Kuvat: Enostone
KIRJAT | Reetta Ronnin suljetun paikan tarina rönsyää ympäriinsä, mutta ihastuttavasti.
”Lukiessa nenässä tuoksuu syksyinen meri ja ummehtuneet tekstiilit.”
ARVOSTELU

Reetta Ronn: Tuoksut vanamon ja varjot veen
- Enostone, 2024.
- 226 sivua.
Reetta Ronnin esikoisromaani ärsyttää paikoin valtavasti. Tarina on niin täynnä kirjallisuusviitteitä, että se tuntuu suorastaan turvonneelta. Eikö vähempi olisi riittänyt? Entä kuuluisiko nämä kaikki viittaukset tunnistaa? Muuten on tyhmä?
Välillä myös keskushahmojen itseriittoisuus lyö yli. Voi teitä raukkoja yksityissaarinenne ja krunikkalaisasuntoinenne. Mustesaaren kirjailijasuku ottaa menestyksensä automaationa. Se on kuin jonkinlainen aristokraattiperhe, jonka hehkusta ihaileva rahvas koettaa saada edes hieman kultapölyä arkeensa. Edes päähenkilö Tovea en jaksa aina tulkita myötäsukaan. En, vaikka hän joutuu henkensä pitimiksi myymään pari tyhjilleen jäänyttä arvoasuntoa. Monta kertaa ajattelin, että näin sietämättömän porukan tarinaa en halua lukea enää sivuakaan.
Luin kuitenkin, ahmien kaiken parissa illassa. Vaikka lukukokemusta väritti kirjallisuusviiteähkyn lisäksi jonkinlainen vastenmielisyys etuoikeutettuja keskushamoja kohtaan, ne ohitti jano saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Reetta Ronn punoo suljetun paikan tarinansa lyhyin luvuin, koukuttavasti ja humoristisesti, ja varsinkin jälkimmäinen saa sietämään pompöösiä sukua. Suvun ihailu vedetään täysin överiksi. Naurattaa kohtaus, jossa muiden kesäasukkaiden tärkeisiin rituaaleihin kuuluu suvun saapumisen ihastelu.
”Suuri väkijoukko otti meidät vastaan joka vuosi, kun rantauduimme koristellulla veneellämme. Minusta oli lapsena näyttänyt, että kaikki muut aikuiset olivat huumaantuneet perheestäni. Jokainen halusi tanssittaa kuuluisia kirjailijoita, jotka kerran vuodessa kulkivat tavallisten kuolevaisten joukossa.”
Tuoksut vanamon ja varjot veen (Enostone, 2024) kertoo Tove Mustesaaresta, joka näyttää jäävän kirjailijaperheensä ainoaksi, joka ei koskaan saa kustannussopimusta. Hänen romaaninsa eivät kelpaa, vaikka luulisi, että jo kuuluisa sukunimi olisi jonkinlainen tae kirjamyynnille. Romaani on myös jännitystarina, kun Tove yrittää selvittää, mitä taiteilijaperheen menneisyydessä oikein on tapahtunut. Menneisyydestä saattaisi löytyä selitys sille, miksi Toven kirjailijanura ei ota tulta alleen.
”Myönnän leikitelleeni ajatuksella, että joku muu olisi aiheuttanut tämän tilanteen. Haluan luonnollisesti uskoa, että vika olisi jossain muualla kuin taidoissani kirjoittaa. Jonkun muun syy.”
Saarikuvaukset ja suljetun paikan tunnelma toimivat. Lukiessa nenässä tuoksuu syksyinen meri ja ummehtuneet tekstiilit. Yksinolo syrjäisellä, pimeällä saarella on Toven toiveiden täyttymys, mutta lukija aistii elinpiirissä uhan merkit.
Tove epäilee mielenterveyttään, mikä saa juonenkäänteiden tulkintaan uudenlaisen kierroksen. Toven mielen ailahtelevaisuus saa myös hyväksymään juonen hienoisen ontumisen. Tarinan edetessä Toveen alkaa suhtautua epäluotettavana kertojana. Kenties hän ei mielensä hajoamisen vuoksi ihan ymmärrä, mitä tapahtuu. Samaan aikaan hän ymmärtää liikaakin. Mieleen tulee Kaunis mieli -elokuva, joka kertoo skitsofreniaa sairastavasta taloustieteilijästä, joka näkee viestejä ja merkityksiä asioissa, joissa niitä ei ole.
Moni asia saa miettimään, ollaanko nyt autofiktion äärellä. Tapahtumat sijoittuvat saareen kirjailijan kotikaupungin Raahen kupeessa. Paikannimistö muistuttaa kovasti oikeaa, mutta ei aivan. Erityisesti hämmentää, että Tove pohtii tarjoavansa seuraavaa käsikirjoitustaan salanimellä ”Reetta Ronn”.
Tässä kirjassa on paljon rönsyävää ja arvaamatonta ja siitä muodostuukin sen tenho. Yhtä aikaa ärsyttää ja kiehtoo, siitä kiitos kirjailijalle. Tarinassa on dekkarin, taiteilijaromaanin ja maagisen realismin aineksia – ainakin.
Ulkokirjallisista seikoista on mainittava kirjan upea ulkoasu. Kangaspinta ja ihanasti sormeiltava varislinnun figuuri saa arvostamaan kirjaa esineenä. Kansitaide on Elina Warstan käsialaa.
Kirsi Haapamatti
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Olivatko Lalli ja Elina sittenkin lihaa ja verta, kysyy Mikko K. Heikkilä teoksessaan Taruissa on totta
KIRJAT | ”Tasokas tiede on kuin puolueeton oikeudenkäynti, jossa vain näyttö ratkaisee”, perimätietoon perehtynyt dosentti esittää ja lyö pöytään todisteet, joita on vaikea väittää palturiksi.
Frans, joka ei ensin edes tiennyt olevansa Frans – arviossa Hannu Salmen Frans Leijon -elämäkerta
KIRJAT | Hannu Salmi kiinnostui 1800-luvun lopussa syntyneestä isosedästään vuosia sitten. Syntyi Finlandia-ehdokas köyhän piian aviottomasta pojasta, joka eli kuurona ja sokeana.
Hybridinen teos pohtii merkityksiä ja muutosta – arviossa Taneli Viljasen Glitterneste
KIRJAT | Taneli Viljasen Glitternesteessä muoto ja sisältö palvelevat taidokkaasti toisiaan. Queerbarokin haaste otetaan tosissaan.
Heti ensimmäisen roolin jälkeen Anthony Hopkins tiesi, ettei ryhtyisi leipuriksi – arviossa muistelmateos Hyvin sinä pärjäsit
KIRJAT | Jonkun sivun kirjaa luettuaan arvaa, ettei Anthony Hopkinsin maailmassa ole järkeä kirjoittaa muistelmia kertomatta totuutta.







