Kuvat: Sabrina Bqain / Siltala
KIRJAT | Neljännessä esseeteoksessaan Antti Arnkil pohtii ekologista kriisiä, energiaa, ylikuluttamista, demokratiaa ja aktivismia ja varoittaa yhteiskuntien jakautumisesta.
”Arnkilin paikoin karvas lääke kannattaa nauttia lukijalle sopivina päivittäisannoksina.”
ARVOSTELU
Antti Arnkil: Seurauksia
- Siltala, 2024.
- 191 sivua.
Esikoisteoksensa Lauantaiesseet (2014) esipuheessa Antti Arnkil (s. 1975) kirjoittaa, että ”kaikesta institutionaalisuudesta riisuttuna kulttuuri on vapaata kiertoa, jakamista. Sitä sen ainakin pitäisi olla.”
Uuden Seurauksia–teoksensa (Siltala, 2024) viimeisellä sivulla hän pohtii, miten modernin sivilisaation hyviä puolia saataisiin siirrettyä tulevaisuuden maailmaan: ”Se edellyttäisi varmasti reilumpaa jakamista ja vähemmällä toimeen tulemista.”
Jakamisen ajatus eri muodoissaan on Arnkilin ajattelulle leimallista. Esikoisteoksensa esipuheessa hän viittaa myös kirjailija Joseph Brodskyn (1940–1996) ajatukseen taideteoksista lahjoina, joille tulee tarve antaa jotakin takaisin.
Aiemmassa tuotannossaan Arnkil on jakanut laajan lukeneisuutensa vastalahjoja kirjoittamalla esseitä muun muassa Petri Tammisen, Pauliina Haasjoen ja Hannu Raittilan teoksista. ”Purkamalla tekstejä ja kuvia osiin olen koettanut selvittää, mikä niissä spontaanisti liikutti”, hän on kuvaillut lähtökohtiaan.
Tekstejä Arnkil on lähestynyt käsityöläismäisellä huolellisuudella hakeutuen dialogiin tekstin ja lukijan kanssa. Tyyliltään hän poikkeaa siitä 2000-luvun esseehahmosta, jota kirjallisuuden professori Kuisma Korhonen on kuvannut ”vihaiseksi, mutta tyylitajuiseksi älyköksi, joka ei pelkää moraalisen ja älyllisen ylivertaisuutensa näyttämistä”.
Seurauksia-teoksessaan (2024) Arnkil on lisännyt vaikeuskerrointa ulottamalla tiedollisia tutkimusretkiään entistä enemmän myös leipälajinsa kaunokirjallisuuden ulkopuolelle. Aiheena ovat laajasti kasvuun perustuvan yhteiskunnan haasteet ylikulutuksineen, ilmastonmuutoksineen ja demokratian kriiseineen. Tekstistä tunkee läpi syvä huoli planeetan monimuotoisen elämän tulevaisuudesta.
Tyyli lähenee paikoin pamflettia, mutta kirjoittajan esseeminä on kuitenkin – kirjallisuusmuodon tunnetuimman edelläkävijän Michel de Montaignen (1533–1592) tapaan – enemmän epätäydellinen (”minun lentokilometreilläni ei ole varaa arvostella kenenkään reissuja…”) ajatusten tutkiskelija kuin julistaja. Esseemuodossa kysymykset, ajatusten herätteet, ovat tärkeämpiä kuin varmoina esitetyt vastaukset.
Arnkilille ilmastoliikkeen vahva esilläolo ja kasvu ympäri maailmaa 2010-luvun lopulla oli toiveikkuuden ilmentymää. Sen sijaan 2020-lukua hän kutsuu ”happotestiksi” siitä, miten monta samanaikaista kriisiä yhteiskunnat kestävät menettämättä toimintakykyään.
Hän kirjoittaa: ”Kriisit nivoutuvat toisiinsa monikriisiksi, jonka yksi ominaisuus on se, että ongelmat yhtäällä heikentävät mahdollisuuksia ratkaista niitä toisaalla. Esimerkiksi energiakriisit painavat ilmastotoimia alas päivänpoliittisessa tärkeysjärjestyksessä, jatkuvat talousongelmat luovat tyytymättömyyttä, joka ruokkii oikeistopopulismia, pahenevilla ekologisilla kriiseillä on monenlaisia seurauksia, mutta juurisyitä ei välttämättä edes tunnisteta ekologisiksi.” Mitä monisyisimpiä ongelmat ovat, sitä enemmän näyttävät vahvistuvan poliittiset liikkeet, jotka tarjoavat ongelmiin yksinkertaisia ratkaisuja.
* *
Arnkil kirjoittaa, että hänen nuoruudessaan demokratia, globaali markkinatalous ja yksilönvapaus näyttivät olevan voittamattomia ja maailma oli vääjäämättömästi muuttumassa ”ostos- ja viihdekeskusten saaristoksi”. Kuluttamisen vapauteen tottuneita mielemme asetuksia on vaikea säätää kulutusta rajoittavaan suuntaan, vaikka periaatteessa tiedostaisimme elämäntavasta syntyneet planetaariset ongelmat.
Median uutisvirrassa ekologinen kestävyys on joukon jatkeena aiheena muidenjoukossa, ei sen kummempi. Sosiaalisen median aikakaudella tutkittu tieto on jatkuvassa turbulenssissa. Poliitikon on vaikea myydä viestiään ilman talouden ja kulutuksen kasvulupausta.
Arnkil kuvailee Adam Curtisin (s. 1955) neliosaista dokumenttia The Century of the Self -dokumenttia (2002) lähteenään käyttäen, miten 1900-luvun alussa modernin psykologian saavutuksia alettiin käyttää mainontaan ja markkinointiin. Ihmismielen piilevät toiveet, halut ja fantasiat pyrittiin saamaan markkinoinnin palvelukseen.
Dokumentin päähenkilö on mainonnan ja PR-työn pioneeri Edward Bernays (1891–1995), jonka eno oli psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud (1856–1939). Kehittyvän markkinoinnin tavoitteena oli saada ihmiset haluamaan muutakin kuin mitä tarvitsivat. Ihminen alkoi myös ilmaista itseään yhä enemmän kuluttamisen kautta.
Arnkil summaa, että ”Bernaysin suuri innovaatio oli enon opetuksia hyödyntäen kytkeä fantasioiden rajaton potentiaali sellaisen talouden mekanismeihin, joka oletti myös materiaalisen maailman rajattomaksi”.
Nyt olemme tilanteessa, jossa joudutaan ratkomaan voittoisan fossiilikapitalismin ja kuluttamiseen perustuvan elämäntavan seurauksia. Planetaarista kestävyyttä ajavien liikkeiden tehtävänä on viestiä monimuotoisen elämän säilymisen puolesta.
Arnkil sympatisoi Elokapinaa ja näkee, että sen toiminta voisi saavuttaa paremmin kansansuosiota kuin esimerkiksi fossiilihankkeiden kieltämistä Britanniassa ajava Just Stop Oil -liike, joka on tunnettu erityisesti tomaattikeiton heittämisestä vuonna 2022 van Goghin maalauksen päälle. Hän miettii, että galleriaiskun rinnalla Elokapinan perinteisemmät aktivismin muodot saattavat näyttää hyväksyttävimmiltä.
Kirjaan ei ole ole ehtinyt Elokapinan ja ruotsalaisen Återställ Våtmarker -liikkeen syyskuinen tempaus, jossa Eduskuntatalon pylväät maalattiin punavärillä. Mukaan ei siten myöskään ole ehtinyt Elokapinan lakkautusta vaatinut nopeasti nimiä kerännyt kansalaisaloite. Oikeusministeri ja sisäministeri ovat pitäneet Elokapinan lakkautusta selvittämisen arvoisena asiana.
Voisiko olla niin, että epätoivon lisääntyessä myös aktivismin muodot muuttuvat epätoivoisimmiksi? Aktivismi saattaisi tarvita viestinnässään Edward Bernaysin kaltaista nerokkuutta saadakseen suuren yleisön tuen puolelleen ja sitä kautta painetta poliitikkojen suuntaan.
* *
On utopiaa, että ihmiset laaja-alaisesti alkaisivat toimia omaa etuaan vastaan. Siksi ilmastoliikkeen haasteena on saada suuri yleisö vakuuttumaan ilmastotoimien välttämättömyydestä myös heille itselleen. Suuret linjaukset tehdään poliittisella tasolla, mutta kansalaiset voivat valinnoillaan viestiä, mihin suuntaan haluavat yhteiskuntaa kehitettävän.
Arnkil varoittaa yhteiskuntien jakautumisesta: ”Jos jo suhteellisen vähäiset taantumat saavat aikaan heikompia dehumanisoivan ja kyykyttävän politiikan nousua, millaiseksi olosuhteet kehittyvät kroonisessa miinussummapelissä, jossa mahdollisesti edelleen yritetään piiskata kasvulukuja tilastoihin tai vähintäänkin varmistaa, etteivät vallan suosiossa olevat ihmisryhmät joudu luopumaan etuoikeuksistaan.”
Arnkil kyseenalaistaa ”vihreää siirtymää” Jevonsin paradoksina (William Stanley Jevons, 1835–1882) tunnetun ajatuksen avulla. Sen mukaan kaikki tehokkuuden parannukset johtavat lopulta lisääntyvään kulutukseen, koska se on edullista. Samalla se saa aikaan talouskasvua, parantaa ostovoimaa ja siten myös kulutus kasvaa. Arnkil soveltaa nykymaailmaan: ”Kun vaikka tietotekniikka kehittyy ja halpenee, aivan kaikkeen liitetään tietotekniikkaa. Kun asuntojen energiatehokkuus paranee, asutaan isommissa neliöissä. Jos valaistus on edullisempaa, kaikki valaistaan.”
Kuulostaa hyvältä, mikä tässä nyt sitten on ongelma? Arnkilin mukaan Jevonsin paradoksin myötä päädytään ylikulutuksen noidankehään, jolloin kulutus lisääntyy vuosi vuodelta enemmän: ”Modernin, ylikulutukselle perustuvaan elämänmuotoon kuuluu aineen ja energian rajoitusten unohtaminen.”
Ekologisen kestävyyden tutkija William E. Rees (s. 1943) lähteenään (viite puuttuu!) Arnkil kuvaa fossiilienergian kukoistuskautta keskeisenä syynä nykyiseen kriisiin. Fossiilienergia näytti poistavan perinteiset ihmiselämän rajoitteet ja mahdollisti edistyksen. Yhdysvaltalaisen antropologi ja historioitsija Joseph Tainterin (s. 1949) kiinnostavien ajatusten avulla hän puolestaan kirjoittaa kompleksisten yhteiskuntien haasteista. Järjestelmät kehittyvät jatkuvasti monimutkaisempaan suuntaan ja siirtyvät Tainterin mukaan yksinkertaisempiin käytännössä vain romahdusten kautta. Ehkä yhteisöt ovat valmiita syviin muutoksiin vain pakon edessä.
Pessimistinen ajattelu, vaikka kuinka realistinen, johtaa helposti vain ahdistuneisuuden lisääntymiseen. Psykologiassa on havaittu, että katteetonkin optimismi voi johtaa parempiin tuloksiin kuin realistinen pessimismi. Optimismi on kuitenkin laadullisesti eri asia kuin leijuva unenomaisuus, jossa moderni yhteiskunta näyttää jatkavan kulkuaan.
Arnkil viittaa aktivistien kokemukseen, että ”epätoivo kuolee kun toiminta alkaa”. Toiminnalla saa uuden näkökulman asioihin ja ehkä syntyy uusia ideoita, joita ei aiemmin ole havaittu. Arnkil muistuttaa itseään siitä, että ”kestävyyskriisiin liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi työskentelee jatkuvasti lukematon määrä insinöörejä, aktivisteja, keksijöitä, virkamiehiä ja kaikenlaisia ammattilaisia”. Kirjailija laittaa hentoa toivoaan myös paikallistason yhteisöihin, yhteistyöhön ja jakamisen kulttuuriin. Kirja on parhaimmillaan, kun kirjoittaja kuljettaa omia kokemuksiaan mukana tekstissä.
* *
Vaikka Arnkil ei tarjoile käytännön ratkaisuehdotuksia, teoksen lopussa hän nostaa elämänohjeen Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti –teoksesta, jossa kirjan hahmot eivät suostu jättämään elämää elämättä edes ennen uhkaavaa tuhoa. ”Muumilaakson käytännöllistä filosofiaa ei saa unohtaa vaikeina aikoina”, hän kirjoittaa. Siihen on helppo yhtyä.
Kirjailija Antti Arnkilin paikoin karvas lääke kannattaa nauttia lukijalle sopivina päivittäisannoksina. Jos kirja aktivoi lukijan ajattelua, vaikutus lienee ollut toivotun mukainen.
Jari Paavonheimo
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Tarinoista, joita kerromme – arviossa Margaret Atwoodin Vanhaa rakkautta
KIRJAT | Atwoodin tuorein kokoelma sisältää vanhenemisen, menetyksen ja surun tarkastelua, mutta myös scifihupailua ja tarinoiden kertomisen merkityksen pohdiskelua.
Löytöretki eurooppalaisen taloushistorian tuntemattomaan – arviossa Markku Kuisman Kansallinen voitto ja kapitalismin henki
KIRJAT | Markku Kuisman tavaramerkki on aina ollut sujuva ja lukijaystävällinen kerronta. Eikä hän siinä petä nytkään.
Anni Kytömäen romaani heijastaa nykypäivän polttavimmat kysymykset historiaan – arviossa Mirabilis
KIRJAT | Mirabilis-romaanissa ollaan Anni Kytömäelle tuttujen teemojen äärellä. Teos nostaa taidokkaasti esiin luontokadon ja erilaisuuden.
Urheilijan on hyvä olla sosiaalinen, pitää matkustamisesta ja osata voittaa – arviossa Sami Jauhojärven elämäkerta Uho
LEVYT | Sami Jauhojärven elämäkerta sisältää tarkkaa tarinaa urheilusta ja parisprintissä olympiakultaa voittaneesta hiihtourheilijasta.