Onko vielä vallan verkostoja ja harmaita eminenssejä? Arviossa Ilkka Ruostetsaaren Huippujohtajat kriisien Suomessa

Kuva: Jonne Renvall / Tampereen yliopisto / Gaudeamus

Kun kirjan nimi viittaa huippujohtajiin, eliitteihin ja vallan verkostoihin, lukijalle saattaa nousta ensireaktiona mielleyhtymiä vuorineuvosten metsästysretkiin tai kabinettien kätköissä tapahtuvaan poliittiseen suhmurointiin. Tätä odottava lukija pettyy.

Tampereen yliopiston valtio-opin professori Ilkka Ruostetsaaren teos on yhteenvetoraportti yli 30 vuotta kestäneestä tutkimusohjelmasta, jossa on selvitelty suomalaisen yhteiskunnan vallankäyttöä erityisesti korkeimmassa asemassa olevien yhteiskunnallisten toimijoiden näkökulmasta.

Ruostetsaari toteaa itsekin vierastavansa kaikkea huippu-alkuista sanastoa, mutta taipuu siihen, että tutkimuksensa tarkoittamassa mielessä huippujohtajilla tarkoitetaan yhteiskunnan eri toimintojen korkeimmilla organisaatioasteilla olevia henkilöitä. Kyse ei siis ole pelkästään poliittisesta tai liike-elämän eliitistä, vaan mukana tarkastelussa ovat myös julkinen hallinto, ts. virkamiehet, järjestöt, journalistinen media, tiede ja kulttuuri. Huippujohtajia löytyy kaikilta yhteiskunnallisen elämän alueilta.

Ainutlaatuinen tutkimushanke

Ruostetsaaren tutkimushanke on kansainvälisestikin vertaillen ainutlaatuinen. Sen aikajänne ulottuu vuodesta 1991 aina vuoteen 2022. Hankkeen vertailuaineistot ovat vuosina 1991, 2001 ja 2011 tehdyt laajat kyselyt sekä Ruostetsaaren vuonna 2022 tekemät 55 henkilöhaastattelua. Aikajänne ja kertynyt aineisto mahdollistavat ainutlaatuisen näkökulman korkeimmalla tasolla tapahtuvaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja sen muutostrendeihin.

Miten päästään eliitin jäseneksi ja huippujohtajaksi? Mitä huippujohtajalta odotetaan johtamisen tai elämäntapojen suhteen? Onko olemassa vallan verkostoja ja miten ne toimivat? Entä harmaat eminenssit, onko heitä enää? Onko eliitin jäsenillä yhteisiä intressejä ja keskinäistä luottamusta? Millaista on liikkuvuus eliittiryhmästä toiseen? Miten eliitin jäsenyys ja huippujohtajuus päättyy? Näihin ja moniin muihin kiinnostaviin kysymyksiin Ruostetsaaren tutkimus antaa perusteltuja vaikkakaan ei aina yksiselitteisiä vastauksia.

Eliittiaseman saavuttaminen eri eliittiryhmissä tapahtuu erilaisia polkuja pitkin. Hallinto, tiede ja yritysmaailma edustavat suljettuja järjestelmiä, joissa eteneminen tapahtuu yleensä organisaation sisällä porras portaalta. Sen sijaan politiikassa, median, järjestöjen ja kulttuurin piirissä muilla kriteereillä kuten muualla hankitulla työkokemuksella tai näkyvyydellä on enemmän merkitystä. Kaiken kaikkiaan urakehitystä näyttävät nykyään avittavan enemmän henkilöön kuin muodollisiin pätevyysvaatimuksiin liittyvät tekijät kuten hyvät ihmissuhdetaidot, viestintäosaaminen sekä riskien- ja paineensietokyky.

Eliittien avoimuuden lisääntymisestä kertoo myös naisten osuuden kasvaminen eliittien jäsenyydessä. Poliittisessa eliitissä, kulttuurieliitissä sekä median eliitissä naisten osuus liikkuu 50 prosentin tietämissä. Sen sijaan elinkeinoelämän piirissä naisten osuus on huomattavasti pienempi, vain 13 prosenttia.

Konsensus hiipuu

Mielenkiintoisia havaintoja Ruostetsaari tekee konsensuskulttuurista, jota on pidetty suomalaisen yhteiskuntaelämän leimallisena käsitteenä. Ruostetsaaren mukaan konsensus on edelleen osa Suomen poliittisen järjestelmän ja kulttuurin syvärakennetta, joskin se on 2000-luvulla rapautunut. Merkittävänä syynä on puoluepolitiikan polarisoituminen.

Tähän antoi lähtölaukauksen Perussuomalaisten vaalivoitto vuonna 2011. Kehitystä vauhditti Juha Sipilän hallituksen politiikka. Puolueiden polarisoitumisen lisäksi Ruostesaari näkee konsensuksen rapautumisen syinä myös affektiivisia, tunteisiin liittyviä piirteitä, joita ruokkivat kärjistynyt yhteiskunnallinen keskustelu sosiaalisen median tukemana. Elinkeinoelämän piirissä konsensusta ei juuri kaivata; sen sijaan politiikan ja järjestöjen piirissä sillä nähdään edelleen olevan etuja.

Politiikan oikeudellistuminen ja oikeuden politisoituminen

Toinen mielenkiintoinen Ruostetsaaren havainto on politiikan oikeudellistuminen sekä sen käänteisilmiö oikeuden politisoituminen eli ”tuomarivaltiollistuminen”. Käsitteet ovat raflaavia, mutta kyse on yksinkertaisesti siitä, että politiikan liikkumatilaa rajoittavat yhä enemmän perustuslailliset sekä perusoikeuksiin liittyvät näkökohdat kun taas tuomioistuimet joutuvat EU-oikeuden ja perustuslaillisten näkökohtien huomioimiseksi käyttämään yhä enemmän poliittisluontoista harkintavaltaa. Näille ilmiöille on sinänsä ymmärrettävät perusteet: perusoikeusuudistus, perustuslain muutokset, ihmisoikeussopimukset sekä EU-jäsenyys ovat tässä suhteessa muuttaneet sekä poliittisten päätöksentekijöiden että tuomioistuinten asemaa haasteellisemmaksi.

Korona-kriisi ja sen nostattama perusoikeuskeskustelu samoin kuin Suomen osallistuminen EU:n elpymispaketin rahoitukseen ilmensivät konkreettisesti tätä oikeudellistumiskehitystä. Myös huoli Unkarin oikeusvaltioaseman rapautumisesta lisää aihetta huoleen erityisesti siitä näkökulmasta, millä tavoin tuomioistuinten riippumattomuus politiikasta tulisi turvata nykyistä paremmin.

Ken on Suomessa vaikutusvaltaisin?

Entä kenellä on eniten valtaa Suomessa? Kun tätä kysytään valtaeliitin huippujohtajilta, kolmen kärki on hallitus, eduskunta ja EU. Näitä seuraavat valtion virkamieskunta, joukkoviestintä, suuryritykset, tasavallan presidentti, poliittiset puolueet sekä oikeuslaitos. Hännänhuippuna on kirkko. Kolmen kärjen osalta eri eliittiryhmien näkemykset ovat varsin yhteneviä. Sen sijaan muilta osin näkemykset poikkeavat toisistaan huomattavastikin. Mielenkiintoista on mm. suhtautuminen tasavallan presidentin asemaan; sekä elinkeinoelämä että journalistinen media pitävät tasavallan presidenttiä hallituksen jälkeen merkittävimpänä vallankäyttäjänä.

Huippujohtajien arviot journalistisen median asemasta ja vaikutusvallasta jakautuvat myös vahvasti. Poliittisen eliitin mielestä journalistisen median vaikutusvalta on suurta kun taas hallintoeliitti kokee median vaikutusvallan vähäisenä. Myös kulttuurieliitin sekä elinkeinoelämän ja järjestöjen huippujohtajat arvioivat lehdistön, radion ja television omaavan merkittävää vaikutusvaltaa. Yleisesti ottaen journalistisen median vaikutusvalta on eliitin mielestä kuitenkin ajan kuluessa pienentynyt. Uusi ulottuvuus on myös iltapäivälehtien nousu kolmen suuren eli Yleisradion, Helsingin Sanomien ja MTV3:n rinnalle vaikuttajina ja politiikan agendan määrittäjinä. Huomiota kiinnitetään myös sosiaalisen median merkityksen kasvuun ja sen vaikutukseen median monikanavaistumisessa ja pirstoutumisessa.

Vaatimattomia suomalaisia

Suomalainen eliitti ja sen huippujohtajat ovat kiistatta olemassa, sen myöntävät Ruostetsaaren haastattelujen kohteet itsekin. Suomalaiseen vaatimattomaan tapaan he kuitenkin vähättelevät omaa henkilökohtaista vaikutusvaltaansa ja liittävät sen ensisijaisesti virkansa tai asemansa antamaan valtaan.

Suomessa ei myöskään ole tapana esitellä vallan merkkejä julkisuudessa. Varallisuudella pröystäily tai elitistinen elämäntapa harrastuksineen eivät kuulu suomalaiseen sosiaaliseen koodistoon. Niukka vapaa-aika käytetään ennemmin perhe-elämään ja tavallisiin harrastuksiin kuin klubi-iltoihin tai muuhun verkostoitumiseen. Tosin metsästys näyttäytyy edelleen elinkeinoelämän huippujohtajien harrastuksena.

Perusasiat yhdistävät

Eri yhteiskuntalohkojen eliitit ja niiden huippujohtajat muodostavat monessa suhteessa yhtenäisen joukon. Suomalaiseen yhteiskuntaan liittyvät asenteet, luottamus, johtamisen haasteet ja käytännöt sekä tietoisuus omasta asemasta samoin kuin sen rajoitteista ovat pitkälti yhteisiä piirteitä kaikille huippujohtajille. Myös eliittien ja kansalaisten asenteet yhteiskunnan instituutioihin ja valtion rooliin markkinataloudessa ovat varsin lähellä toisiaan.

Tärkeä havainto Ruostetsaaren tutkimuksesta on kuitenkin se, että eliitti on fragmentoitunut, tullut avoimemmaksi ja epäyhtenäisemmäksi vuosikymmenten aikana.

* *

Tieteellisenä tutkimusraporttina Huippujohtajat kriisien Suomessa (Gaudeamus, 2023) voi paikoin tuntua raskaslukuiselta, mutta aihepiirin monipuolisuus sekä Ruostetsaaren selkeäsanainen johdattelu aineiston saloihin ja johtopäätöksiin kiinnostavien, haastavien ja jopa koukuttavien näkökulmien avulla kyllä palkitsevat lukijan.

Teoksen rakenne on selkeä ja Ruostesaari avaa mainiosti jokaisen luvun käsiteltävää teemaa ikään kuin luennon johdantona. Lukijan tiedontarvetta palvelevat myös viittaukset aihetta sivuavaan kansainväliseen tutkimukseen ja sen pohjalta kehitettyihin teorioihin. Runsaat huippujohtajien autenttiset haastattelulainaukset ryydittävät ja elävöittävät tekstiä mainiosti.

Ruostetsaaren teosta lukiessa muistui mieleen brittiläisen toimittajan ja tietokirjailijan Jeremy Paxmanin kirja Who Runs Britain? – Friends in High Places (Penguin Books, 1991), jossa Paxman selvitteli brittiläisen eliitin, establishmentin, olemassaoloa ja vaikutusvaltaa. Hän hahmotteli varsin osuvan kuvauksen arvioista, onko eliittiä olemassa:

”Ne, jotka ovat syntyneet eliitin ulkopuolella ja raivanneet tiensä sinne, uskovat, että eliitti on olemassa. Ne, jotka ovat syntyneet eliittiin ja sen sittemmin hylänneet, ovat samaa mieltä. Vain ne, jotka ovat syntyneet eliittiin, kasvaneet siellä ja edelleen vaikuttavat siellä, ovat selkeästi sitä mieltä, ettei eliittiä ole olemassa.”

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua