Paul Celanin Lumen ääni on vaativa ja vaikuttava runoklassikko

01.06.2021

Paul Celan. Kuva: Lütfi Özkök / Jewish Cultural Center

KIRJAT | Riikka Johanna Uhligin Lumen ääni -käännös onnistuu saksalaisen kirjailijan Paul Celanin estetiikan välittämisessä, Mikko Lamberg kirjoittaa.

”Lumen ääni näyttää lukijalleen kommunikaation vaikeuden.”

ARVOSTELU

4.5 out of 5 stars

Paul Celan: Lumen ääni – Schneepart

  • Suomentanut Riikka Johanna Uhlig.
  • Parkko, 2021.
  • 195 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Kriitikot ja kirjailijat väittävät toisinaan, että lukijat pelkäävät liikaa runoja. Lukijoiden ei tarvitsisi kuin lähestyä kirjaa ennakkoluulottomasti – sen kuin lukee vain!

Tekstityöläiset eivät runouden lähestyttävyyttä hehkuttaessaan huomioi monien lukijoiden maailmankuvaa. Taide ei ole heille vietteleviä impressioita, seikkailu uusiin kokemuksiin. Sen sijaan he toivovat kirjallisuudelta sitä mitä viihteeltä yleensä eli kertomusta, tunnetta, selkeää jäsentelyä…

Suomen minäkeskeisimpiin kuuluva journalistikin on tämän huomannut: Vaikka kuinka itse olisi valmis haasteille, ei vaadi paljoa sosiaalista pelisilmää käsittää, että moni yksinkertaisesti vihaa epäselviksi jääviä kokemuksia.

On teeskentelyä väittää, että olisi vain ”runoutta”, jota kaikkea voi lähestyä samalla tavalla. On runoutta, joka on haastavaa ja vaikeaa. Sen lukemisesta ei saa irti mitään, jos maailmankuva ei salli arvoituksellisuutta ja kesken jäämistä, antautumista tekstin edessä.

Saksankielistä klassikkoa suomeksi

Silläkin uhalla, että sen toteaminen on jälleen yksi karhunpalvelus runoudelle, Paul Celanin (1920–1970) Lumen ääni (Parkko, 2021) voi olla hankala teos lähestyä jopa kokeneelle lukijalle.

Celan (alk. Paul Antschel) oli modernin runouden tienraivaaja, usein 1900-luvun tärkeimpien saksalaiskirjailijoiden joukkoon nostettu. Romaniassa syntynyt juutalainen kirjoitti saksaksi ja keskittyi tuotannossaan historian ja eletyn elämän sanallistamisen mahdottomuuteen. Kuvaavaa on, että hän päätyi kertomaan sanojen vajavaisuudesta sanoilla.

Celanin varhaista runoutta on verrattu musiikkiin. Hänen tunnetuin runonsa onkin holokaustia käsittelevä Kuolemanfuuga. Hänen myöhäisuraansa hallitsee vuorostaan yhä karsitummaksi käyvä kieli ja kryptisyys.

Palkittu ja kosmopoliittista elämää viettänyt Celan kärsi masennuksesta. Hän laittoi elämälleen pisteen hukuttautumalla Seineen.

Huolimatta runoilijan merkityksestä, suomennoksia on ilmestynyt aiemmin vain yksi: Jukka Koskelaisen kääntämä valikoima Niin kuin kivelle puhutaan (Nuoren Voiman Liitto / Tammi, 1993). Syy suomennosten puutteeseen on runoilijan kielen vaikeudessa.

Riikka Johanna Uhlig on tarttunut haasteeseen siitä lähtökohdasta, että mitään ei ole mahdotonta kääntää. Käännös voi ehkä vain liukua hiukan kauemmas alkuteoksesta, kuten suomentaja jälkisanoissaan muistuttaa.

Nyt suomennettu Lumen ääni – Schneepart (Parkko, 2021) on Celanin uran viimeinen jäsennelty kokonaisuus. Se julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen 1971. Se edustaa siis tekijänsä kaikkein ankarinta tuotantoa. Julkaisu on kaksikielinen ja sisältää emeritusprofessori Christoph Parryn esseen Celanin elämästä ja suomentajan jälkisanat.

Monimutkaisuus esitetään karsimalla

Miten Celan siis kirjoittaa? Esimerkiksi näin:

”Sinä jolla on pimeäritsa, / sinä jolla on kivi: // On yli-ilta, / minä loistan itseni takana. / Ota minut alas, / tee meistä / totta.”

Ensiluennalla tuntuu kuin kahdella säkeistöllä ei olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Kaksoispiste väittää kuitenkin toisin. Runon minä puhuttelee pimeässä hehkuen (kuin ikkuna?) jotain, jolla on voima raastaa hänet alas voimalla, rikkoa ja tehdä siten kummatkin todeksi – kenties päästää yli-ilta (yö?) sisään.

Ehkä. Mieli jää jumiin ilmaisuihin, vaan teksti ei lakkaa vaivaamasta. Merkitys hiipii mielen laidalla mutta jää tarkemmin avaamatta.

Celan ottaa kirjoituksellaan vakavasti Theodor Adornon toteamuksen runouden kirjoittamisen barbaarisuudesta holokaustin jälkeen. Hän luo runokieltä, joka on joutunut luopumaan sisäisestä logiikastaan joukkotuhoon kykenevässä maailmassa.
Tästä ovat esimerkkeinä säkeet, jotka ovat kuin kuvauksia maisemasta, joka yrittää turhaan unohtaa rappion:

”Kovaäänisessä / historia möyrii, // esikaupungeissa ryömivät tankit, // lasimme / täyttyy silkillä, // seisomme.”

Kirjalliset modernistit ja postmodernistit täyttivät maailman kaaoksella ja ilmensivät siten sen vaikeaselkoisuutta. Celan tekee saman nipsaisemalla maailmaa liiaksi jäsentelevät sanat pois. Vaikutelma tuntuu henkilökohtaisemmalta kuin joidenkin toisten kirjailijoiden sanavyöryt.

Tuokiokuvat saattavat esittää vain yhtä välähtävää sekuntia, jos edes sitä. Ehkä ne kuvaavat aistimuksia, jotka muuttuvat seuraavassa hetkessä rappeutuviksi muistoiksi.

Runot ovat lyhyitä, osa vain muutaman säkeen pituisia. Säkeissä on sanoja harvakseltaan, usein vain yksi tai puolikas: osa sanoista pilkotaan tavuviivoilla seuraavaan säkeeseen. Joukossa on vaikeasti käännettäviä uudissanoja, jotka kätkevät sisälleen useita merkityksiä.

Edes vapaita assosiaatioita ei synny lukiessa helpolla. Kun puhutaan lukijan mielikuvituksen rikastuttamisesta, sillä tarkoitetaan yleensä, että tekstiin on upotettu jokin iso vihje, jota auki kerimällä teksti selviää. Sellaista ylellisyyttä ei Lumen ääni suo. Silti se tuntuu ehjältä, kokonaiselta.

Katsomaan pakottavat runot

Ymmärrys teoksen estetiikasta voi silti syntyä pienellä avustuksella. Suomentajan sanoissa kerrotaan, että Playtime-niminen runo viittaa Jacques Tatin 1967 valmistuneeseen elokuvaan, joka käsittelee modernin elämän kaaosta. Filmin nähnyt ymmärtää Celanin tallentaneen sen hengen, josta esimerkkinä seuraava säkeistö:

”Playtime: ikkunat, nekin, / erottelevat sinulle / pyörteistä / kaiken salatun / ja peilaavat sen / sylttysilmäiseen tuonpuoleiseen.”

Runo siis kuvailee jotain havaittavissa olevaa! Useissa Playtimen kohtauksissa näytetään henkilöitä ikkunoiden lävitse. Suurkaupungissa ihmiset asuvat ja työskentelevät kuin akvaarioissa, alituiseen toistensa valvovien silmien alla.

Runous voi karkeasti ottaen olla joskus vain arkisia asioita kuvattuna toisin, vaikeammin – vaikka sitten kohtauksia elokuvasta. Näin havainnoi myös Parry, joka kertoo Celanin todenneen runojensa viittaavan todellisuuteen – kunhan lukija on tilanteen tasalla ja osaa tulkita oikein.

Lumen ääni näyttää lukijalleen kommunikaation vaikeuden. Silti runot pakottavat eivät niinkään lukemaan kuin katsomaan itseään. Kirjan paperi on paikoin lähes valkea, siihen on piirtynyt vain muutamia merkkejä. Tekstit pyyhkiytyvät silmien editse.

Niihin palaa kuitenkin takaisin. Sanat eivät hellitä. Pienistä säikeistä syntyy sisäinen kuvio. Kirjoituksen estetiikka on silkkaa jäätä. Siitä tunnistaa jotain samaa kuin zenrunoudesta – ei aatteen tasolla vaan siinä mielessä, että luetun kanssa on tultava toimeen väkisin. Sen ulkopuolelle ei jää mitään, apua ei ole tulossa.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua