mukaan säätiöön, joka kanavoi varat aivan muualle kuin Hendrixin muiston vaalimiseen.

Perintöriidat jatkuivat toisessa polvessa, kun isän kuoltua kuolinpesä siirtyi toisen vaimon tyttärelle.

Kirja murentaa Hendrix-myyttiä

Philip Norman murentaa Hendrixin ja jälkipolvien rakentamaa myyttiä. Haastatteluissa pilvipäissään levottomia höpötellyt ja lavalla vimmaisesti esiintynyt tähti oli pohjimmiltaan ujo ja arka. Hän peitti epävarmuutensa törkeyksillä ja huumeilla.

Norman ei kuitenkaan tavoita puoli vuosisataa sitten kuolleen kitarasankarin ääntä, eikä oikein edes vaikutusta. Hendrix oli paitsi kitaravirtuoosi, myös biisintekijä ja studiovelho. Hän otti ennakkoluulottomasti käyttöön uutta tekniikkaa sekä lavalla että studiossa. Hendrix ei ollut pelkästään näppäräsorminen tiluttelija, vaan uuden hevimmän ja metallisemman soundin luoja.

Norman kuvaa sujuvasti biisien ja levyjen syntyä, eikä sotkeudu edes sopimuskuvioihin, vaan naissuhteisiin ja kuolinsyytutkimuksiin. Tarina rönsyilee alkajaisiksi kirjoittajan isoäitiin ja lopuksi Hendrixiä sairaalassa hoitaneen lääkärin myöhempiin vaiheisiin.

Suomentaja Jussi Niemi paikkaa lähes kahdeksankymppisen kirjoittajan aukkoja, kun Norman sivuuttaa Seattlen musiikkivaikuttajia listatessaan 1980- ja 1090-luvun, jolloin se oli rockia uudistanut grungen pääkaupunki.

Jälkisanoissaan Niemi kiteyttää pariin sivuun oleellisen Hendrixistä. Niemi muistelee Hendrixin vuoden 1967 Suomen-keikkaa, joka ei myynyt Kulttuuritaloa läheskään täyteen.

”Avausbiisi ei ollut vähempää kuin Purple Haze ja kun Jimi ja Noel alkoivat vuorotellen hyppiä kappaleen aloittavan nykivän riffin tahtiin, planeetat asettuivat päässäni aivan uuteen asentoon. Tunsin kirjaimellisesti, että jotakin mullistavaa tapahtui.”

Rockin vaaran koki myös Kulttuuritalon siivooja. Niemi kuvaa, kuinka tämä pudotti moppinsa ja jähmettyi tuijottamaan lavaa, jossa Hendrix ulvotti kitaraansa panemalla sitä Marshall-pinoa vasten.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua