Rakkaudentunnustus Helsingille, perheelle ja kirjoittamiselle – arviossa Kjell ja Mårten Westön Vuodet

Mårten (vas.) ja Kjell Westö. Kuvat: Tero Ahonen / Otava

Vuodet (Otava, 2022) on hämmentävä kirja. Ensiksi se on sitä rakenteeltaan. Veljekset Mårten ja Kjell Westö ovat kirjoittaneet 50 lyhyttä tekstiä heille merkityksellisistä tapahtumista eri vuosina, kumpikin 25. Kertomukset ulottuvat vuodesta 1967 vuoteen 2021. Tarkkaan laskien tuolta aikaväliltä löytyy 14 vuotta, joilta ei löydy merkintöjä. Toisaalta löytyy muistorikkaita vuosia, joilta on useita merkintöjä. Vapaasti hengittävän proosatekstin päätteeksi teokseen sisältyy kolme Kjell Westön runoa vuodelta 2022.

Kertomukset ovat lyhyitä, muutaman sivun lastuja. Paikoitellen kirjoittajat ovat osoittaneet tekstinsä toisilleen, kirjeenomaisesti. Vuosien käyttäminen kirjan rakenteen runkona perustuu siihen, että veljekset löytävät kohteena olevalta vuodelta jonkin itselle merkityksellisen tapahtuman tai havainnon, joka johdattaa pohdintaan siitä, miksi elämä on mennyt niin kuin on mennyt.

”Päätin lähteä jokaisessa tekstissä jostakin mieleen painuneesta hetkestä tai useammasta – hetkistä jotka muistan niin voimakkaasti että se on melkein fyysistä, kuin ne olisivat varastoituneet ruumiiseeni. (Kjell: Pitkä yksinäisyys 2021)

Kertomukset seuraavat toisiaan jonkinlaisessa kronologisessa järjestyksessä, ei kuitenkaan täysin systemaattisesti. Eräät kertomukset osuvat samaan vuoteen ja tällöin tulee ilmi veljesten ikäero (Kjell s. 1961, Mårten s.1967); se ilmenee erityisesti veljesten musiikkimaun kohteissa ja siinä, että Mårten asui vielä kotona kun Kjell oli jo lähtenyt omille teilleen.

Sisällöllisesti kertomukset ovat osin muistoja eletystä elämästä, osin esseenomaista reflektointia ja pohdintaa merkityksellisistä teemoista niin kulttuurin kuin ihmisen elämän eri aloilla yleisemminkin.

Musiikkia ja urheilua

Musiikki soi voimakkaana kirjan kertomusten taustalla. Pop-, rock, jazz; musiikin eri alalajit, tyylisuunnat; nostalgisesti autoradiosta, C-kaseteilta, treenikämpillä, konserteissa. Mårten muistuttaakin Kjelliä tämän toteamuksesta, että veljeksillä on emotionaalinen äänimaisema, ”jonkinlainen alkuperäissoundi varhaisimmilta lapsuusvuosilta”. Kjellin tapauksessa tuo äänimaisema on peräisin kuusikymmenluvun mollisointuisista suomalaisista tangoista kun taas Mårten tunnistaa omakseen ”kirjavan tilkkutäkin (levy)kaupan ikkunassa” – Janis Joplin, John Lennon, Jethro Tull, Don MacLean, Carole King…

Musiikin lisäksi urheilu eri muodoissaan on ollut kiinteä osa veljesten elämää. Varsinkin jalkapallo on ollut – ja on edelleen – elämää suurempi harrastus. Mutta eivät harrastukset musiikkiin ja urheiluun rajoitu. Elokuvat, kirjallisuus, luonto, kalastus, ruoka, puutarhanhoito – tai vain kuljeskelu Helsingissä – antavat pohjaa paikoin koskettaville muistoille, paikoin syvällisille ja kiintoisille pohdinnoille. Nuoruuteen ja aikuiseksi kasvamiseen liittyy molemmilla myös tietynlainen ulkopuolisuuden kokemus. Vaikka elämä sujuu turvallisessa keskiluokkaisessa suomenruotsalaisessa helsinkiläisympäristössä, on veljeksillä vahva taju perheen juurista Helsingin ulkopuolella.

Muistamisen tuska ja katoamattomat hetket

Kokoelman ensimmäinen kertomus Punaisessa Taunuksessa (1967) on kuusivuotiaan Kjellin ensimmäinen muisto, mieleltään hauraan äidin saattomatkasta Veikkolan parantolaan. Kjell myöntää, että hänellä ei ole mitään muistoja tätä aikaisemmalta ajalta. ”Varhaislapsuuteni on kadonnut ja aavistan, että sillä voi olla jotain tekemistä äidin haurauden ja ristiriitaisuuden kanssa. Tai jonkin muun, jonkin mistä en saa otetta, vaikka olen sadat kerrat yrittänyt hapuilla menneisyyttäni.”

Kuusivuotiaan ensimmäinen riipaiseva muisto johdattaa mutkittelevalle aikamatkalle, jonka aikana lapsen, nuorukaisen ja aikuisen miehen eteen osuneet tapahtumat ja havainnot auttavat jälkikäteen selittämään, ja valaisemaan miksi meistä on tullut sellaisia kuin olemme. Kjell Westö kuvaa tätä kertomuksessaan Sekunnit (1983): vaikka elämän muotoutuu pääosin kypsistä päätöksistä ja lujasta tahdosta ja ponnisteluista, silti on hetkiä, sekunteja, jotka eivät koskaan lopu. Mikä tahansa tällaisista muistoissa olevista sekunneista voi yhtäkkiä palata ja nuoruuden sekunneista voi tulla elämän pituisia.

Kertomuksissa avautuu vähitellen näkymä Westön perheen kollektiiviseen muistamiseen, niihin muistoihin, joita jokainen sukupolvi kantaa joko jättääkseen ne jälkipolville tai unohtaakseen, jotta jälkipolvet niiltä säästyisivät. Westön perhe on tässä suhteessa samanlainen kuin lukemattomat muut sodanjälkeiset suomalaisperheet. Sodan kokeneiden ahdistukset ja traumat siirtyvät mykkyyteen käärittynä jälkipolville. Jälleenrakennuksessa on katseet käännettävä tulevaisuuteen ja unohdettava menneet.

Mutta kuitenkin. Poikien kaksi isoisää kaatuivat sodissa. Mårten kirjoittaa, miten äidinisä ja isänisä olivat vain kaksi univormupukuista miestä valokuvissa pianon päällä. Heistä ei puhuttu, eikä Mårten uskaltanut kysyäkään. ”Vasta neljänkymmenen tienoilla ymmärsin, että minulla oli sisälläni ontto kohta, jota oli vaikea täyttää.”

Isä-Westö edusti jo ammattinsa – menestyvä levy-yhtiön päällikkö – puolesta tulevaisuuteen kurkottamista kun taas äiti särkyneen mielensä kanssa käpertyi mielellään menneisyyteen. Pojille tämä asetelma merkitsi ristipaineessa kasvamista, varsinkin Mårtenille, joka vanhempien avioeron jälkeen jäi vielä asumaan äitinsä kanssa. Turvasataman muodostivat tarmokas äidinäiti ja hänen luonaan vietetyt Ruoveden-kesät.

Vaikka Westön veljekset kasvoivat Helsingissä, kirjasta huokuu tietoisuus omista juurista sekä arvostus niitä kohtaan. Tämä merkitsee yhteyttä pohjalaisuuteen, ”maanviljelysperintöön”, isän puolella samoin kuin lämpimiä muistoja Tampereen mummusta ja Ruoveden kesistä. Kjellin rakkaus luontoon ilmenee paitsi lyyrisenä suomalaisen kesäidyllin kuvaamisena (Kottarainen 2015) myös siinä tavassa, jossa hän avaa ja kuvaa Helsingin maisemiin ja kaupunkinäkymiin kätkeytyvää kauneutta. Tämä on tuttua hänen tuotannossaan muutoinkin.

”Näen mielessäni pilvisen päivän, ehkä vähän tihkua, kaupunki oli anonyymi ja epädramaattinen tavalla joka miellytti minua jo silloin. Useimmat pitävät siitä kun aurinko paistaa ja elämä on täynnä tapahtumia ja värejä. Mutta minä viihdyn harmaassa. Se ei vaatinut mitään, se kietoi minut pehmeästi sisäänsä, minun ei tarvinnut olla edustava tai päteä mitenkään.” (Kjell: Pasila-Fredriksberg 1973)

Rakkaudesta sekä kirjoittamisen ilosta, tuskasta ja vaivasta

Kjell viittaa useassa kohdassa aiempiin teoksiinsa ja avaa niitä oman elämänsä kokemuksia, jotka ovat tässä suhteessa toimineet kirjailijan inspiraationa. Mutta tässä kirjassa hän kertoo myös sellaista, mitä ei ole aiemmin julkisuudessa kertonut kuten syvimmästä henkilökohtaisesta haavastaan, kodittomuudestaan kirjallisessa maailmassa. Kahden kirjailijan välinestä sisarkateudesta kerrotaan molempien näkökulmasta; asiassa ollaan nyttemmin sujut ja se on loppuun käsitelty.

”Joskus voi olla hemmetin rankkaa kulkea toisen jalanjäljissä. Tai olla pikkuveli.” (Mårten: Jännitteitä 2021).

Veljekset kirjoittavat myös rakkaudesta. Tosin Kjell oli ilmoittanut kustantajalle: ”Ei, en aio kirjoittaa rakkaudesta, en ainakaan sanan yksityisimmässä merkityksessä.” (Sekunnit 1983). Kyllä Kjellkin rakkaudesta kirjoittaa, mutta runoilija-pikkuveljen kertomus ensi tapaamisesta ja rakastumisesta nykyiseen vaimoonsa on oivaltavan runoilijan huikea kirjallinen metamorfoosi asiaproosasta kauniiseen runoratsun laukkaan (Mårten: Taivaalta tippuvat asiat 1988).

Kirjoittamisen tarve ja sisäinen palo räiskähtelee veljesten teksteistä. Merkitykselliset asiat on kirjoitettava ulos, olivat ne sitten omia tunteita tai tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kirjoitetuksi. Mutta kirjoittamisen tuska ja työ on myös koettava. Ja senkin voi pukea sanoiksi, samoin kuin pelot ja jännitteet. Näistä kaikista tässä kirjassa kerrotaan, uskottavasti ja ihmisen äänellä.

”Jo eräässä varhaisessa yhdeksänkymmentäluvun kirjeessä katselet taaksepäin kahdeksankymmentäluvulle ja otat etäisyyttä ajasta, ’jolloin monet kirjoittivat esitelläkseen älykkyyttään, eivät inhimillisyyttään’. Tarkemmin ajatellen tuo lause nousee keskeiseksi. Luulen, että se tiivistää sen mikä meitä yhdistää, niin ihmisinä kuin kirjailijoina.” (Mårten: Jännitteitä 2021)

…kun itse saan ensimmäisen aavistuksen siitä keveydestä ja ilosta, jota voi tuntea tullessaan oman tekstinsä kantamaksi, se tunne on lumoava ja euforinen, melkein kuin huumetta, ja jollain alitajuisella tasolla ymmärrän että vaikka kirjoittaminen ei auta huoliin, se tekee maailman toisella tavalla näkyväksi, ja tunnen että rintani on halkeamaisillaan jostain mikä haluaa ulos mutta ei ole vielä löytänyt muotoaan, enkä tiedä vielä mitään siitä mitä tämä kaikki, kirjoittaminen ja elämä, tulee vaatimaan henkisen kuormituksen ja rohkeuden ja yksinäisyyden ja uhrausten muodossa.” (Mårten: Sauvontie 1986)

”Mitä syvemmälle tähän kirjaan etenen, mitä enemmän tekstejä kirjoitan ja mitä enemmän sinun tekstejäsi luen, sitä paremmin ymmärrän, mistä kaikessa on kysymys, minun mielestäni. Niistä tihentyneistä hetkistä, jolloin ajan lineaarisuus hälvenee, jolloin salama ikään kuin välähtää, ja vuosien tai vuosikymmenten erottamat näyt ovat yhtäkkiä mielessäni samanaikaisia. Mutta myös räikeästä ristiriidasta asioille antamamme merkityksen ja sen välillä että kaikki kuitenkin vaipuu unohduksiin….. Istun silti itsepäisenä tässä tietokoneeni edessä ja yritän ajatella ja muistaa, hyvin tietoisena siitä että muistelukseni ovat vain sarja haihtuvia kertomuksia miljardien muiden joukossa.” (Kjell: Keltainen nojatuoli 2018)

Rakkaudentunnustus Helsingille, perheelle ja kirjoittamiselle

Ja sitten kysymys, miksi tämä kirja on kirjoitettu. Se ei ole muistelmateos, sellaiseksi se on liian hajanainen, fragmentaarinen ja pohdiskeleva. Se ei myöskään ole varsinaisesti esseekokoelma, sellaiseksi se on liian henkilökohtainen. Ehkä juuri henkilökohtaisuus ja tietynlainen intiimiys ovatkin teoksen avaimia. Avoimuus ja rehellisyys, asioiden uloskirjoittaminen, ohjaavat kerrontaa. Tekstiä leimaava vahva musiikillinen panos saattaa asian harrastajien mieliin tuoda jazz-sessiot ja jammailut; niin vapaata ja kuitenkin teemoihin pitäytyvää molempien teksti on. Laura Beckin ja Jyrki Kiiskisen suomennokset pysyvät tässä poljennossa luontevasti mukana.

Tämä kirja ansaitsi tulla kirjoitetuksi. Se tarjoaa kaleidoskoopinomaisen ja nostalgian sävyttämän näkymän lähimenneisyyteen, suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin, nuoruuteen ja kasvamiseen, mutta samalla kirja on lämmöllä kirjoitettu rakkaudentunnustus Helsingille sekä läheisille ihmisille ja sille elämänpiirille, joka veljeksiä on ympäröinyt. Molempien kirjailijoiden elinvuosiin on sisältynyt hetkiä, joista jokainen on tavalla tai toisella pysyvästi jäänyt vaikuttamaan. Hetket ovat liittyneet toisiinsa ja niistä on koostunut elämäntarina, ja täysi elämä. Ja tämä elämä, nämä elämät, ovat täytyneet ja ansainneet tulla kirjoitetuiksi.

”Ettekö voisi nyt lähteä, jotta saan kirjoittaa?” (Kjell: Pitkä yksinäisyys 2021)

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua