Pienuudessaan suuri romaani totuudesta ja ritarista kylvyssä – arviossa Mika Rätön Totuus

Kuvat: Sami Sänpäkkilä / Teos

”Totuus” on iso sana. Taiteen monityöläisen Mika Rätön samannimisessä romaanissa pohditaan, mitä kaikkea siihen mahtuu. Muusikko, ohjaaja, kuvataiteilija ja kirjailija on kirjoittanut näytelmiä sekä kaksi romaania ennen Totuutta (Teos, 2022); hänen onnistuu pakata ammattilaisen vakaalla otteella pieneen kirjaan paljon.

Haavoittunut, muistinsa menettänyt ritari hivuttautuu viimeisillä voimillaan kohti mäen päällä pilkahtavaa valopilkkua. Siellä, melkein autioituneessa linnassa, häntä kylvettää ja ruokkii linnan vanha, sokea emäntä. Emäntä on loputtoman kiinnostunut ritarin seikkailuista ja siitä, miten urotyöt ovat mahdollisia; eikä ritaria haittaa lillua ammeessa ja filosofoida pitkissä monologeissa kaikesta siitä, mitä hän ritarina kokenut — tai ehkä ei kokenut, sillä totuuden kudelmat alkavat rispaantua kylpyveden haalentuessa.

Emännän jämptit otteet ja ylitsevuotava innokkuus sekä ritarin kaikkialle leviävät tarinoiden verkot luovat dynamiikan, jossa käydään vuorotellen suurissa fantasioissa ja palataan hyvin konkreettisesti tähän maailmaan. Keskeiseksi teemaksi romaanissa muodostuu kysymys esittämisestä ja sitä kautta luodusta omasta totuudesta. Voiko ihminen määrittää itsensä?

Haarniska vain rekvisiittaa

Ritarin puhuessa alkaa selvitä niin emännälle kuin ritarille itselleenkin, että ehkä haarniska on enemmän näyttämörekvisiittaa kuin merkki sen alla olevan ihmisen todellisesta asemasta – mitä ikinä ”todellinen” tarkoittaakaan. Emäntä puolestaan kertoo nuoruuden unelmastaan olla ritari ja kuinka olosuhteiden pakosta haave ei koskaan toteutunut ja hän synkkinä hetkinään suree poisheitettyä elämää. Kuinka väärin on luoda oma roolinsa, jos sitä ei muuten saa?

Samalla romaani pohtii sitä, minkälainen totuus on merkityksellistä. Ritarin tarinasta alkaa pudota kerroksia pois kuin ruusun terälehtiä, kunnes jäljellä on vain pieni ydin: ehkä hän ei ole ritari, ehkä hän on kaltoin kohdeltu lapsi, ehkä hän ei ole sitäkään. Lopulta väläytetään mahdollisuutta, että jäljellä on vain häpeällisiä tekoja ja pikkuhiljaa lahoava ruumis. Linnan äärettömän ymmärtävässä maailmassa tämäkään ei olisi mitätöntä, sillä siihenkin sisältyy oma tarinansa ja oma totuutensa. Ritari viedään äärirajalle mutta ei koskaan työnnetä yli.

Kylpevä hyvinvointisaarnaaja

Juonen tasolla romaanissa tapahtuu hyvin vähän – ritari parantelee haavojaan kylvyssä ja puhuu emännän kanssa — mutta Rättö vyöryttää kertomusta eteenpäin kielellisesti niin ilahduttavasti, ettei romaani missään vaiheessa ala haalistua niin kuin ammeen vesi.

Ritarin monologit on kirjoitettu juuri niin esittäviksi kuin ne lopulta ovatkin. Tietyissä kohdissa hänen filosofisointinsa muistuttaa abstraktiudessaan erinäisiä nykypäivän hyvinvointisaarnaajia, joiden viesteissä on enemmän sanahelinää kuin totuuspohjaa: ”Viittaan siis varpaaseeni. Niin riippuvaisia olemme varpaastamme, suomatta sille kuitenkaan ajatustakaan. Entä kuinka voisin sivaltaa miekallani sulavasti vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle ilman monimutkaisesti kääntyilevää olkavartta ja notkeita polvia, tai peukalon ja sydämenlyöntien yhteistyötä, uhraamatta näille elimille kuitenkaan pienintäkään ajatusta?”

Muka-ylevyyden kanssa jännitettä luo emännän hämäläismurteita muistuttava puhetapa, joka töksähtelee ritarin huomioiden väliin toisenlaisena, konkreettisempana totuutena. Asetelma on niin kielellisesti kuin juonellisesti sinänsä kliseinen – aatelinen ja maalaistollo – mutta se muuttuu kiinnostavaksi kieppuessaan ympäri romaanin edetessä.

Totuuden voisi lukea yhdeltä istumalta: ritarin tarinointi imee lukijan mukaansa niin kuin se vetää mukaansa linnan emännänkin. Kiehtovinta on, että tarina kasvaa sitä mukaan, kun alkaa ilmetä, että ehkä totuus onkin aivan pientä.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua