Kuvat: Johnny Kniga / WSOY

Ulla-Maija Svärd, teksti

Kukaan ei lähde kauppaamaan huumeita hyvää hyvyyttään. Rikokset tehdään hyötymismielessä, eikä niistä avauduta pelkän retostelunhalun ja julkisuudenkipeyden vuoksi.

Ovatko huumekauppiaista ja väkivaltarikollisista tehdyt teokset siistiä sisäviihdettä rikollisten ehdoilla, valkopesua ja julkisuuskuvan kiillotusta?

Katumuksestakin puhutaan. Kumpi kaduttaa: se mitä tuli tehtyä vai se että tuli jäätyä kiinni?

”Ihmisten täytyy ymmärtää, että sitä kauan kaivattua lojaaliutta tai veljeyttä, ei rikollispiiristä löydy. Se luvataan, mutta ei sitä ole. Eikä rikollisia tarvitse uskoa hirveästi muutenkaan. Ne on venkuloita saatana, valehtelevat jatkuvasti.”
(Riku Aalto)

Kun pintajengi vetää kokaiinia ja amfetamiinia jääkiekkoilijoiden ja julkkiskaunottarien seurassa luksusasunnoissa ja ravintoloiden vip-tiloissa, sitä kutsutaan viihdekäytöksi.

Entä sama toimitus haisevan kaaoksen keskellä ankeassa huumekämpässä tai julkisessa vessassa? Kurjimmat loukot on eristetty rahaa kahmivien huumekauppiaiden luksuselämästä kuvaavista elämänkerroista, jottei lukija joudu katsomaan niihin koloihin, joihin auringonvalo ei koskaan osu. Katsottava olisi.

Löytäessäni syksyn kirjauutuuksien joukosta kaksi aiheiseen liittyvää elämäkertaa, päätin ottaa ne luettavakseni ja katsoa mitä ne pitävät sisällään.

* *

”Mä olen liikemies, jolla on ollut portfoliossaan myös huumeita”

Aki Linnanahde: Niko Ranta-aho. WSOY, 2023. 272 sivua.

”Parempien ja huonompien aihepiirien määritteleminen ulkoapäin on epäreilua niitä ihmisiä kohtaan, jotka sattuvat olemaan kiinnostuneita aiheista, joista ei jonkin ylhäältä sanellun mielipiteen tai somekäräjien mukaan saisi olla kiinnostunut. Ei lukijan, katsojan tai kuuntelijan pidä tuntea huonoa omaatuntoa, jos hän haluaa kuluttaa rikollistarinoita.”

Näin kirjoittaa Aki Linnanahde kirjansa Niko Ranta-aho (WSOY, 2023) esipuheessa. Sen verran vuolaasti aiemmin jääkiekkoilija Jere Karalahdesta ja Aarnio-jutussa suurelle yleisölle tutuksi tulleesta alamaailman pomosta Keijo Vilhusesta kirjat kirjoittanut Aki Linnanahde puolustelee, että palautetta on selvästi tullut.

Jos puhutaan rikollistarinoiden kulutustarpeen täyttämisestä, tuotteeseen on saatava vetävää sisältöä. Se edellyttää väleissä pysymistä kirjan nimihenkilön kanssa, joka haluaa käyttää julkisuutta hyväkseen muuhunkin kuin pelkkään retosteluun: edistääkseen omia tarkoitusperiään ja kiillottaakseen julkisuuskuvaansa.

Tähän Niko Ranta-aho on saanut mahdollisuuden. Hän ottaa sutkisti kaiken julkisuudesta irtoavan hyödyn. Mitä nyt välillä harhautuu tosiasioiden suhteen:

”Jos pidät minua tämän kirjan jälkeen kusipäisenä öykkärinä, se on minulle täysin ok. Tarkoitukseni ei ole kiillottaa kilpeäni tai välttää väittää tehtyjä asioita tekemättömiksi. Ei sinne päinkään, olenhan jo myöntänyt syyllisyyteni törkeisiin huumausainerikoksiin. Kävin jopa näyttämässä poliisille aineiden kätköpaikkoja. Tähänkin oli selkeä syy, jonka tuon tässä kirjassa ensimmäistä kertaa julki. Kerron myös, miten ja miksi koko Katiskan rakensin. Syyn olen tajunnut itsekin vasta täällä vankilassa, kun on kun olen ollut valmis kohtaamaan asioita.”

Juuri niin! Paitsi että yksi pieni sivuseikka taisi Ranta-aholta unohtua: pian vankilasta vapauduttuaan hän palasi Espanjaan ja jatkoi suureellisia toimiaan:

”Katiska-kakkoseksi nimetty rikoskokonaisuus lähti liikkeelle pillerikaupasta vanhojen Euroopan kontaktien kanssa. ’Kiva kuulla, että kaikki on hyvin, jatketaan ihmeessä’, sieltä sanottiin, kun Niko pani taas linjat kuumiksi. Hän myöntää, että yksi syy jatkaa rikoksia oli halu näyttää epäilijöille, jotka väittivät hänen murtuneen tutkintavankeudessa.”

* *

Linnanahde kartoittaa 36-vuotiaan Niko Ranta-ahon elämää varhaisvuosista lähtien, kertoo perheen historian ja rikastumisen kodinkonekaupalla. Teksti on selkeää ja helppolukuista, siltä osin ei kommentoitavaa ole.

En laskenut kuinka monesti Linnanahde kuvailee Niko Ranta-ahoa hyvän perheen pojaksi, mutta niin monta kertaa, että se alkaa tuntua hokemalta ja aina siihen tuntuu liittyvän raha. Miten ihmeessä rikkaan perheen pojasta, jolla on aina ollut mitä hienoimmat puitteet ja mitä makeimmat lelut, voi tulla rikollinen, jolle syyttäjä on vaatinut Suomen rikoshistorian pisintä tuomiota?

Linnanahde antaa äänen Ranta-ahon tulkinnoille tapahtumista. Se mitä hän kirjassaan kommentoi ja antaa ymmärtää, on varmasti lähempänä totuutta kuin se mitä Ranta-aho itse kertoo. Kirjoittaja pyrkii jonkinlaiseen varovaisuuteen ja kriittisyyteen, mutta antaa Ranta-ahon perheenjäsenten hehkuttaa tämän hienoa luonnetta ja kiltteyttä niin sinisilmäisesti, ettei livertelyyn voi suhtautua kuin kyynisesti.

”Monien Nikon kavereiden puheissa nousee esiin hänen voimakas huomionkipeytensä, ja vanhempien mukaan hän oppii jo hyvin nuorena kietomaan ihmisiä pikkurillinsä ympärille […] Niko oppi mekanismin nopeasti ja hoksasi, miten siitä voi hyötyä. Hän saattoi jopa testata, saisiko hän voitettua ihmiset puolelleen. Ja usein hän sai, jopa opettajat. Tietysti Niko oppi painamaan oikeita nappeja myös vanhempiensa kanssa.”

Kirjan päähenkilön luotettavuutta on syytä epäillä. Lopullista totuutta ei ehkä saada tietää koskaan. Tuomiot perustuvat siihen, mitä todistettavasti on saatu selville. Epäilyksiä voi olla, mutta niitä ei lasketa. Ranta-aho on ainoa, joka tietää rikostensa määrän ja laadun, mutta kirjan ja muun saamansa julkisuuden perusteella voi tulkita niin, ettei hän kykene näkemään aiheuttamaansa pahaa tai ei vain välitä siitä. Ranta-aho on oman elämänsä sankari, muita älykkäämpi ja ovelampi, leveään elämään oikeutettu liikemies, jolle muut ihmiset ovat välineitä ja manipuloitavissa.

”Niko kertoo huumeiden saapumisesta puistattavalla tavalla kuin kyse olisi banaaneista. ’Lastin oli alun perin tarkoitus tulla muutamaa päivää myöhemmin, mutta se tulikin hieman etuajassa. Tällaista se on. Aina ei tiedä, mihin laivaan rekka ehtii, tai logistiikassa voi tulla jotain muuta säätöä.”

* *

Mittatikku, jota Niko on osannut käyttää lapsesta alkaen, on raha ja sen arvo:

”’Kyllä Nikon jutut korvaani aika leveitä olivat. Hän toi selvästi esille ettei hän ollut keskivertoperheen kersa, vaan vaatteet ja puhelimet olivat viimeisen päälle. Kun muut odottivat into piukassa, riittävätkö omat ja vanhempien rahat mopoon, Niko kyyditti jo kolmetoistavuotiaana vesijetillä tyttöjä Pyhäjärvellä. Tietenkin se herätti myös kateutta’, yksi yläastekavereista kertoo.”

Rahalla sai karkkia ja limsaa, joita tarjoamalla pääsi porukoihin. Jännitystä sai varastelusta. Se toi myös lisätuloja, kun Niko myi teini-ikäisenä saaliitaan. Metsässä olevan piilovaraston tuotevalikoima oli Linnanahteen mukaan kuin pienen kyläkaupan.

Koulu oli jäänyt eikä työntekokaan juhlimiselta sujunut. Alle 18-vuotiaana Niko pääsi baareihin. Papereita ei kysytty, kun Ranta-ahon Visa vinkui ja viisikymppisen antaminen juomarahaksi sujui luonnikkaasti. Kaveripiirille tarjoomukset laajenivat päihteisiin. Ympärillä pörräävä väki toi jännitystä ja virtaa tirehtöörinä surranneelle Nikolle, jota imarteli erityisesti porukoihin ilmaantunut alamaailman väki ja tamperelaisjulkkisten aateli, jääkiekkoilijat:

”Kaikki joukkueen jäsenet eivät pitäneet ajatusta Nikon liittymisestä seuraan hyvänä, mutta kun ykkösketjun pelaajat antoivat puoltonsa, sutjakka seuramies sai luovittua itsensä porukkaan ja juhli pari päivää muiden mukana.”

Jos rahat loppuivat kesken, laskun sai kuitattua poimimalla ohimennen isän kaupasta pari helposti riihikuivaksi muutettavaa kännykkää. Äidiltä otetulta luottokortilta tyhjeni kymppitonni ja kun käry kävi, riitti hyvän perheen pojalle anteeksiannon saamiseksi taas kerran katumukselliset korulauseet ja lupaukset.

Isä osti lapsilleen Tampereen keskustasta kolmiot. Myöhemmin Niko sai Helsingin ydinkeskustasta Yrjönkadulta yli sadan neliön luksusasunnon.

Ranta-aho muutti Rongankadulle uuden tyttöystävänsä kanssa. Kotileikkiä riitti aikansa, kunnes Niko kyllästyi.

Amfetamiini, kokaiini, reseptillä saadut unilääkkeet ja rauhoittavat lääkkeet kelpasivat. Pää oli saatava sekaisin vaikka imeyttämällä peräsuolen kautta:

”Kun juhlissa sieraimet eivät enää kyenneet ottamaan enempää amfetamiinia vastaan, sitä työnnettiin vaikka hampurilaisen väliin. Useimmiten ainetta kuluu juomaan sekoitettuna tai pienen vessapaperimytyn sisään käärittynä niin sanottuna pommina.”

Päiväkausia kestävä juhliminen ei enää rajoittunut viikonloppuihin, kunnes tuli päivä, jolloin juhliminen loppui kuin seinään. Henkihieverissä ollut Ranta-aho kiidätettiin sairaalaan. Huumeiden käyttö loppui siltä erää siihen:

”Isä ajatteli saaneensa poikansa takaisin, ja koko perhe oli onnellinen. Niko sopi läheistensä kanssa, että vanhoissa asioissa ei enää tarvitse rypeä, mikä onkin Ranta-ahojen perheissä selkeästi yhteinen ajatusmalli. Niko sai aidon mahdollisuuden aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä.”

Rankimman ajan vierellään seisseen tyttöystävän hän jättää, koska kokee nyt tarvetta asettaa itsensä ensisijalle. Parisuhde tuntuu ylimääräiseltä taakalta.

Mutta pian on kierrossa uusi tyttöystävä. ”Vakavia seurustelusuhteita”, jotka hyvä perhe ottaa aina piiriinsä, tulee ja menee siihen tahtiin, ettei lukija jaksa pitää kaunottarista lukua:

”Niko koki vihdoinkin olevansa hyvä poikaystävä, vaikka ei hän selvänä ollessaan ollut omasta mielestään aiempiakaan rakkaitaan erityisen huonosti kohdellut. Päinvastoin. Hyvät käytöstavat olivat juurtuneet kotikasvatuksen myötä syvälle, ja Niko kävi aina ensin avaamassa auton oven tyttöystävälleen.”

Kolmen sivun päästä tämäkin vakava seurustelusuhde päättyy, kun Niko päättää ottaa etäisyyttä kotimaahan ja lähtee kokeilemaan siipiensä kantavuutta Espanjaan. Tyttöystävän mukaan ottaminen olisi hänen mielestään rajoittanut sosiaalista elämää.

Uusi ura Aurinkorannikolla urkenee, eikä kovana liikemiehenä itseään pitävältä Ranta-aholta kulu aikaakaan, kun hän on luonyt uusia liikesuhteita, piikittää kuntosalilla hormoneita lihaksiinsa ja salakuljettaa doping-aineita Suomeen:

”Etelä-Espanjan suihkuseurapiireihin vaadittavat turhamaiset työkalut alkoivat olla hallussa: kallis urheiluauto, urheilullinen ulkonäkö ja röyhkeä käytös. Treffiseurasta ei ollut pulaa. Pian Niko huomasi, että muuan filippiiniläistaustainen kaunotar herätti hänessä myös syvempiä tunteita, ja mikä parasta, näyttävän olemuksensa ylpeydellä kantanut nainen myös tunsi paljon paikallisia ihmisiä.”

Ranta-ahon laskujen mukaan pelkkien doping-aineiden kaupan panos-tuottosuhde ei ollut organisaatiolle riittävän kannattava. Ongelmaksi oli muodostunut myös epäluottamus logistiikkaketjua kohtaan, sillä matkaan lähetetyt erät eivät Suomeen tullessa olleet sellaisia kuin oli tilattu.

Johtuiko hävikki huumetehtaasta vai Järvenpäässä aineita vastaanottavien toimista? Ranta-aho lähti Suomeen organisoimaan omaa varastoa Tampereelle.

Valmistelut tehtiin viimeisen päälle. Kun tuli valmista, tavara kuskattiin pumppukärryllä lastauslavalle. Ranta-aho teki miehille selväksi, etteivät he saisi astua sitä lähemmäksi varastoa, jottei se paljastuisi. Seuraavaksi tehtiin inventaario. Sen Ranta-aho sai kryptattuun sähköpostiinsa Excel-tiedostona, välitti tehtaalle ja maksoi saamastaan tavarasta:

”Eikä tarvinnut ottaa velaksi, kun luottamussuhde oli kunnossa.”

* *

Pian Ranta-aho alkaa taas vetää kokaiinia nenäänsä ja käyttö riistäytyy heti käsistä. Samaan aikaan hän lisää tuotevalikoimaan muitakin huumeita.

Ranta-aholla riittää perusteluja, puolusteluja ja vihjailua yli tarpeen:

Syy on omassa riippuvuudessa, mutta eivät ne aineet ketään tappaneet, hänhän ei tuonut maahan paljon huumekuolemia aiheuttanutta Subutexia!

Linnanahde muistuttaa lukijalle, että päihderiippuvaisena Ranta-aho kyllä tiesi minkälaisia ongelmia hänen kauppaamansa aineet aiheuttavat.

Mies jota julkisuus ja saamansa hivelee valittaa, ettei päässyt tutkimusvankina ollessaan vaikuttamaan julkisuudessa:

”Pelkästään sinä aikana mediassa oli yli 1 000 otsikkoa minusta, eikä minulla tai puolustusasianajajalla ollut mitään mahdollisuutta kommentoida uutisia. Syyttäjä ja poliisi hallitsivat täydellisesti mediatilaa.”

Ranta-aho tuli tunnetuksi, kun hän jäi kiinni rikoksistaan. Yleisön kiinnostusta lisäsi hänen silloinen, iltapäivälehdistä jo ennestään tuttu tyttöystävä ja parin pröystäilevää elämää Aurinkorannikolla kuvailevat jutut.

Ranta-aho pistää pökköä pesään: kerskailevat vihjailut tärkeistä, espanjalaisen alamaailman huipulle kuuluvista ystävistä ja liikekumppaneista, tarkasti luetteloidut urheiluautot, oma Rolls Royce, ranteessa kimaltelevat kellot tai käsistä roikkuvat Vuittonit eivät jää mainitsematta.

Kaveria ei vasikoida ja väkivallasta vihjataan juuri niin saippuoidusti, että lukija kyllä ymmärtää yskän, mutta todisteiksi jutuista ei ole. Näin se käy!

Niko kertoo Tampereen aikaisesta pahoinpitelysyytteestä josta vapautui:

”’Sanotaan näin, että asianomistajat tulivat siihen lopputulokseen, kun joku heille sellaista ajatusta kävi ehdottamassa’, Niko kertoo.”

* *

Tällä hetkellä Ranta-aho istuu vankilassa tuomiotaan, jonka hän sai Katiska-kakkoseksi nimitetyssä oikeudenkäynnissä. Rangaistus tuli, kun hän ensimmäisen vankilatuomion istuttuaan palasi Espanjaan ja jäi uudestaan kiinni. Tällä kertaa kakku on pidempi:

”Katiska-kakkoseksi nimitetyssä uudessa rikoskokonaisuudessa on annettu tämän kirjan mennessä painoon vasta käräjäoikeuden tuomiot. Käräjäoikeus katsoi Niko Ranta-ahon organisoineen Suomeen yli 70 000 huumausaineeksi luokiteltavaa lääketablettia sekä 22 000 ekstaasitablettia. Syyttäjä haki hänelle tuomiota paljon muustakin. Syytelistalla oli myös seuraavien asioiden maahantuonnin suunnittelu: 100 litraa amfetamiiniöljyä, vähintään 100 kiloa marihuanaa, 28 kiloa MDMA:ta, 2 kiloa kokaiinia sekä useita sarjatuliaseita. Nämä syytteet menivät kuitenkin nurin, sillä pelkkä törkeän huumausainerikoksen suunnitteleminen ei ole rangaistavaa.

Aiemman, Katiska-ykkösestä saadun 11 vuoden lainvoimaisen tuomion lisäksi Katiska-kakkosta käsitellyt käräjäoikeus tuomitsi Ranta-aholle kaksi vuotta vankeutta aiempien rikostuomioiden päälle.”

Syyttäjä valitti tuomiosta hovioikeuteen ja vaati vielä 13 vuoden vankeutta aiemmin tuomitun 11 vuoden päälle. Hovioikeuden päätös on tehty ja se julkaistaan lähiaikoina. On mahdollista, että juttu menee vielä korkeimman oikeuden päätettäväksi.

Katiska-juttu on Suomen tähänastisista huumejutuista suurin. Mikäli syyttäjän vaatimus menisi läpi kokonaisuudessaan, se olisi Suomen rikoshistorian pisin huumeoikeudenkäynnissä koskaan annettu tuomio.

* *

Iltapäivälehdissä Ranta-aho kertoo Espanjan kiinteistöbisneksien sujuvan loistavasti vankilasta käsin, vaikkakin pitkäaikainen seksikumppaninpuute harmittaa yhden naisen miestä.

Heistä viimeisin, hyvinvointiyrittäjä Sofia, kun teki kavalan tempun ja jätti Nikon toisen takia. Mutta perhe on paras ja tukee poikaa:

”Sofian käytös oli iso järkytys koko Ranta-ahon perheelle. Oliko nainen todella niin kiittämätön kaikesta? Tuliko todellinen olemus esiin, kun Marbellan luksuselämää ei ollutkaan enää tarjolla? Yhteistuumin Belórf päätettiin heittää ulos Yrjönkadun asunnosta.”

Sanotaanko niin, että en jaksa pöyhiä Niko Ranta-ahon sanomisia enempää, niiden luotettavuuden kanssa kun on niin ja näin.

”Nikon perhe kokee asian samalla tavalla, hekin ovat joutuneet tunnustamaan, ettei häntä kannata yrittää sulloa tavalliseen yhdeksästä viiteen töitä tekevän ihmisen raameihin. Sitä on yritetty.”

Tämä hyvän perheen poika on aika surullinen tapaus. Kajastaako tulevaisuudesta valoa selliin? Vai onko tämäkin vain sitä samaa vanhaa sutkia puhetta ”liikemieheltä, jolla on ollut myös huumeita portfoliossaan”?

”Niko vakuuttaa, ettei kiinteistöbisneksen kautta missään vaiheessa pesty likaista rahaa, olihan mukana hänen hyvämaineinen, liike-elämässä menestynyt isänsä, joka ei sulattanut minkäänlaista rikollista toimintaa.”

* *

Tappelu alkaa silloin kun vastustaja lyö toisen kerran

Riku Aalto & Seppo Lampela: Jengipomon monta elämää. Johnny Kniga, 2023. 268 sivua.

”Kai ihmiset mua vähän pelkäsivät. Olen kävellyt kämppään ja heti saapuessa ihmiset hyppivät ikkunoista mua pakon. En edes tiedä mitä sakkia ne pakenijat olivat. Olen urallani nähnyt paljon pelkoa sen eri muodoissa ja jokainen käsittelee sen tavallaan. Jotkut sietävät painetta paremmin kuin muut. Toiset vähemmän.”

Riku Aallon ja Seppo Lampelan kirja Riku Aallosta, Jengipomon monta elämää (Johnny Kniga, 2023), perustuu Lampelan vajaan vuoden aikana tekemiin haastatteluihin, joita hän on yhdistellyt, viipaloinut ja muuntanut joidenkin kirjassa esiintyvien henkilöiden tunnistamisen vaikeuttamiseksi.

Aalto on halunnut jättää kirjasta ystävät, läheiset ja parisuhteet, vaikka jotain heistäkin hän kertoo. Miehen herkimmät ja pehmeimmät puolet paljastuvat, kun hän kertoo sotakoiraystävästään Sakarista Makedoniassa.

Kirjan sivumäärä on miltei sama kuin Linnanahteen Niko Ranta-ahosta kertovassa kirjassa. Paljon muuta yhteistä kirjoilla ei olekaan. Jengipomon monta elämää kerrotaan vähemmän laveasti ja pienemmällä sanamäärällä: Tässä kirjassa ei selitellä.

Toimintaa sen sijaan on. Aluksi tuntui, että menossa on kokoaikaiset turpajuhlat, mutta pian tekstistä alkaa hahmottua muutakin sanottavaa. Ja millä tavalla!

Hirveää menoa ja veri lentää, mutta kliseistä tai maneerista toistoa ei värikkäässä kielessä ole. En voi kuin ihailla Riku Aallon verbaaliakrobatiaa, jolla hän muistonsa sanoittaa:

”Ensimmäiset nyrkiniskut tärskähtivät kasvoihin, niillä pystyi muuraamaan lamput umpeen. Laskin leukaa rintaan ja iskut takoivat otsaa, ohimoita ja päälakea. Kuuppa osui seinään iskun voimasta ja kimmokkeesta suora vastapallo naamaan. Veri pulppusi kaljusta. Miehet seurasivat mukiloimista hyvän tovin. En tiedä kauanko se hakkasi, sekosin laskuissa kymmenen osuman jälkeen.”

Sen sijaan olisi kannattanut karsia tai lyhentää kirjan loppupuolella olevia hajanaisiksi jääviä lukuja, joissa Aalto kertoo Aggredin seminaareista ja koulutuksista, paikoin enemmän muiden äänellä kuin omallaan. Onko tekstin viimeistelyssä tullut kiire?

Aallolla on asiaa moneen lähtöön, kettutytöistä kamppailulajeihin, mutta ne irtoavat ilmoituksellisiksi julistuksiksi muusta tekstistä. Katujengeistäkin irtautumisesta hänellä on asiaa, jonka toivoisi päättäjien ymmärtävän, mutta varmasti hän käytännön miehenä saa parhaiten äänensä kuuluviin nuorille jengiläisille suorilla puheillaan nyt, kun nyrkkien ei tarvitse enää puhua.

* *

”Mut pidätettiin rynnäköllä Turun keskustassa. Oli helvetillinen sirkus, kuusi konetuliasetta ja koko kaupunki sulutettu […] Mua kuulusteltiin 23 rikossyytteistä, joista 17 oli törkeitä. Lopulta mut tuomittiin kahdeksasta, joista kolme oli törkeitä… Kiinni otettaessa multa löytyi vain 93 grammaa amfetamiinia ja Sannan luota pistooli. Siitä tuli viisi vuotta ja neljä kuukautta vankeutta.”

Riku Aalto; rikollinen, YK-sotilas, jengipomo, portsari, huumekauppias ja kirvesmies. Hakannut ja hakattu. Ampunut ja saanut luoteja lihaansa. Lusinut ja vapautunut. Kamppailulajeja harrastava veitsitekniikoiden taituri, jonka koti on koristeltu eri puolilta maailmaa kerätyillä sapeleilla ja tikareilla.

Aika pelottava äijä, jonka kanssa ei haluaisi joutua törmäyskurssille.

Heti kirjan alussa kuitenkin selviää, että hän on vaihtanut puolta:

”Lusin tuomioni. Katkaisin välit rikollisiin. Vedin peitekuvan jengitatskan päälle. Työn ja treenien jälkeen sitä vain istuu kotona ja yrittää olla se myyttinen parempi ihminen. Sossut sanovat tyhjiön täyttyvän jollain paremmalla, mutta tulisi helvetti vieköön jo.”

Aallon tie rikollisjengeistä irtautumista edistävään Aggred-toimintaan on ollut pitkä, mutkitteleva ja verinen. Kova elämä ja kokemukset ovat nyt pääomaa, jonka avulla Aalto kykenee ymmärtämään ja auttamaan kaltaisiaan, irtautumaan rikollisuudesta ja väkivallasta. Vaatimattomasti sanottuna:

”Onhan mulla mainosarvo rikollismaailmassa. Ihmiset tietävät kuka minä olen. Se varmasti auttaa kahden vaiheilla olevaa konnaa irtautumaan.”

Aggredista, sen periaatteista ja toiminnasta kertoessaan kirjan tyyli muuttuu viranomaiskieleksi, kun tekstiä lainataan suoraan asiapapereista ja tiedotteista. Aggredin periaatteet ja toimintatavat kerrotaan niin puisevalla kapulakielellä, että siitä on vaikea saada otetta:

”Käytämme Aggredissa sosiaaliseen konstruktionismin viitekehykseen pohjautuvia työmenetelmiä, kunnioittaen asiakkaan omaa totuuden määrittelyä ja sen muokkautumista vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Väkivaltatyössä on perehdyttävä eri rikostyyppien ja ryhmittymien toimintaan, kuten myös yksilön ja yhteisön asenteisiin ja arvoihin.

On ymmärrettävä väkivaltaa, jotta sitä voi vähentää. Väkivallan syiden sijasta pohdimme yksi asiakkaan kanssa keinoja ratkaista tilanteita ilman väkivaltaa.”

Ehkä toimintaperiaatteita olisi pitänyt selvittää vähän paremmin, Aallon omin sanoin?

Onneksi kankeaa viranomaiskielen pyörittelyä on kirjassa vähän. Aallon suora puhe toimii siellä missä hän varmasti toivoo kirjaa luettavan: vankiselleissä pitkinä yksinäisinä tunteina, jolloin on loputtomasti aikaa miettiä. Kirja on Aallolle nyrkkejä ja aseita parempi saada viesti perille. Suoraan ja kursailematta.

Aalto ei kaunistele. Työnkuva pintajengin yökerhon portsarina saa hiukset pystyyn.

Se oli aikaa, jolloin Aalto oli palannut YK-komennukselta Makedonian taisteluista ja teki aluksi laivasisustajan hommia Helsingissä. Rauhanturvakeikan selkeän kurin ja sotilaallisten työtehtävien jälkeen työ oli alkanut tuntua puulta ja Aalto päätyi siihen, etteivät hän ja mittakirvesmiehen työt sopineet enää saman kypärän alle, kun kaikki vapaa-aika kului ryypätessä. Lopulta Aalto päätyi humalapäissään ammuskelemaan työsuhdekämpässään. Tulihan siitä sanomista.

Aalto alkoi tehdä yökerhoissa portsarin töitä ja myydä toimensa ohella huumeita.

Moraalisia ongelmia hän ei siitä tuntenut, koska ajatteli myyvänsä aikuisille ihmisille. Jos asiakkaat eivät saisi essojaan häneltä, joku muu ne heille myisi.

Aallon suhtautuminen väkivaltaan on, miten sen nyt kauniisti sanoisi, suoraviivaista ja käytännönläheistä:

”Valvova työ on valvova työ, olit sitten portsarina tai joukoissa. Pääsin silti käyttämään tuttuja avuja. Tilanhallintaa, määräysvaltaa ja hallintaotteita.

Tein useampaa ovea isommissa pintaliitoklubeissa. Pidin naaman levynä ja hoidin hommat kaukaisen asiallisesti. […] Enkä mä hakannut väkivaltaisia asiakkaita, mä kuristin niin niiltä nätisti tolkun pois. Pyrin selviämään aina tilanteesta mahdollisimman pienillä vaurioilla. […] Naiset ovat hankalia, kun niitä ei oikein viitsi viitsisi kuristaa tajuttomaksi. Siitä tulee täysin eri tavalla sanomista.”

* *

Epikriisissä lukee:

”Aalto hakeutuu tietoisesti tilanteisiin, joissa on erittäin suuri hengenvaara. […] Kokiessaan itsensä uhatuksi Aallon minä siirtyy sellaiseen tilaan, missä vakavan väkivallan riski on erittäin suuri. Suhtautuu väkivaltaan työkaluna ja erottaa sen täysin tunteistaan.”

Saramäen vankilassa Turussa, jossa Aalto oli istumassa tuomiota, alkoivat muutokset, joilla oli ratkaiseva vaikutus hänen elämäänsä siitä eteenpäin:

”Saramäessä psykiatri Jaana Kajander otti mut potilaaksi. Hain siltä ensin AD/HD-lääkitystä mutta aloimme laittamaan mun asioita kuntoon muutenkin. Lyhyttukkainen rouva punasankaisissa silmälaseissa päätti, ettei Aalto ole enää pelkkä numero tilastoissa ja alkoi oikeasti kuntouttamaan mua.

Psykiatri kaiveli mun historian auki ja haastatteli tuntitolkulla mun läheisiä. Se pyysi tuttua neuropsykologia tutkimaan mua salaa vankilan johdolta.”

Aalto sai lääkityksen, joka paransi keskittymiskykyä ja vähensi impulsiivista käytöstä. Se vaikutti hänen elämänkulkuunsa ratkaisevalla tavalla. AD/HD-diagnoosi ja käydyt keskustelut avasivat hänelle uusia näkökulmia omasta itsestään:

”Mä olen aina pärjännyt ympäristöissä, missä on vahvat rutiinit. En eronnut siinä muista vangeista, jokaisella kiven sisällä on joku kaksisuuntainen mielialahäiriö. […] En ole täysin auktoriteettikammoinen, haluan silti aina perustelut päätöksille. Jos tekemisissä ei ole järkeä, miksi ylipäätään pitäisi tehdä? Silti olen elänyt äärihierarkisissa olosuhteissa. Treenit, YK- joukot, jengit. Se on paradoksi, mutta selkeät rutiinit auttavat mua keskittymään.”

Kajanderin ansiosta Aallolle myönnettiin sairaseläke ja vapauduttuaan hänellä oli talous kunnossa.

Sitten tapahtui se toinen käänne, kun poliisi soitti hänelle ja kertoi, että Turkuun oli perusteilla Aggredin toimisto, jonka asiakkaaksi hän voisi mennä. Aaltoa pyydettiin käymään siellä seuraavana päivänä.

Aallosta tuli Turun Aggredin ensimmäinen asiakas ja järjestön toinen jäsen.

* *

Entä Riku Aallon lapsuus? Siitä hän olisi voinut kertoa enemmänkin. Ehkä myöhemmin?

Asian ydin, se milloin ja miksi Riku Aalto alkoi käyttää väkivaltaa, selviää kirjan lukijalle kuitenkin muutamassa lauseessa:

”Mä opin olemaan ilmeetön jo pienenä. Olen ollut tilanteissa, missä itku ja rukoilu eivät auta. Lopulta päätin etten anna ulospäin mitään. Loin itselleni puunaaman. Kivusta ja nöyryytyksestä huolimatta pidin kasvot sulkeutuneina ja ilmeet kaukana poissa. Olin enemmän esine kuin elävä olento.

Puunaama toimi. Pahoinpitelijä ei saa haluamaansa tyydytystä ilman reaktiota. Pelkkä mustelma tai verinen nenä ei riitä, alistaja haluaa nähdä tekonsa henkisen jäljen. Alistuminen ja pelko ovat kiusaajan bensiini. Turpaan saaminen on mielentila.”

Katkeruutta ei Aallon äänestä välity entisiä vihollisiaankaan vastaan:

”Sodin seurantaa ja kyttiä vastaan, pidin viranomaisia vihollisina. Onneksi eräs vanhan liiton konna nimeltä Namibia laittoi asian oikeaan viitekehykseen. – Riku. Turha niitä on vihata. Ei ne ole vihollisia, vaan kilpaileva yritys. Jos joudut linnaan, ne oli fiksumpia kuin sä. Turha niitä on vihata, ei ne lähde pois. Se oli hyvä neuvo ja auttoi rauhoittumaan.”

* *

Lopuksi

Reitit, joita pitkin ihminen päätyy tekemään rikoksia, eivät ole suoraviivaisia ja tuskin koskaan niitä voi selittää pelkällä yksilöpsykologialla ilman yhteiskunnallista näkökulmaa.

Meillä kaikilla on kuitenkin mahdollisuudet tehdä valintoja myös hyvään suuntaan. Niillä enemmän, joille elämä on antanut paremmat kortit.

Olisi tarkkaan mietittävä minkälaiseen liemeen itsensä tökkää, kun kirjoittaa rikosten maailmasta kaunisteltua totuutta ja tulee pönkittäneeksi kyseenalaisia tavoitteita. Rikoksista voi tulla pelkää kylmää bisnestä muillekin kuin niiden tekijöille.

Ihmisillä on oikeus kertoa tarinansa ja tulla kuulluksi, ovat he tehneet mitä tahansa. Jotkut ovat luotettavimpia todistajia kuin toiset ja valitettavasti on myös niitä, joiden sanomiset ja tekemiset eivät koskaan kulje samaa rataa. Mutta on myös mahdollisuus muuttua:

”Ennen mun vaihtoehtoina oli vain paska tai tosipaska. Nyt voin jo valita hyvän ja huonon välillä. Mun täytyy aivan itse päättää.”

* *

Äänestä meitä!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit äänestää meitä 2.11.2023 asti osoitteessa www.kulttuurigaala.fi/yleisoaanestys. 

Suomi juhlii kulttuurin tekijöitä ja -tekoja Kulttuurigaalassa, jonka Yle TV1 lähettää suorana lähetyksenä 24.11.2023.

#kulttuurigaala #kulttuuri 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua