Professori Heikki Mikkeli kirjoitti Kansainliiton historian nautinnolliseksi teokseksi –arviossa Geneven henki

Kuvat: Mika Federley / Gaudeamus

Mitä tulee mieleen Kansainliitosta? Ehkäpä se, että Kansainliitto ei pystynyt estämään toisen maailmansodan syttymistä. Tai historiaan enemmän perehtyneille kenties se, että Kansainliitto ratkaisi Ahvenanmaan kiistan Suomen hyväksi 1920-luvun alussa.

Helsingin yliopiston yleisen historian professorin Heikki Mikkelin teos Geneven henki (Gaudeamus, 2023) kertoo Kansainliitosta kaiken tietämisen arvoisen. Mikkeli ei selosta pelkästään järjestön historiaa vaan asettaa sen historialliseen ja geopoliittiseen yhteyteen. Kansainliitto oli paljon muutakin kuin konfliktien estämistä varten perustettu kansainvälinen järjestö. Sen toimialue kattoi lisäksi humanitaariset, sosiaaliset, terveydelliset ja koulutuskysymykset.

Mikkeli avaa luku luvulta Kansainliiton historiaa ja toimintaa. Hän asettaa eri teemat historialliseen yhteyteensä ja valottaa asioita paljolti keskeisten mukana olleiden henkilöiden näkökulmasta. Tämä tuo teokseen autenttisuutta ja kun Mikkelin kerronta on muutenkin poikkeuksellisen selkeää ja sujuvaa, kirja tempaa lukijan helposti mukaansa ja ennen kaikkea pohtimaan sitä, kuinka paljon – tai vähän – maailma onkaan sadassa vuodessa muuttunut.

Internationalismin juurilla

Kansainliitto syntyi ensimmäisen maailmansotaa koskeneiden Pariisin rauhansopimusneuvottelujen liitännäisenä. Järjestön ideologisena isänä pidetään Yhdysvaltain presidenttiä Woodrow Wilsonia, vaikka Yhdysvallat ei lähinnä sisäpoliittista syistä koskaan liittynyt Kansainliiton jäseneksi. Mutta ajatus kansainvälisestä – tai tarkemmin sanottuna valtioiden välisestä – yhteistyöstä konfliktien ja sotien estämiseksi voidaan jäljittää kauemmas historiaan, aina vuonna 1815 pidettyyn Wienin kongressiin asti. Itse asiassa Kansainliiton välittömiä edeltäjiä olivatkin tsaari Nikolai II aloitteesta järjestetyt Haagin rauhankonferenssit vuosina 1899 ja 1907.

Mikkeli kuvaa havainnollisesti ja oivaltavasti teknologian ja talouden vaikutusta kansainvälistymisen ja keskinäisriippuvuuden edistäjänä aina 1800-luvulta lähtien. Höyryvoima, lennätin ja puhelin muuttivat maailman mittakaavaa ratkaisevasti. Maailmankauppa nelinkertaistui vuosina 1869–1913. Tämä edellytti yhteisten pelisääntöjen kehittämistä, standardisointia aina aikavyöhykkeiden ja mittajärjestelmien määrittelystä postimaksuihin ja kirjastoluokitteluihin. Kansainvälisiä järjestöjä perustettiin. Punainen Risti, Kansainvälinen Olympiakomitea, kansainväliset rautatie- ja postiliitot ovat tästä internationalismin noususta esimerkkeinä.

”Edellisen vuosisadan lupaus jatkuvasta edistyksestä vaihtui ensimmäisen maailmansodan katastrofiin ja järkytyksiin.”

Stefan Zweig kuvaa Eilispäivän maailmassa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosien idyllistä ja optimistista maailmaa, jossa rajat eivät estäneet pyrkimystä henkisen tai aineellisen hyvinvoinnin kehittämiseen. Sitten tuli ensimmäinen maailmansota – tai Suuri Sota kuten sitä kutsuttiin ennen toista maailmansotaa – joka murskasi silloisen Eurooppa-keskeisen maailman ja ihmisten unelmat.

Kansainliiton kultakausi

Jo sodan aikana ryhdyttiin hahmottelemaan uutta kansojen välistä järjestelmää, jolla suursodan syttyminen voitaisiin estää. Kansainliiton peruskirja syntyi Versaillesin rauhankokouksen yhteydessä, osana sodan päättänyttä laajaa rauhansopimusta. Järjestön roolia ja toimivaltuuksia määriteltäessä vastakkain olivat kaksi ajatussuuntaa, jotka leimaavat myös nykyisen Euroopan Unionin kehittämistä: ylikansallisuus ja hallitustenvälisyys. Kansainliittoa perustettaessa esillä olivat myös vastakkaiset näkemykset siitä, missä määrin järjestölle voitaisiin uskoa oikeudellisia toimivaltuuksia ja toisaalta pyrkimys pitäytyä pelkästään diplomatian keinoihin. Myös Kansainliiton Eurooppa-keskeisyys oli jatkuva kitkatekijä.

”Ihmiskunta on jälleen kerran liikkeellä. Perustat ovat järkkyneet ja irronneet, ja asiat ovat jälleen liikkuvassa tilassa. Teltat on koottu ja ihmisyyden suuri karavaani on jälleen kerran marssilla. Edessä on valtavia yhteiskunnallisia ja teollisia muutoksia, ehkä jopa mullistuksia, joiden suuruutta ja vaikutuksia voi jopa verrata sotaan… Vain Kansainliitto voi suorittaa nämä suuret tehtävät riittävän hyvin. Vastatessaan perustavanlaatuisiin tarpeisiin ja tarjotessaan ainutlaatuisen historiallisen mahdollisuuden Kansainliiton on määrä aloittaa uusi aikakausi ihmiskunnan hallinnossa.”

Nämä Britannian sodanaikaisen hallituksen jäsenen Jan Smutsin sanat kuvaavat tunnelmia ja odotuksia Kansainliiton syntyvaiheissa. 1920-lukua voidaan pitää optimismin leimaamana Kansainliiton kultakautena. Näin siitä huolimatta, että sodan kauhujen päätyttyä elämä ei suinkaan helpottunut. Pakolaiskriisi, pandemiana riehunut espanjantauti, alueelliset konfliktit ja kytemään jäänyt jännite voittajavaltioiden ja Saksan välillä olivat uudelle järjestölle näytön paikka.

Kansainliiton alkuvuosia elähdytti ”Geneven henki”; järjestön toiminnassa mukana olleet uskoivat vilpittömästi avoimen ja rakentavan yhteistyön voimaan. Erityisesti Mikkeli korostaa ensimmäisen ja pitkäaikaisen pääsihteerin Eric Drummondin roolia. Mukana oli toki runsaasti idealismia, mutta myös vahvojen aikalaisvaikuttajien tukea. Ranskan ulkoministeri Aristide Briand ideoi jo tuolloin tiiviimpää eurooppalaista yhteistyöjärjestelmää ja olipa Kansainliiton varapääsihteerinä alkuaikoina muuan Jean Monnet.

Suomi oli Kansainliiton jäsen lähes perustamisesta lähtien. Ensimmäinen järjestön ratkaisema asia olikin kysymys Ahvenanmaan omistuksesta, jonka Kansainliitto päätti Suomen hyväksi ja Ruotsin suureksi pettymykseksi. Kansainliitto tarjosi nuorelle kansakunnalle muutenkin näköalapaikan kansainväliseen politiikkaan ja kansainvälistymiseen laajemminkin.

Kansainliiton unohtuneet onnistumiset

Vähemmälle näkyvyydelle Kansainliiton työssä ovat jääneet ne teemat, joissa järjestö onnistui parhaiten. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisen pakolaiskriisin lievittäminen ja lähes miljoonan sotavangin palauttamisen organisointi sekä näihin liittynyt laajamittainen humanitaarinen apu olivat uskomattoman hieno saavutus noina puutteen ja kurjuuden aikoina. Norjalainen Fridtjof Nansen on ehkä tunnetumpi tutkimusmatkailijana, mutta hän toimi Kansainliiton ensimmäisenä pakolaiskomissaarina ja sai ansioistaan Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1922.

Mikkeli nostaa ansiokkaasti ja elävästi esille myös Kansainliiton työn sosiaalisten ja terveysolojen kohentamiseksi. Kansainvälinen työjärjestö ILO perustettiin Kansainliiton yhteyteen itsenäiseksi järjestöksi. Sen maailmanlaajuinen toiminta työolojen kehittämiseksi on edelleenkin voimissaan. Erityispiirre ILOn toiminnassa on sen kolmikantaisuus: hallitusten ohella työhön osallistuvat myös työnantajien ja työntekijöiden järjestöt.

Kansainliiton terveysjärjestö LNHO ei ehtinyt osallistua sodan jälkeen riehuneen espanjantaudin lievittämiseen, mutta sen sijaan pilkkukuumeen, malarian ja koleran vastaisessa taistelussa LNHO teki uraauurtavaa työtä. Työ laajeni ennakkoluulottomasti myös sosiaalilääketieteellisiin kysymyksiin kuten ravinto- ja asuntokysymyksiin sekä suuren laman aiheuttamiin terveysvaikutuksiin.

Huumeiden vastainen taistelu, nais- ja lapsikaupan estäminen ja lasten hyvinvoinnin turvaaminen olivat muita Kansainliiton toimialueen vähemmän poliittista huomiota saaneita teemoja. Niiden edistämisessä järjestön työ oli kuitenkin uraauurtavaa ja jo noihin aikoihin vaikuttavaa. Mainittakoon myös Kansainliiton ensi askeleet ympäristönsuojelun edistämiseksi: valaiden pyynnin rajoittaminen ja öljyvahinkojen torjuminen olivat jo tuolloin työn alla – ja ovat valitettavasti edelleen. Myös tieteen ja kulttuurin alalla Kansainliitto pyrki edistämään kansainvälistä yhteistyötä, varsin Eurooppa-keskeisesti kylläkin.

Kansainliiton mandaattihallinto oli sodan jälkeen osa järjestön toimintaa. Lähinnä häviäjävaltioiden Saksan ja Turkin entisille alueille ja siirtomaille keskittynyt toiminta heijasteli tuolloin vallinnutta ajattelutapaa erityisesti Afrikan, Lähi-idän ja Aasian maiden poliittisesta ja hallinnollisesta kyvyttömyydestä. Tämän vuoksi eurooppalaisten ”kehittyneiden” valtioiden tulee ottaa ne huostaansa. Hyvistä pyrkimyksistä huolimatta holhousmentaliteetti ja suurvaltojen imperialistiset vaistot estivät todellisia uudistuksia mandaattialueilla. Näiltä ajoilta ovat peräisin monet nykyäänkin kytevät kriisipesäkkeet, kuten Palestiina, Syyria, Libanon ja Irak.

Kohti tuhoa

Jos 1920-luku oli Kansainliiton ylösrakentamisen ja optimismin aikaa, 1930-luku murensi vähitellen mutta järkähtämättömästi kaikki illuusiot. Nationalismi ja totalitarismi levisivät. Ensimmäisen maailmansodan jäljiltä kytenyt katkeruus, epäoikeudenmukaiseksi koetut uusien kansallisvaltioiden rajat sekä suurvaltojen itsekkäät pyrkimykset myrkyttivät kansainvälisiä suhteita. Sotia ja kriisipesäkkeitä oli niin Euroopassa kuin muualla maailmassa. Alkoi jyrkkä alamäki kohti uutta maailmansotaa: Kiinan ja Japanin välinen sota, alueelliset sodat Etelä-Amerikassa, Italian hyökkäys Abessiniaan, Espanjan sisällissota ja viimeisenä niittinä Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen. Toinen maailmansota muutti maailmaa pysyvästi.

Kansainliitto jumittui 1930-luvulla sisäisiin vääntöihin. Pitäisikö kriisejä ratkoa pelkästään neuvotteluteitse ja julistuksilla paheksuen vai olisiko mahdollista turvautua järeämpiin keinoihin, taloudellisiin pakotteisiin tai peräti aseisiin? Pyrkimys kollektiiviseen turvallisuuspolitiikkaan juuttui kuitenkin aina viime kädessä suurvaltojen erimielisyyksiin.

Maailmanmahti Yhdysvallat ei kuulunut järjestöön lainkaan, Britannia varjeli imperiuminsa ja sitä ympäröivän kansainyhteisön etuja ja toimintavapautta, Ranskan toimintaa leimasi jatkuvasti Saksan vastainen kostomentaliteetti ja epäluulo, Saksa liittyi jäseneksi vasta myöhemmin ja erosi pian Hitlerin valtaannousun jälkeen. Euroopan ulkopuolisten valtioiden sana ei juurikaan painanut.

Sanankäytön mestari Winston Churchill kiteytti Kansainliiton tragedian vuonna 1946:

”Kansainliitto ei epäonnistunut sen periaatteiden tai näkemysten vuoksi. Se epäonnistui, koska sen perustaneet valtiot hylkäsivät nuo periaatteet. Se epäonnistui, koska tuon ajan hallitukset pelkäsivät tunnustaa tosiasioita ja toimia silloin, kun aikaa vielä oli. Tätä katastrofia ei tule toistaa.”

Tai kuten Heikki Mikkelin isoisä diplomi-insinööri Jalmari Mikkeli summasi Kansainliiton epäonnistumisen syyt:

”Ensiksikin, kansainliitto ei ollut nimensä mukaisesti ’kansainliitto’, vaan ottaen huomioon jäsenvaltioiden vähäiset velvollisuudet liittoa kohtaan, vain jonkunlainen ’valtakuntien yhdistys’. Toiseksi siltä puuttui sekä fyysilliset että moraaliset voimatekijät päätöstensä lävitseviemiseen.”

Toisen maailmansodan jälkeisessä raunioituneessa maailmassa Kansainliiton työtä jatkoi Yhdistyneet Kansakunnat. Kansainliiton henkinen perintö elää maailmassa, jossa sodat, pakolaiskriisit, pandemiat ja globaalit eriarvoisuuskysymykset ovat läsnä aivan samoin kuin sata vuotta sitten.

Professori Heikki Mikkeli on kirjoittanut Kansainliiton historian kirjaksi, joka näinä päivinä on erinomaisen ajankohtainen ja joka sitä paitsi tietoteokseksi on selkeydessään harvinaisen nautinnollista luettavaa. Hyvien asioiden edistämiseksi tarvitaan aina ripaus idealismia, voimakasta tahtoa ja hyviä ihmisiä asioita edistämään.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua