Rapsodia sodasta selvinneille – arviossa Jenni Kirveen He selvisivät sodasta

09.06.2024
KirvesSelvisi

Kuvat: Rauha Kirves / WSOY

KIRJAT | Jenni Kirves antaa sodasta palanneiden kertoa tunteistaan ja kokemuksistaan sellaisina kuin ne tuoreeltaan tai myöhemmin muistinvaraisina olivat kerrottavissa.

”Kokemus sodassa menetetystä nuoruudesta oli kuin vuosi, josta kevät puuttuu.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Jenni Kirves: He selvisivät sodasta

  • WSOY, 2024.
  • 285 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
BookBeat Nextory Storytel

”Kuin villivarsat rintamalle kerran rynnättiin,
Nuoruus, jännät seikkailut, ne yhteen ynnättiin
Niin helposti me Karjala takaisin vallattiin
Vaan niin kuin vanhat sotakaakit
Takaisin tallattiin.

– – –

Sinne lapsuuskaveri Aunuksen korpeen jäi
Jäi korsun kova laveri ja karjalaiset täit
Ei tule niitä ikävä kun kotiin vaeltaa
Jäi sentään meille elämä ja vapaa isänmaa.”

Jenni Kirveen teos kertoo siitä, miten Veikko Lavin Sodan loppu -kappaleessa kuvattu sodasta palaava nuori mies selviää paluusta siviilielämään. Kirves kirjoittaa siitä, miten sodasta palanneet tunne-elämässään kokivat paluun. Kyse ei siis ole sotahistoriasta eikä jälleenrakennuksen historiasta vaan tunnehistoriasta.

Kirves on valmistelemassa väitöskirjaa samasta aiheesta ja kuten hän itsekin toteaa, teos koostuu esseenomaisista teksteistä, mikä puolestaan selittää jonkinasteista toisteisuutta kirjan rakenteessa ja lukujen sisällöissä.

He selvisivät sodasta -kirjan (WSOY, 2024) lähdeaineisto on laajaa, arkistojen muistitietolähteitä, kirjailijoiden muistelmia ja elämänkertoja sekä runoutta. Kirjailijalle itselle aihepiirin tekee läheiseksi hänen isoisänsä Erkin elämäntarina huutolaispojasta pientilalliseksi, joka rintamamiehen statuksen turvin raivasi perheelleen maatilan korpeen.

Kirjailijamuistelijoita on Kalle Päätalosta Göran Schildtiin ja on hyvä havaita, miten heidän muistelonsa resonoivat sisällön osalta hyvinkin tarkasti vaikkapa maaseudun raivaajaveteraanien mietteiden kanssa. Vaikka jokaisen kokemus sodasta ja paluusta arkeen on yksilöllinen, yhteisesti koetusta kirkastuu jotain yhteistä. Sen sanoiksi pukeminen ei vain ole aina helppoa.

Puhumattomuuden muuri on ilmiö, joka oli tunnistettavissa sodanjälkeisinä vuosina ja vuosikymmeninä. Isäni lähti 17-vuotiaana vapaaehtoisena jatkosotaan ja haavoittui Tali-Ihantalassa, mutta ei kertonut sotamuistoistaan ennen kuin vähän ennen kuolemaansa, yli 90-vuotiaana.

Lapsuudestani muistan, että sodasta ei puhuttu, ei haluttu puhua, ei kuulunut puhua. Tärkeää oli pärjätä nykyhetkessä ja huolehtia tulevaisuudesta. Jos oli jotain muisteltavaa, sitä löytyi mieluummin hyviltä ajoilta ennen sotia.

* *

Kokemus sodassa menetetystä nuoruudesta oli kuin vuosi, josta kevät puuttuu.

Jenni Kirves on poiminut laajasta aineistostaan osuvia kuvauksia tuntemuksista, joita sodasta palanneet nuoret veteraanit kokivat:

”Maaliskuun kymmenentenä päivänä 1945 armeija oli loputakin irrottanut pihtinsä, joissa se oli minua pitänyt tasan kaksi vuotta, ja nyt olin tupsahtanut siviilielämään kuin heinäkasaan, pehmeään ja joustavaan, mutta vailla pohjaa ja kädensijaa, mistä saada tukeva ote.”

(Kullervo Rainio: As-duuri-valssi ja runoilijan sielunelämä – Muistikuvia 1945–1950. WSOY, Helsinki 1996)

Kirves viittaa Aira Samulinin vierailuun Kaunialan sotavammasairaalassa, jossa puoliksi sokea veteraani oli todennut, että hänen mielestään yksi kolmasosa veteraaneista jäi puhumaan ikuisesti sotakokemuksistaan, yksi kolmasosa jäi pulloon kiinni ja yksi kolmasosa eli ja hoiti työnsä hyvin. Kirveen oma käsitys on, että selviytyjien osuus oli todellisuudessa suurempi. Pysyvästi traumatisoituneita Kirveen kirja ei käsittelekään, heistä on Ville Kivimäki kirjoittanut kirjan Murtuneet mielet – taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 (WSOY, Helsinki 2013).

Tunteiden kirjo: syyllisyys, pelko, hiljaisuus

Mitä olivat ne tunteet, jotka sodasta palanneiden ja hengissä selvinneiden mielissä liikkuivat? Helpotus, tietoisuus siitä, että koettelemukset ovat ohi ja että elämä jatkuu, katse suunnattuna tulevaisuuteen. Tunteiden kirjo oli kuitenkin paljon tätä laajempi. Syyllisyyden tunteminen kaatuneista asetovereista, miksi minä jäin henkiin, miksi toinen kaatui? Julmien sotatapahtumien muistot kulkivat mielessä ja unissa mukana läpi elämän. Pelko tulevasta oli läsnä jatkuvasti. Kuinka kestävä on rauha, jos Neuvostoliitto päättääkin miehittää Suomen?

Kun kerran oltiin hävinneiden puolella, ei ollut syytä kerskailla sotasankaruudella. Uusissa poliittisissa oloissa valvontakomission silmien alla kannatti pitää suuta soukemmalla. Torjuntavoiton käsitteestä päästiin puhumaan vasta myöhemmin. Sodanaikaisista tapahtumista puhuttiin vain todellisten asetovereiden kesken, jos silloinkaan.

Työtä ja tanssia hautojen päällä

”Uhrin ansiosta lippu liehuu”, teksti on sotainvalidien muistokilvestä, jonka isäni aikoinaan kiinnitti lipputankoomme. Kun toiset olivat velvollisuutensa täyttääkseen uhranneet henkensä, henkiin jääneet kokivat velvollisuudekseen jatkaa työtä annettujen uhrien edestä. Isänmaan edestä taisteltiin ja nyt se oli jäljelle jääneiden voimin jälleenrakennettava.

Työhön uppoutuivat niin nuoret veteraanit kuin heidän perheensäkin. Evakot oli asutettava, rintamamiehille annettava maata raivattavaksi, sotakorvaukset maksettava. Ja perheitä perustettiin, lapsia syntyi, nuo suuret ikäluokat. Kaikesta oli puutetta, mutta valittaa ei sopinut. Vaihtoehtoja ei ollut.

Kirves viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan traumaattiset kokemukset saattavat varastoitua ruumiiseen ja niiden sanallistaminen on monelle vaikeaa. Ruumiin liike voi tässä olla avuksi; monotoninenkin työ, tanssi, laulu, nämä kaikki voivat myötävaikuttaa toimintakyvyn palautumiseen. Sodan ja tanssikiellon kumoamisen jälkeen Suomessa tanssittiin vimmatusti. Tanssilavoja oli joka puolella ja tansseissa käytiin jopa useita kertoja viikossa. Tanssittiin kuvaannollisesti hautojen päällä. Ilmiö on mielenkiintoinen siksikin, että vastaava tanssi-ilmiö koettiin myös sodanjälkeisessä Saksassa.

Kaikki eivät selvinneet sodan jälkeisestä ajasta. Kirves antaa aikalaistodistajien kertoa myös ahdistuksen ja traumojen hukuttamisesta viinaan. Ilmiö näkyi heti sodan jälkeisinä aikoina, mutta valtavirtailmiötä siitä ei kuitenkaan tullut. Tosin jäljet olivat näkyvissä vielä vuosikymmenten jälkeen, 1960–1970-lukujen rantojen miehet ja puliukot olivat usein noita sodanjälkeisiä nuoria veteraaneja.

Jenni Kirves kirjoittaa selviytyjien kokemuksista. Jokainen tarina on yksilöllinen. Kirves kiinnittääkin huomiota siihen, että mitään kollektiivista kansallista yhtenäisyyden strategiaa ei tuolloin kehitetty. Selviytymisen keinoja oli monia. Työ, omin käsin tekeminen, vahva halu perustaa perhe ja turvata lasten tulevaisuus, elämän pienistä iloista nauttiminen, ei niinkään onnellisuuden kuin tyytyväisyyden tavoittelu. Kaikki eivät toki selvinneet ja selviytyjistäkin monet kantoivat traumojaan puhumattomuuden verhon takana läpi elämänsä. Mutta tehtiin se, mitä pitikin.

* *

Kirja on rapsodia sodasta selvinneille. Kirves antaa heidän kertoa tunteistaan ja kokemuksistaan sellaisina kuin ne tuoreeltaan tai myöhemmin muistinvaraisina olivat kerrottavissa. Rapsodiaksi kirjaa voi luonnehtia sen vahvan mukanaolon ja empatian vuoksi, jota Kirves tuntee kertojiaan kohtaan.

Kirjan erityinen rikkaus on sen moniäänisyys. Aikalaisten kuoro esiintyy. Kirjailijat ja runoilijat pystyvät oivaltavasti ja kauniisti pukemaan sanoiksi tuntemuksensa, mutta paikoin on suorastaan pakahduttavaa havaita, miten samat asiat nousevat todistusvoimaisesti esiin kaikkien veteraanien muistoissa.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua