Rakkaustarinoita taiteeseen ja naiseen – arviossa Joel Haahtelan Marijan rakkaus

Kuva: Jukka Mykkänen / Otava

Kirjailija lähtee Italian Triesteen kirjoittamaan seuraavaa romaaniaan. Viikon jälkeen hän ei ole saanut paperille riviäkään uutta tekstiä. Hotellihuoneen antiikkinen radiokin lähettää vain vanhoja uutisia Unkarin kansannoususta, Elviksen kappaleella säestettynä. Muistot edellisestä matkasta ja toive muistojen voimasta kirjoittamisessa antavat inspiraation matkustaa Roomaan.

Triesten rautatieasemalla Kirjailija kohtaa yllättäen 25 vuoden jälkeen serbialaisen ex-tyttöystävänsä ja suuren rakkautensa Marijan. Kirjailija tapasi Marijan 21-vuotiaana Prahassa. Kirjailijaksi tahtova nuorukainen matkusti Prahaan Varsovasta kehutun baarielämän perässä. Toisin kävi: baarit eivät kiinnostaneet vaan tarjolla ollut kulttuuri, erityisesti museot.

Sekä kirjailijan että Marjian kiinnostuksen kohteena ovat keskiajan taiteen maalaukset Magdalan Mariasta ja hänen maalauksissa näkyvä suhteensa Jeesukseen, se miten Maria kohtasi Jeesuksen haudan puutarhassa.

Marija ja Kirjailija matkustavat samalla junalla Roomaan. Ennen nukahtamistaan päähenkilö muistelee heidän rakkaustarinaansa ja sitä, kuinka rakastettu yhtenä iltana katosi.

Kirjoittaminen sujuu Roomassa. Rakkaus Marijaan herää varovasti uudelleen. Marija kertoo tarinoita lapsuudestaan Belgradista – isästä, Paolo-sedästä ja tädistään Milkasta, jonka luona asui. Kirjailija muistelee kuinka aikoinaan suunnitteli matkoja ja paikkoja, joihin veisi Marijan: Albaniaan, Ararat-vuorille, Siperian-junaan, Hydran saarelle Kreikkaan.

Kahden viikon kuluttua Kirjailija huomaa Marijassa oireita, jotka voivat johtaa jälleen lähtemiseen.

* *

Kirjailijan vanhemmat ovat tavanneet Leningradissa vuonna 1975. Muutaman tulisen yön jälkeen he huomasivat, etteivät tulisi elämään yhdessä. Äidin kanssa eläminen oli tasaista, muttei kovin leikkisää. Äiti ei osannut leikkiä eikä laulaa, mutta rakasti lastaan omalla tavallaan. Kirjailija rakasti äitinsä nerokkuutta toimittajana, miten tämä lähestyi haastateltavia ja tunsi ihmisluonteet, jolloin itse työ, kirjoittaminen, oli helppoa.

Ihastumisiin äiti oli koukussa, parisuhteisiin ei. Kavalkadi miehiä kulki ohi Kirjailijan lapsuudessa ja nuoruudessa. Kirjailijan motto on Anton Tšehovilta: ”Lapsuudessani minulla ei ollut lapsuutta”. Hän vietti aikoja isoäidin hoivissa Karjalohjalla lukien vinttihuoneen kirjaston kirjat.

Äidille poika tuli kiinnostavaksi tullessaan kirjailijaksi. Äiti ei kehuskellut juhlissa olevansa kirjailijan äiti, vaan esitteli pojan esikoiskirjailijana.

Isäänsä Kirjailija tutustui vasta aikuisena. Isä oli uskovainen valokuvaaja, joka rukoili usein. Isä opetti pojalleenniin valokuvauksen kuin rukoilun. Isä kuoli varhain, mutta jätti mallin, jossa katsottavan kuvan valot ja varjot ovat tärkeitä. Isän kautta Kirjailija kohtaa Saimin, naisen Lapista, jonka autoradiossa soi vain Juice Leskinen tai Black Sabbath.

Kirjailijan huomiot italialaisista ovat tarkkoja. Tarjoilija osteriassa hermostuu, jos joku istuu yksin liki tyhjässä ravintolassa. Onko asiakas yksinäinen? Pitäisikö jotakin tehdä tämän hyväksi?

* *

Joel Haahtelan viidennessätoista romaanissa kerrotaan paljon taiteesta ja taiteilijoista: Duccio di Buoninsegnan maalauksista, Sigmund Freudin historiasta, Pietro Cavallinin ja Fra Angelicon freskoista, Andrei Tarkovskin Solaris-elokuvasta, Franz Kafkan historiasta. Lukija sivistyy väkisinkin, kuten Haahtelan aiemmistakin romaaneista. Paras tapa kertoa yksityisiä tarinoita on sijottaa ne kiinnostaviin tapahtumapaikkoihin.

Doria Pamphiljin taidemuseo Roomassa on Marijan suosikki; hän oli käynyt siellä lukemattomia kertoja. Museossa oli maailman taidehistorian tunnetuimpien taiteilijoiden, kuten Tizianin ja Rafaelin töitä, sekä tuntemattomaksi jääneen Pascual Chiesan Abrahamin uhri. Kaikki Chiesan maalaukset ovat unohdettuja. Miksi, Marija ihmettelee. Varjohistoria pitää siitä huolta, Kirjailija huomauttaa. Oliko siis epäselvää, kuka teokset oikeasti maalasi? Oliko Chiesa oikeasti olemassa?

Joel Haahtela kirjoittaa suomalaisen kirjallisuuden persoonallisimpia tarinoita. Niitä voi vapaasti kutsua mestariteoksiksi. Marijan rakkaus (Otava, 2024) tarjoaa vajaat 200 sivua pelkkää nautintoa, harkittua tekstiä, tietoa ja kauneutta, rakkautta vailla tavallisia latteuksia.

Maija Kääntä

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua