Pako päihdehelvetistä kertoo, että narkkarin leimasta on vaikeampi päästä eroon kuin aineista

24.03.2021

KIRJAT | Anne Pennanen on kirjoittanut tärkeän uutuuskirjan, jossa kaikki viisi lastaan menettänyt päihdeäiti toistaa edeltävien sukupolvien tuhoisaa tarinaa, kunnes hankkiutuu kuiville ja laittaa elämänsä kuntoon.

”Kuinka monta vuotta pitää olla raittiina ennen kuin uskotaan, että vanhemmat eivät retkahda uudelleen ja lasten on turvallista palata kotiin?”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Anne Pennanen: Pako päihdehelvetistä. Huostaanotetun lapsen raju selviytymistarina

  • Into Kustannus, 2021.
  • 232 sivua.

Kun menee oikein huonosti, on vaikea nähdä osaansa tapahtumien kulussa. Vaikeuksien keskellä käpertyy itseensä ja kohdistaa vihansa muihin.

Vankilat ovat täynnä syyttömiä ja lapsia huostaanotetaan vanhempien pikkulipsahdusten vuoksi. Lapsensa menettänyt ryhtyy taisteluun, joka voi olla tärkeää todistelua itselle ja lapsille, muttei välttämättä helpota kummankaan tilannetta.

Mutta entä jos lapsen puolesta taisteleva onkin oikeassa? Osaamisen ja voimien puutteesta huolimatta pitäisi haastaa virkakoneiston asiantuntijat ja vakuuttaa hallinto-oikeuden tuomarit.

”Lapset on helppo menettää, mutta lähes mahdotonta saada takaisin”, kiteyttää viisi lasta päihdeongelmien vuoksi menettänyt Jenna tärkeässä uutuuskirjassa Pako päihdehelvetistä (Into, 2021).

Tunneside omiin vanhempiin on vahvin

Anne Pennanen ei ole kirjoittanut kurjuudella ja ruumiineritteillä mässäilevää kuvausta päihdehelvetistä, vaan kertomuksen siitä, miten ongelmat periytyvät sukupolvelta toiselle. Ja ennen kaikkea siitä, että otsaan isketystä narkkarin leimasta on vielä vaikeampi päästä eroon kuin aineista.

Suomessa vaalitaan ajatusta, että pahatkin mokat voi korjata ja korvata. Kun rikollinen on suorittanut tuomionsa, hänestä tulee yhteiskunnan tasavertainen jäsen. Mutta päihdeäidin taistelu ei lopu siihen, että on päässyt kuiville. Jennan kohdalla edes viiden vuoden päihteettömyys ei vakuuta lastensuojelua siitä, että äiti pysyisi kuivilla ja voisi saada lapsensa takaisin.

Kärjistetysti kyse on ihmiskuvasta: olemmeko geeniemme vai ympäristömme tuotteita. Suomessa uskotaan ympäristön merkitykseen, esimerkiksi koulutukseen. Kaikenlaisista kotioloista on tasavertaiset mahdollisuudet ponnistaa elämässä eteenpäin.

Myös lasten etua pohdittaessa saattaa korostua ympäristön merkitys. Mutta silloin unohdetaan ihmistä suuremmat voimat. Rakastavimmatkaan sijaisvanhemmat eivät voi korvata biologisiin vanhempiin muodostuvaa tunnesidettä. Suurenmoisinkaan ympäristö ei paikkaa sisällä märkivää haavaa, jonka omista vanhemmista eroon joutuminen aiheuttaa.

Omat vanhemmat ja sukulaiset ovat lapselle korvaamattoman tärkeitä. Mutta jos vanhempien vaikutus on vahingollinen, lapsen on parempi kasvaa kodin ulkopuolella.

Lastensuojelu eheyttää, eikä hajota perheitä

Jenna ei syytä oman kodin menetyksestä lapsensa ryyppyreissujen vuoksi hylännyttä äitiä, vaan sosiaalityöntekijöitä. Myös omat lapset riistää mielivaltainen sossu, eikä itselle ja lapsille tuhoisa elämäntapa.

Jenna kuitenkin onnistuu epätodennäköisessä. Päihdekierteensä sekä yhteytensä vanhoihin kamakavereihin katkaisseella äidillä on mahdollisuus saada kaksi nuorinta lasta takaisin omaan kotiin.

Hän kertoo äidin kuvakulmasta, miten vaikeaa päihdetaustan vuoksi on todistaa, että vanhemmat ovat saaneet asiansa sellaiseen kuntoon, että lapsien on turvallista palata kotiin. Mielivaltaisen päätöksen tehneen viranhaltijan vuoksi tuntuu kuitenkin siltä, että lastensuojelun tehtävä on hajottaa, eikä eheyttää perheitä.

Mielikuva lastensuojelun toiminnasta rakentuu äidin kokemuksiin ja viranomaisasiakirjoihin. Jos ääneen päästettäisiin myös vaikeaa työtä tekevät viranhaltijat, he voisivat perustella kyynisyyttään. Sossut ovat nähneet lukemattomia kotiutusyrityksiä, jotka usein johtavat entistä kivuliaampiin ratkaisuihin. He pohtivat lasten etua. Uuden kaveripiirin ja verkoston luoneita lapsia ei haluta repäistä irti omasta elämänpiiristään äidin oikkujen mukaisesti.

Asiansa kuntoon saanut Jenna on harvinainen erityistapaus. Hän joutuu kohtuuttomaan kotiutustaisteluun yksittäisen viranhaltijan virheellisen toiminnan vuoksi. Se ei todista, että kaikki sosiaalityöntekijät tekisivät mielivaltaisia ratkaisuja. He tekevät raskasta työtään virkavastuulla ja lain kirjainta tarkasti noudattaen.

Tarkkanäköisiä asiakirjoja

Seiska-lehden toimituspäällikkönä työskennellyt Anne Pennanen kohtasi Jennan keikkaillessaan päihdehoitokeskuksessa. Jenna tarjosi tarinaansa lehteen, mutta Pennanen näki siinä kirjan ainekset.

Jenna kertoo elämäntarinansa karun toteavaan tyyliin. Vaikeudet vyöryvät silmille. Jälkikäteen hän näkee syyt ja seuraukset eri tavalla kuin päihteiden sumentamassa arjessa.

Päihdeäidin tarinan rinnalla värikkäitä elämänvaiheita kuvataan kavereiden kirjeillä sekä terapeuttien, lääkäreiden ja lastensuojelun viranhaltijoiden lausunnoilla ja muilla asiakirjoilla. Niiden perusteella asiantuntijat tunnistavat viiltävän tarkasti hänen ongelmansa ja niiden taustat.

Lapsuuden traumatisoiva hylkäämiskokemus näyttäytyy kiintymyssuhdehäiriönä ja kuplii esiin rankkoina oireina. Tyttö tuhoaa kaiken hyvän, koska ei koe ansaitsevansa sitä. Ruokkivaa kättä rajusti puremalla hän testaa aikuisten luotettavuutta ja omaa arvoaan. Räävittömällä, uhmakkaalla, häiriköivällä ja aggressiivisella käytöksellään tyttö yrittää kaikin keinoin toistaa hylkäämiskokemuksensa.

Tarkkanäköiset asiantuntijat eivät juuri pysty auttamaan Jennaa, joka pyrkii kontrolloimaan tilannetta vastustamalla ja pyörittämällä terapeutteja ja muita auttajia.

Vaikeudet periytyvät

Moni lapsensa menettävä on itse huostaanotettu. Jennan tarina kertoo kolmannen sukupolven yrityksestä katkaista tuhoisa kierre.

Lähtökohdat ovat heikot. Kuusivuotias isoveli keittelee kolmevuotiaalle siskolleen puuroa, kun pienet lapsensa oman onnensa varaan jättänyt äiti möyrii ryyppyporukoissa. Lapsia pompotellaan turhan monta kertaa vastaanottokotien ja kodin välillä, kunnes heidät sijoitetaan kodin ulkopuolelle.

Jenna menettää elämänsä ainoan turvan, sillä veli lähetetään eri perheeseen. Tyttö oirehtii rajusti. Liikaa nähneen ja kokeneen lapsen puheet ovat roiseja ja käyttäytyminen seksiväritteistä.

Jenna ei koskaan saa tietää, onko häntä käytetty jo pikkulapsena seksuaalisesti hyväksi. Kahdentoista vuoden iässä hän joutuu äidin miesystävän raiskaamaksi.

Alaikäisestä alkaen polttanut ja viinan kanssa lutrannut tyttö siirtyy yläkouluiässä kannabiksen kautta vahvempiin aineisiin. Ensimmäisen amfetamiinipiikin tykittää käsivarteen äidin uusi miesystävä. Se tarjoaa koukuttavaa vapautta, sillä sisäinen möykky sulaa hetkeksi. Jenna on löytänyt pakokeinon ahdistuksestaan.

Pohjolakoti oli lasten vankila

Tyttö vastustaa ja loukkaa sijaisvanhempiaan kaikin mahdollisin keinoin. Voimaton sijaisperhe väsyy ja nostaa kätensä pystyyn. Tyttö kokee uuden hylkäyksen.

Lintsaileva, karkaileva, varasteleva ja ryyppäävä varhaisteini siirtyy laitoksesta toiseen, kunnes päättyy pahamaineiseen Pohjolakotiin. Se tunnetaan nykyisin kyseenalaisista kasvatusmenetelmistään ja lapsia nöyryyttävistä väärinkäytöksistään.

Jenna teljetään saman tien alushoususillaan betoniputkaan, jota käytetään alistus- ja uhkailukeinona. Hän näkee tai kokee simputusta, kiusaamista ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Lapset raportoivat epäkohdista sosiaalityöntekijöille, mutta he eivät usko.

Vankilaksi muotoutunut koulukoti ei suojele, vaan vahingoittaa lapsia. Jennan Pohjolakodin aikaisista kohtalontovereista harva on enää hengissä tai ainakaan jaloillaan.

Tapahtumien vyöry turruttaa lukijankin

Jenna karkailee ja päätyy väkivaltaisiin huume- ja ryyppyporukoihin. Pitkät hatkareissut ovat rahattomana pakoilua. Kun näköpiiriin tulee vieras auto, hän luikkii piiloon.

Kahdeksantoista vuoden iässä koittaa pitkään odotettu vapaus. Ilman elämäntaitoja ja turvaverkkoja ennuste ei ole erityisen ruusuinen. Ensimmäisen lapsensa synnytettyään Jenna palaa sijaisperheeseen harjoittelemaan äidin roolia. Yritys epäonnistuu, sillä hän heittäytyy kimppaan heroinistimiehen kanssa. Ainoa hyvä puoli on se, että Jenna katkaisee napanuoransa biologiseen äitiin, joka ei ole koskaan tarjonnut tai toivonut mitään hyvää lapsilleen.

Yhä pahemmin päihdeloukkuun ajautuneesta Jennasta tulee itsekäs, valehteleva narkomaani. Hän saa pikkutuomioita reseptiväärennöksistä ja päihteistä.

Karu tarina turruttaa lukijan samalla tavalla kuin päähenkilökin. Tapahtumat vyöryvät syliin, mutta ne eivät kaiken koetun jälkeen tunnu enää miltään.

”Loppupelissä olin vihaisin itselleni”

”Olin 27-vuotiaana viiden lapsen äiti. Neljä oli jo otettu huostaan, viideskin lähtisi pian”, Jenna kertoo.

Hän on käynyt katkoilla monta kertaa vuodessa. Silmät alkavat avautua, kun hän toipuu sairaalapedissä verenmyrkytyksestä. Hän on samalla tiellä kuin yliannoksiin, väkivaltaan ja itsemurhiin ympäriltä kuolleet.

Päihdekierteen katkaiseminen ei ole helppoa, vaikka siihen olisi omaa halua. Huumepolilla häntä neuvotaan retkahtamaan, jotta pääsisi nopeammin korvaushoitoon. Päihdepsykiatrisella osastolla liikkuu enemmän kamaa kuin kadulla. Sen sekasorrossa oman kierteen katkaiseminen on vaikeaa.

Jenna tajuaa turruttaneensa pahaa oloaan päihteillä. Raitistuessaan hän huomaa tuntevansa iloa ja surua.

”Rakkaus ja muut onnen tunteet tulivat elämään vasta, kun pää alkoi selvitä. Aiemmin olin täynnä katkeruutta ja vihaa. Kohdistin vihani sosiaalityöntekijöihin sen takia, että mut vietiin pois äidiltä. En tajunnut, että vinoutunut äitisuhde oli mulle pahin kasvuelementti. Olin vihainen myös sijaisvanhemmilleni, koska he mielestäni hylkäsivät minut. Vasta myöhemmin tajusin, ettei ollut muuta vaihtoehtoa. Loppupeleissä mä kuitenkin oon ollut itselleni kaikkein vihaisin.”

Pitkä kotiutustaistelu

Hieman ennen raitistumistaan Jenna ehtii vielä tempaista veljensä takaisin huumekierteeseen. Väkivalta-, varkaus- ja huumetuomioita istunut isoveli oli ollut pari vuotta kuivilla. Kohta tämä jo riehuu kamapäissään Jennan ovella rahaa lainaamassa. Veljen tarina päättyy 34 vuoden iässä. Hän kuoli uuden naisystävän rinnalle, kuten tämän kaksi edellistäkin kumppania.

Jenna hankkiutui vuonna 2014 eroon aineista ja viinasta. Raitistumisen jälkeen alkoi pitkä taistelu, jotta nuorimmat viidestä lapsesta voisivat palata kotiin.

Sukupolvien mittaista kierrettä katkaiseva äiti kipuilee, kun hän näkee käsivarsiaan viiltelevien lasten olevan vanhempiensa ja isovanhempiensa tiellä. Laitokset alkavat jättää jälkensä lapsiin, ja ongelmia hoidetaan vain lääkkeillä.

Jenna laittaa kodin kuntoon ja lähtee raitistuneen miehensä kanssa päihdekuntoutukseen. Kaikki näyttää hyvältä siihen saakka, kunnes sosiaalityöntekijä vaihtuu.

Uusi sossu vaikeuttaa yhteydenpitoa lapsiin. Kotiin palanneet sisarukset tempaistaan äidiltä, jonka kuivilla pysymiseen ei luoteta vielä viiden vuoden jälkeenkään. Koko ikänsä yhdessä eläneet lapset erotetaan toisistaan ja lähetetään eri laitoksiin kauas äidistään.

Äiti ei luovuta, vaan valittaa hallinto-oikeuteen, jonka käsittelyä joudutaan odottamaan kohtuuttoman pitkään.

Lapsuudessa kasattu liian raskas taakka

Kaikessa karmeudessaan Jennan tarina ei ole poikkeuksellinen. Mukana ovat huostaanotettujen lasten tyypilliset vaiheet, kuten toistuvat pettymykset. Uskoa valavat vanhemmat vakuuttavat, että lapset voivat kohta palata kotiin, mutta eivät itse pysty tulemaan edes sovittuihin tapaamisiin. Hylkäyskokemukset toistuvat ja voimistuvat.

Jenna kuvaa osuvasti, miltä tuntuu, kun missään ei ole hyvä olla, vaikka kuinka vaihtelisi huoneita ja muuttaisi vähän väliä. Päihdeongelmien keskellä sosiaalityöntekijät näyttäytyvät mielivaltaisina hirviöinä. Juuri siksi kirja on alan ihmisille terveellistä luettavaa. Meille muille se on silmiä avaava kertomus siitä, että päihdeongelmien kanssa painiskelevat ovat aivan tavallisia ihmisiä. Kukaan ei päätä ryhtyä päihdehelvettiin, vaan ajautuu siihen.

Omasta perheestä erotetut lapset tekevät omista lähtökohdistaan parhaita mahdollisia valintoja, vaikka ne näyttäytyvätkin tuhoisina. He elättelevät toivoa kotiinpaluusta ja varovat kiintymästä sijaisvanhempiin tai laitosten hoitajiin. Varhaislapsuudessa selkään kasattu taakka on raskas kantaa. Traumatisoivan hylkäämiskokemuksen kanssa kipuillaan usein koko loppuelämä.

Jennan tarina todistaa myös, että paras tapa oppia on opettaa muita. Jenna toimii kokemusasiantuntijana päihteistä eroon pyrkiville sekä lasten ja nuorten huostaanottokeskuksessa, jossa hän itse lapsena eli. Hän on ollut perustamassa tukiryhmää korvaushoidossa oleville ja heidän läheisilleen. Lisäksi hän työskentelee päihdekatkolla ja terveysneuvontapisteissä, joissa jaetaan puhtaita neuloja ja ruiskuja.

Tarinan sankareina näyttäytyvät sijaisvanhemmat, joita Jenna kaikin mahdollisin keinoin koetteli. Jälkikäteen hän myöntää, että ilman sijaisperhettä hän ei enää olisi hengessä.

Lapseton pariskunta on toiminut isovanhempina Jennan lapsille. Sijaiskodista on muodostunut tärkeä ankkuripiste kaoottiseen maailmaan. Sinne Jenna palaa perhejuhlien aikaan lapsiensa kanssa.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This