Olisin ehkä pitänyt tästä kirjasta 20 vuotta sitten, nyt se raastoi hermojani – Liane Moriartyn Kolme toivetta

Kuvat: Uber Photography / WSOY

Lomamatka ja kevyttä lukemista, siinäpä täydellinen yhdistelmä! Kuvittelin napanneeni oikean täysosuman reissukirjakseni, kun reppuun sujahti Liane Moriartyn Kolme toivetta (suom. Helene Bützow; WSOY, 2023).

Äh, rentoudesta ei ollut tietoakaan.

Sain kirjan luettua töin ja tuskin loppuun, vaikka se oli kirjoitettu Moriartylle tuttuun viihdetyyliin. Missä siis vika?

Totesin varsin pian, että sekä maailma että minä olemme muuttuneet paljon kahdessakymmenessä vuodessa. Australialainen Liane Moriarty kirjoitti esikoisteoksensa Kolme toivetta vuonna 2003, jolloin itse olin nuori äiti ja suhtauduin huomattavasti nykyistä vanhoillisemmin esimerkiksi perheeseen ja sukupuolirooleihin.

En millään muotoa syytä Moriartya hänen romaaninsa valinnoista, nehän olivat tuon ajan viihteelle hyvin tyypillisiä. Romanttiset komediat vahvistivat romanttisen parisuhteen etsimisen ihannetta, ja viihdekulttuuri toitotti hoikkuuden ihannetta täydeltä tuutilta. Sinkkuelämää-sarja esittäytyi itsenäisen naisen hohdokkaan elämän huipentumana, vaikka käytännössä sen sankarittaret puhuivat lähes ainoastaan miehistä. Tässä ei tietysti sinänsä ole mitään pahaa, mutta itseäni kyllä kiinnostavat muutkin asiat.

Liane Moriarty tuli suurelle yleisölle tutuksi viimeistään HBO:n hittisarjan Big Little Lies myötä. Sarja perustui hänen romaaniinsa Mustat valkeat valheet, joka nosti ansiokkaasti esille muun muassa lähisuhdeväkivallan ja ylisukupolvisten traumojen teemoja. Moriartyn suosio lienee syynä sille, että myös hänen 20 vuoden takainen esikoisromaaninsa on nyt käännetty suomeksi. Samat aiheet ovat nupullaan jo tässä teoksessa, mutta niiden käsittely jää harmillisesti keskeneräiseksi.

Myönteisesti katsoen on hienoa huomata kirjailijan kehittyminen tarinankuljetuksessa ja juonisäikeiden sitomisessa yhteen. Tuoreemmat Moriartyn kirjat ovat vallan mainion viihdyttävästi ja vetävästi kerrottuja tarinoita.

* *

Kolme toivetta kertoo Kettlen kolmosista. Cat, Gemma ja Lyn ovat hitsautuneet yhteen, mutta myös hyvin erilaisia luonteeltaan. Kolmosuus on toki kiehtovaa, mutta romaani tuntuu sortuvan ilmiön eksotisointiin. Kolmosten erityislaatuisuutta kuvaillaan romaanissa usein ulkonäön kautta, ja he ovat katseen kohde. Kaukaa ihailevien sivullisten välitunnustukset ovat jokseenkin vaivaannuttavaa luettavaa pick me girl -vivahteineen.

En myöskään enää yhtään jaksaisi vihjeitä siitä, että painon pitäminen kurissa on ihmiselämän kannalta tärkeimpiä onnellisuuden takeita. Suoranaista läskifobiaa on tarjolla kohtauksessa, jossa yksi kolmosista tapaa nuoruudenrakastettunsa ja havaitsee, että tämä onkin lihonut. Ai kauheaa, eihän sellaiseen ihmiseen voi tuntea vetoa enää lainkaan! Mikä onni, koska nyt aviomiehen ei tarvitse tuntea mustasukkaisuutta.

Myös kuvaukset vauva-arjesta kauheana ja uuvuttavana saivat minut pyörittelemään silmiäni. Myönnän, siitä on itselläni jo aikaa, mutta muistan kyllä hyvin sen väsymyksen ja aivosumun. Silti soisin, että pikkulapsiajasta kerrottaisiin muutakin kuin kauhukertomuksia, siis kaunistelematta mutta myös kauhistelematta.

* *

Kaiken kaikkiaan kirja oli tunkkainen tuulahdus menneestä. Hieno muistutus, että vaikka aina sitä ei huomaakaan, asenneilmasto muuttuu vähitellen parempaan suuntaan.

Nadia Paavola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua