Riitta kuuntelee kolttia ja havainnoi luonnon muutosta – arviossa Riitta Ahmasalon Kirjeitä kyynelvuonosta

Kuva: SKS kirjat

Eränkävijät-ohjelmasta tuttu neurologian erikoislääkäri Riitta Ahmasalo hankki Vätsärin erämaasta kakkosasunnon ja alkoi viettää siellä paljon aikaa. Yksi seuraus siitä on nyt yleisön luettavissa.

Erämaaluonnossa retkeilevä nainen on paljastunut myös kirjoittajaksi, ja kunnianarvoinen Suomen Kirjallisuuden Seura on uskaltautunut kustantamaan esikoiskirjailijan teoksen. Ahmasalon ylle pyritään nostamaan jonkinlaista Samuli Paulaharjun viittaa. Tosin myös Paulaharjulla on yhä kysyntää, ottihan SKS viime vuonna vielä neljännen painoksen Paulaharjun kansatieteellisestä kirjasta Kolttain mailta.

Kirjassa Kirjeitä Kyynelvuonosta – Matkalla kolttain mailla ja Vätsärin erämaassa (SKS kirjat, 2026) Ahmasalo istuu Kyynelvuonon pirtissään, lukee kolttasaamelaisista kirjoitettuja kirjoja ja selvityksiä. Hän keskustelee Outas Semenoffin jälkeläisten Nestori ja Tuomas Semenoffin sekä Nestorin puolison Elinan ja tyttärien Mervin ja Pirjon kanssa. Ahmasalo kulkee Vätsärin erämaassa, kuuntelee ja katselee luontoa, tekee erinomaisen asiantuntevia havaintoja pohjoisen florasta ja faunasta. Hän hifistelee hiljaisuutta ja kuvittelee todennäköistä tulevaisuutta.

Tartuin kirjaan suurin odotuksin, mutta hämmennyin. Tämän pitäisi olla tietokirja, mutta siitä puuttuu esimerkiksi tietokirjoille ominainen selkeä lähdeviittaustekniikka. Paikoin tuntuu, että fakta ja fiktio sekoittuvat. Kirjoittaja nimeääkin kirjoittavansa narratiivista tietokirjallisuutta. Sitä myös opetetaan nyky-Suomessa, ja eikö vain monet matkakirjat kautta aikojen ole olleet eräänlaista narratiivista tietokirjallisuutta.

Matkallahan nytkin ollaan.

Kolttasaamelaisten kylät jäivät toisen maailmansodan jälkeen pääosin Neuvostoliiton puolelle. Uuden asuttamisen myötä entisenlainen elämä pirstoutui vesien äärelle Sevettijärven ja Nellimin seuduille. Nestori Semenoff muistaa entisen ja nykyisen, hän on evakkoajan lapsi. Tuomas Semenoff taas on nykyinen päätoiminen poromies, yksi harvoista Vätsärissä. Hänen on ajateltava myös tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Kahden sukupolven tarinat luovat tarinassa jatkuvuutta. Ne kertovat yhteisöllisestä, suku- ja perhekeskeisestä elämänmuodosta, jonka jatkuminen on alati uhattuna. Siksi Ahmasalonkin teos on tärkeä; se tallettaa tuleville polville tietoa ja nimityksiä tavoista, paikoista ja historiasta. Kovin paljon yleisesti uutta tietoa Ahmasalo ei kuitenkaan tarjoa. Hänellä on Semenoffien tarina.

”Se kaikki tieto on täällä, sanoo Nestori hymyillen, ja koputtaa etusormella ohimoaan.” Kohtaamisesta avautuu luottamus ja lukijalle tulee tunne, että lähes kaikesta on kerrottu kuulijalle. Halutaan myös varmistaa, että asiat on ymmärretty oikein.

Omassa luonnon havainnoinnissaan Ahmasalo todistaa vertaisuutensa, myös koltat – joita saamelaisten totuus- ja sovintokomission myötä on ehdotettu kutsuttavan itäsaamelaisiksi – tuntevat luonnon kaikessa yksityiskohtaisuudessaan, ainakin he, jotka yhä elävät suhteessa luontoon ja saavat siitä elantonsa.

Ahmasalo vyöryttää lukijan eteen ansiokkaasti saamelaisia ja pohjoisen oloja koskevaa tietokirjallisuutta ja viittaa Yleisradion ohjelmiin ja elokuviin. Kiintoisa lähde hänelle on ollut Jelena Sergejevan lisensiaattityö Ihminen ja luonto koltta- ja kuolansaamelaisten maailmankuvassa. Usein hän viittaa myös saamelaisten totuus- ja sovintokomission erillisselvityksiin, jotka ovat kaikille saatavina valtioneuvoston nettijulkaisuina. Sieltä löytyy esimerkiksi Sonja Tanhuan selvitys Kostoretkiä ja vakoilua: historiankirjoitus kolttasaamelaisten muistitiedon tukena.

* *

Kirja rakentuu tätä päivää ja menneisyyttä koskevista luvuista, joiden väleihin Ahmasalo on kirjoittanut noin 40 vuoden päähän päivättyjä tulevaisuustarinoita. Niihin hän dokumentoi valitsemiaan ilmastonmuutoksen vaikutuksia Kyynelvuonon ja erämaan elämään. Ja niitähän tiedetään olevan: etelän lehtipuut leviävät pohjoiseen, mänty kurkottaa ylös tunturia, vedet lämpenevät ja kuivuvat.

Toki ilmaston muuttumista havainnoidaan myös pääluvuissa, sillä merkkejä muutoksesta on näkyvissä jo nyt. Ahmasalo onkin parhaimmillaan herkkävaistoisena luonnon ajallisen haurauden kuvaajana. Vuoden 2024 kuivana kesänä ”purot ja lammet olivat kadonneet, tilalla oli mutaisia kiviä ja vettä odottavia surkeana makaavia kasveja”.

”Suot olivat niin kuivia, että kävelin päiväretken Kyynelniemessä kuivin kengin. […] Osa kosteikoista oli niin kuivaa, että maa oli halkeillut kuin Päiväntasaajan luontodokumenttien kuvissa. Porot olivat tällaisia paikkoja kopsutelleet, mutta turhaan, ei siellä syötävää enää ollut. Kuivilla mäntykankailla pienimmät puut olivat kuolleet pystyyn. Isompienkin puiden lehdet kellastuivat ja kuivuivat pois ennen aikojaan. Kasvillisuus oli rusehtavaa, kanervien tuoma violetti sävy puuttui syksyn väripaletista.”

* *

Monessa kohdassa Ahmasalo kertoo kulkevansa erämaassa kameran kanssa, mutta kirjassa ei ole yhtä ainutta valokuvaa! Kuvattoman kirjan ratkaisua on vaikea ymmärtää. Tämän tyyppisessä teoksessa kuvaliite olisi ollut olennainen. Se olisi myös auttanut teosta nousemaan Ahmasalon sinänsä ansiokkaista privaateista pohdinnoista yleisemmälle ja vakuuttavammalle tasolle.

Hiukan enemmän olisin kaivannut työtä myöa kustantajalta. Tasapaksu pienitekstinen fontti huutaa elävöittämistä. Ihmettelin myös ainoan kuvituksen eli kahden kartan merkitystä. Koltta-alueet ja valtionrajat ja Vätsärin paliskunnan alueet tulevat kutakuinkin selväksi, mutta Kyynelvuonoa ei näy missään! Minua sen sijainti kyllä kiinnosti.

Marja Mustakallio

Arvio on kirjoitettu Suomen Tietokirjailijoiden myöntämän apurahan tuella.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua